Jos ei pysty opiskelemaan/töihin?

Vau ihan kuin oisin itse kirjoittanut tuon.

Sama tilanne itsellä mutta en elä edes soskun tuella, eli en saa rahaa mistään. Olen 20v.

En usko että meidänlaisille on mitään apua, ihan rehellisesti sanottuna.

Sinne kouluun on pakko jaksaa vaikka se ois ihan vitun vaikeeta, itse en meinaa jaksa edes sängystä nousta ylös ja viimeksi astuin ulko-ovesta ulos noin 241 päivää sitten LOL.

"Mitä ihmettä pitäisi tehdä tällaisessa tilanteessa?"

Sitä me kaikki mietitään.

"Onko mitään tehtävissä?"

Sitä me kaikki mietitään.

"Olen käyttänyt vasta kahta eri masennuslääkettä, pitäisikö hakea lisää pillereitä?! "

Ei missään nimessä, niillä vain pahennat asioita pahan kerran. Ihan aikuisten oikeasti.

"Terapiakin oli sellaista puolen tunnin juttelua josta ei kyllä varmaan saa apua kukaan... Mutta mitä muutakaan edes on? "

Se terapia pelaa nimenomaan yhtä suurinta roolia parantumiseen. Sinun pitää olla siinä päälläsi mukana. Jos lopetit terapian ,niin aloita se välittömästi uudelleen, ihan aikuisten oieasti.

"Olen harkinnut että yksinkertaisesti hirttäisin itseni. Mitä järkeä elää kun mitään toivoa parantumisesta ei ole? "

Niinhän me kaikki mietitään. Oletko käynyt tutkituttamassa kilpirauhasarvot? Oletko ajatellut leikkausta?

"Onko täällä ketään joka on ollut pidempään poissa työelämästä/opiskeluista? "

Täällähän sitä. Täällähän sitä ollaan oltu ja täällähän sitä tullaan olemaan vielä niin kauan kuin psyyke ohjaa.

Oletko mies vai nainen?

Minulla meni niin, että kävin lukion, josta viimeisen vuoden pinnasin ahdistuksen vuoksi niin paljon kuin mahdollista. Siiten yritin hakea opiskelemaan, mutta jännityksen vuoksi epäonnistuin kokeissa enkä viimeisinä vuosina uskaltanut edes mennä katsomaan olenko päässyt jatkoon.

Yritin olla jossain töissä, mutta oli pakko lopettaa kun ahdisti niin paljon. En ymmärtänyt että kärsin masennuksesta, olin varmasti kärsinyt jo lapsesta asti. Yritin myös opiskella kansanopistoissa, mutta ahdistuksen vuoksi lopetin nekin kesken vuoden. Elämä oli harmaata. Tuntui että elämä ei parane ikinä. Joka päivä sama matka kauppaan, samat talojen seinät, elämä pysähtynyt, ennen kuin on ehtinyt alkaakaan, missään ei näkynyt valoa. Elämä junnasi, junnasi, vuodesta toiseen ja toiseen ja toiseen. Minä en saanut edes työmarkkinatukea enkä soskusta mitään! Jouduin pyytämään vanhemmiltani rahaa, sekin masensi.

Sitten menin työharjoitteluun, noin 25-vuotiaana, kouluavustajaksi. Sain lapsilta hyvää palautetta ja koin itseni tarpeelliseksi ja rakastetuksi lapsien taholta, ensimmäistä kertaa elämässäni. Lapset paransivat minua. Aloin luottamaan itseeni vähitellen. Sitten pääsin opiskelemaan. Luin myös koko ajan oma-apu-kirjoja, ja yritin opetella positiivista elämänasennetta. Vaikeaa se oli. Sitten pääsin vihdoin opiskelemaan ja unelmatöihinkin hyvällä tuurilla. Noita töitä teen vieläkin, työ on mukavaa, mutta en mitenkään rikastu tällä. Mutta ehkä tässä elämä on parempaan menossa. Suosittelen myös aarrekarttaa.

Niin, vasta nyt 38-vuotiaana olen ensimmäistä kertaa saamassa apua, olisi jo aikaisemmin pitänyt hakea apua. Saan lääkityksen ja pääsen terapiaan. Minua jännittää että auttaako ne. Viime talvi oli hirvittävä. Väsymys on kamala.

