Taiteilija, joka ei jätä kylmäksi.

Kävimme eilen katsastamassa Helene Shjerfbeckin suurnäyttelyn Ateneumissa. Heti alkuun oli yllätys, että minkäänlaista jonoa ei ollut. Olimme vähän yli kymmenen paikalla ja varauduimme pitkään jonotukseen, mutta kadulla oli vain kesäaamupäivän muita kulkijoita vaan ei Ateneumiin menijöitä. Lipunmyynnissäkin oli väkeä vain tiskin takana, ei lipunostajia.

Kiersimme pari tuntia eikä väkeä todella ollut haitaksi asti, vain videoesityksissä oli, mutta myös niukasti niin tilaa kuin istuimia, joten katsomatta jäivät.

Ja itse näyttely? Pakko sanoa, että ensimmäistä kertaa Shjerfbeckistä kyseen ollen jäi perin ristiriitainen olo. Hän on minulle maamme kuvataiteilijoista ehdoton ykkönen, eikä se mielipide muttunut. Jotakin ehkä loisteesta kuitenkin himmeni, mutta en osaa ainakaan vielä sanoa kävikö niin ja jos, niin mitä ja miksi. Joka tapauksessa hänestä sai paljon monipuolisemman kuvan kuin edellisestä näyttelystä 1992, sillä teosmääräkin on huimaavan suuri. Vähäisen väen vuoksi tilaisuus oli oiva teosten tarkasteluun myös aivan lähietäisyydeltä, josta hänen tekniikkansa avutuu kokonaan uudella