Eli mulla ainakin on pelkkää tyhjää CV lukion jälkeen useita vuosia, mutta olen selvinnyt työelämään. Myöskin eläkkeenkertyminen tuntuu heikolta.

Itselläni on kuitenkin tosi paljon kiinni siitä, että mitä työtä teen. Ihan kaikissa töissä en kyllä selviäisi.

aloittajan teksti on melkein kuin omasta suustani!
siis kyllä, olen ollut kauan pois opiskelusta/työelämästä. olen 26-vuotias nainen.
käyn myös terapiassa, ja syön lääkkeitä tällä hetkellä (escitalopram actavis).
ei aina tunnu olevan apua kummastakaan. terapiassa nimenomaan kysellään koska töihin/kouluun, ja olenko hakenut jonnekin tms. ihan kuin koko v*tun psykologi ei edelleenkään edes ymmärtäisi etten yksinkertaisesti JAKSA tehdä mitään!! kun hemmetti soikoon masentaa aamusta iltaan! mitä sielläkin käydä kun ei se tunnu mitään ymmärtävän?? päivä päivältä tuntuu turhemmalta tää elämä.. töitä olen siis hakenut, vaikken tiedä olisiko minusta niihin edes? mihinkään en ole kelvannut edes, ei-oota aina vaan.....

mutta! ei masennusta kyllä ymmärrä sellainen ihminen joka siitä ei ole kärsinyt!

Hei. Et ole yksin, minustakin tuntuu kuin olisin voinut kirjoittaa tekstisi.

Itse olen 20-vuotias pitkäaikaismasentunut. Jaksoin lukiota pari kuukautta ja sen jälkeen ammatillisessa kuntoutuksessa kestin muutaman kuukauden, mutten nähnyt syytä jatkaa koska se ei johtanut minua kertakaikkiaan mihinkään. Siitä lähtien olen ajelehtinut tyhjän päällä, yrittänyt miettiä mistä olisin kiinnostunut elämässä ja mistä voisin saada edes ammatin itselleni jottei elämäni olisi niin tyhjää ja mielenkiinnotonta. Olen myös menettänyt mielenkiintoni taideharrastukseeni.

Olen käynyt keskustelemassa eri sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden kanssa 7. luokasta lähtien, ja vasta tämän vuoden alussa kokeilin lyhytpsykoterapiaa. En kokenut sitä omakseni, koska minuakin ahdisti keskustella pintapuolisesti 30 minuuttia ihmisen kanssa jota en tuntenut hyväksi luottohenkilöksi itselleni, ja ongelmiani lähinnä raapaistiin pintapuolisesti. Lopetin alkuvuodesta myös lääkkeiden syömisen, ehdin popsia erilaisia mielialalääkkeitä 14-vuotiaasta asti. Enää en tahdo olla riippuvainen lääkeaineista, vaan yritän löytää voiman itsestäni, vaikka se on hyvin raskasta.
Minullekin kerrottiin, että terapiaa pitäisi vaan yrittää jaksaa jatkaa, mutta on vaikeaa potkia itseään tekemään jotain joka ei tunnu helpottavalta ja johon täytyy pakottaa itsensä.

Tällä hetkellä olen kiinnostunut oppisopimuskoulutuksesta, mutta pelkään epäonnistuvani siinä niinkuin olen epäonnistunut kaikessa muussakin mihin olen tähän mennessä ryhtynyt. Tuntuu kuin minusta olisi kaikki toivo hiipunut olemattomiin, ja pienikin pilkahdus tukahtuu kun alan ajatella asioita pidemmälle ja oikeasti yritän saada jotain aikaiseksi.

Inhoan itseäni, vihaan etten saa mitään tehtyä. Tunnen olevani laiska ja epäonnistunut. Inhoan sitä, että muut joutuvat auttamaan minua ja maksamaan elämiseni, en tahtoisi pyytää rahaa sossusta, mutta millä muullakaan sitten tulisin toimeen, totta tosiaan?

Mutta tuntuu silti todella lohdulliselta, etten ole yksin, ja että on ihmisiä, jotka ovat kokeneet täysin saman. Muista että et todellakaan ole yksin kokemustesi kanssa. Voit hakea keskusteluseuraa kaikenlaisilta palstoilta, ja Tukiaseman tukichattiin voi myös mennä kertomaan murheensa reaaliaikaisesti.

Älä menetä toivoa ihan vielä. Olen miettinyt itsemurhaa monta kertaa, mutta päättänyt sivuuttaa sen kuitenkin hetkeksi. Minulla on perhe, ja erityisesti välittävä äiti joka yrittää pitää minut pystyssä ja tukea ja auttaa silloin kuin tuntuu että maailma kaatuu päälle, kun itkettää ja haluan vain pysyä sängyssä ja kuihtua pois.
Onko sinulla lämpimät välit perheenjäseniisi, edes yhteen? Jos on, hae tukea jos vaan voit. Helpottaa, kun on edes yksi ihminen joka tuntuu välittävän siitä mitä sinulle tapahtuu.

Toivon että voisin antaa suunnan ja kertoa mitä tehdä, mutta niin paljon kuin haluaisinkin, olen itsekin aivan hukassa. Mutta voin vaan toivoa ettei se kestä ikuisesti. Itsestäsi se elpyminen kuitenkin loppujenlopuksi lähtee. Täytyy vain löytää edes se kaikkein pienin ja heikoin valo tunnelin päässä, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. Se on kuitenkin pitänyt minut elossa, ja jokin on pitänyt sinutkin elossa tähän asti.
Voimia.

Kannttaa hakeutua ammatiliseen kuntoutukseen työkkärin tai Kelan kautta. Sitä ennen mahdollisesti kuntoutustutkimukseen. Sitä kautta voisi löytyä polku terveydentilaan sopivaan koulutukseen tai työhön.

Hei masentunut nuori!

Tilaa aika lääkärille ja kerro tilanteesi, älä yhtään vähättele ongelmaasi. Lääkäri tekee lähetteen paikkakuntasi mielenterveystoimistoon ja saattaapa tarkastaa lääkitystäsikin. Tästä se uusi suunta elämällesi alkaa. Hyvää jatkoa!

Juu täällä kans yks 24 vuotias saman asian kanssa kamppaileva.
Olen yrittänyt useampaan kertaankin lähteä opiskelemaan mutta aina se menee päin persettä. Tunneilla pystyy käymään kun ei tarvitse kuin kuunnella, mutta sitten kun joutuu esiintymään taikka muuten kommunikoimaan ryhmässä ei tule mitään.
Yleensä olen kaikki tälläiset jutut lintsannut.
Työharjoittelu yleensä sitten johtaa siihen että lopetan opinnot. Työhajoitteluissa kun täytyy kommunikoida ja olla ties mitä ahdistus kasvaa. Lopulta olen niin tuskainen ja ahdistunut että en yksinkertaisesti kestä enää hetkeäkään olla työssä. Ajatukset saattavat olla aika itsetuhoisiakin kun miettii mietn sais vältettyä töihin menemisen.

Ei mullakaan terapiat oo auttanut. Kaks vuotta oon käynyt ensin vuoden mielenterveystoimistossa ja nyt viimisen vuoden kelan tukemana. Menee vaan ahdistus pahemmaks kun joutuu kokemaan asioita mihin ei ns pysty. En enää jaksa edes kiusata itseäni yrittämällä. Tiedän että ahdistavia asioita päin meneminen muka auttaa mutta en jaksa enää. Olen luovuttanut jo. Ei musta tän maan täysvertaista kansalaista saa. Taidan mennä junaradalle odottamaan seuraavaa junaa....

Juu täällä on kans yks ongelma nuori. 23v miehen alku/loppu. Olen itse elänyt tuilla jo pitemmän aikaa. 3 koulua keskeyttänyt, 7 vuotta käynyt psykolla, 4 lääkettä kokeillut. Nyt olen työharjoittelussa kolmatta kertaa tekemässä 4 tunnin päiviä.

Lukekaapas tämä niin helpottaa: Olen siis 23v mies/poika/jokin ja minulla ei ole ajo korttia ja en usko että pystyn sitä edes saamaan, olen neitsyt, olen todella huonossa fyysisessä kunnossa (hikoilen rappusissa), Niskani ovat vaurioituneet ja juon (mutten syö) pillillä, En pysty nukkumaan öisin joten nukun 4 tunnin päivä unet joka päivä, Minulla on neurooseja ja voimakkaita sellaisia kuten 10min käsien peseminen, epä symmetriset kasvot jonka takia vältän ihmiskontakteja, käyrä penis jonka takia en halua seurustella, erittäin massiivinen käsien hikoilu vaiva, suvussani on syöpää ja melkein mitä vaan periytyviä sairauksia. Että semmottis

guigiuf7878f78f87

Teetkö uuden ketjun?

Suosittelen teitä kaikki masentuneita/ahdistuneita yms hakemaan kelan kuntoutusta. Myös muita kuntouttavia toimia on. Ei sinne kouluun ole heti pakko mennä. Ensin terveys sitten koulu. Puhukaa lääkäreidenne kanssa kuntoutuksesta!

Ei kannata hakea kouluun eikä töihin ennen kuin on parantunut. Masennus aiheuttaa epäonnistumisia kun ei jaksa suorittaa riittävästi, epäonnistumiset taas ruokkii masennusta. Onko sinulla tällä hetkellä hoitosuhde jonnekin? Jos ei ole, mene terveyskeskuslääkärille ja pyydä lääkityksen tarkistus sekä riittävän pitkä sairasloma, jotta työkkäri ei ahdistele kursseille. Olet kokeillut vasta kahta lääkettä, se oikea voi hyvin vielä löytyä. Minkälaisessa terapiassa olet käynyt? Ei kai vaan missään juttelemassa jonkun terveydenhoitajan tai sairaanhoitajan kanssa? Niistä ei ole mitään hyötyä, vaadi oikeaa terapiaa koulutetulta psykoterapeutilta.

Minun terapeuttini sanoi aikanaan, ettei tuleen saa jäädä makaamaan. Viiden eri lääkekokeilun ja vuoden OIKEAN terapian jälkeen olen parantunut ja toimintakuntoinen yhteiskunnan jäsen. Valmistun pian ammattiin ja elämä hymyilee.

"Onko täällä ketään joka on ollut pidempään poissa työelämästä/opiskeluista"

Itse olen 26 vuotias enkä ole pahemmin töis taikka koulussa viihtynyt masennuksen ja paniikkihäiriön takia. Nyt olen tosin kyllä paremmassa kunnossa joten olen koittanut ihan töitäkin hakea. Vähän heikosti kyllä mitään järkevää tuntuu löytyvän ilman ammatillistakoulutusta. Olen nyt tommoselle työkkärin järjestämälle kurssille nyt viissiin menossa kyllä.

Monella täällä on niin tutun kuuloisia ajatuksia. Olen itse 27-vuotias. En ole käynyt lääkärissä, eli masennusta ei ole virallisesti todettu, mutta olen 100% varma, että minulla on se. Luultavasti olen ollut masentunut ainakin lukion loppuajoista asti. Se on mennyt pahemmaksi koko ajan, ja viime talvi oli kamalin kaikista.
Jotenkin onnistuin suorittamaan yliopisto-opinnot loppuun. Jälkeen päin tuntuu käsittämättömältä, että se onnistui. Monta vuotta on mennyt täydellisessä sumussa. Olen viettänyt pitkiä ajanjaksoja kotona sohvan pohjalla. Valitettavasti opiskelin täysin turhaa humanistista alaa, joten töiden saanti tuntuu epätoivoiselta. Tällä hetkellä olenkin työttömänä. Sitä vaan suurimman osan ajasta istuu tai makaa sohvalla ja odottaa, että aika kuluu. Olen ilmeisesti pystynyt myös salaamaan nämä ongelmani lähipiiriltäni. Koetan esittää, että kaikki on ihan hyvin. Kai se onnistuu, koska kukaan ei ainakaan ole puuttunut asiaan.
Parin viimeisen kuukauden ajan olen yrittänyt kehitellä jonkinlaista itsehoitoa tähän tilaani. Olen alkanut lukea itsehoito-oppaita yms. Teen aamulla ensimmäisena ja illalla viimeisenä muutaman joogaliikkeen, jonka jälkeen meditoin hetken. Olen kirjoittanut itselleni "mantran", jonka toistan joka ilta ja aamu. Sen avulla yritän iskostaa mieleeni jonkinlaista positiivista ajattelua. Lisäksi olen alkanut kirjoittaa. Laitan ajastimen soimaan 20 minuutin päähän, ja sen ajan kirjoitan keskeytyksettä kaiken mitä ikinä mieleeni tuleekin. Itsehoito-oppaista yms. olen kerännyt muistikirjaan joitain ajatuksia ja ohjeita ja faktatietoja masennukseen, tunteisiin tai mielialoihin liittyen. Muistikirja on koko ajan mukana, ja yritän lukea muistiinpanojani, silloin kun paha ahdistuksen hetki iskee. Olen myös yrittänyt pakottaa itseni päivittäin lyhyelle pyörälenkille.
En ole vielä ainakaan parantunut masennuksestani, mutta ehkä jonkinlaista apua tästä on ollut. Vaikutuksen näkee varmaan vasta pidemmän ajan päästä. Halusin kuitenkin jakaa tämän täällä, jos tällaisesta olisi apua jollekin muullekin.
Joku täällä mainitsi, että masentunutta ei voi ymmärtää, jos ei ole itse kärsinyt masennuksesta. Luulen, että se on aivan totta. Ehkä pahinta ****lua on se, kun masentunutta kehotetaan ajattelemaan positiivisesti tai lähtemään lenkille. Enkä halua itseä sortua samaan. Masennus on sairaus. Käsittääkseni siitä on kuitenkin mahdollista parantua. Uskon, että keinot parantumiseen riippuvat ihmisestä. Esimerkiksi liikunta varmasti vaikuttaa positiivisesti myös mielialaan, mutta ehkä se on ennemmin sellainen mielenterveyttä ylläpitävä asia kuin varsinainen parannuskeino...
Voisin suositella kokeilemaan meditoimista, jos se ei tunnu täysin mahdottomalta ajatukselta. Netistä löytyy erilaisia oppaita, joilla pääsee alkuun. Mielestäni englanniksi löytyy hieman parempia kuin suomeksi. Itse olen karsinut siitä pois kaikenlaisen uskonnollisen ja sellaisen diipadaapahihhuloinnin, koska se tuntuu itselleni todella vieraalta ja lähinnä naurettavalta. Mutta jonkinlaista mielenhallintaa ja itsetuntemusta meditaation avulla voi nähdäkseni edistää ilman hörhöilyäkin. Opettelu vaatii vähän kärsivällisyyttä ja harjoittelua. Ainakin itseltäni se vaatii paljon tahdonvoimaa ja "pakottamista", että saan aikaiseksi.
Ehkä jokaisen vaan pitää löytää ne omat keinonsa selviytyä. Varmasti on helpompaa niillä, joilla on tukenaan joku toinen ihminen. Me yksinäiset kaadumme sitten täysin yksin. Ja yksin pitää yrittää kammeta itsensä ylös.
Jos keksii elämäänsä edes yhden merkityksellisen asian tai tavoitteen. Joku pieni tavoite, joka on itselle tärkeä, joka vaatii hieman ponnisteluita, mutta joka on mahdollista saavuttaa. Mahdollista niillä voimavaroilla, joita itsellä on. Itse olen huomannut, että tällaisten tavoitteiden asettamisesta on joskus ollut apua. Kai kaikki toivovat ja tavoittelevat onnellisuutta, mutta ehkä realistisempaa on keksiä joitain pieniä välitavoitteita, jotka ehkä vievät edes pikkaisen lähemmäs jotain parempaa.
Voimia ja jaksamista kaikille.

Aika hyvä kun pystyt kuitenkin asioimaan,hoitaan omat juttus maailmalla? Aattele,jos et pystys ulko-ovea avaan 10 vuoteen...

Tuossa ketjussa myös hyviä ajatuksia, tosin meistä useimmat ovat olleet jo tovin työelämässä ja sen jälkeen paluu pelottaa, mutta meitä kohtalotovereita sielläkin paljon.

http://keskustelu.suomi24.fi/node/10605121

Olen 23-vuotias naisenalku. Keskivaikeasta masennuksesta puhutaan omalla kohdallani, nyt 2-3 vuotta juostu psykologilla ja ryhmäpsykoterapiassa. Ylioppilaaksi kirjoitin v.2008, ei älliä tai eximioita, mutta kirjoitin kuitenkin. Opettajaksi haluaisin, mutta ei aukea yliopiston ovet ei, eikä minkään muunkaan koulun. Työkseni jaan mainoslehtiä kahtena päivänä viikossa. Kodin ulkopuolisia ihmiskontakteja hyvin vähän. Ja kotona vielä asutaan.

Koetan onneani tämän kesän täydennyshaussa, jos ei vielä tärppää aion seuraavaksi hakea joustavassa haussa. On tämä tilanne niin naurettava... Haluan olla hyödyksi ja tehdä työtä jolla olisi merkitystä, mutta kun ei niin ei... Alkaa jo usko ja toivo mennä tähän yhteiskuntaan... :(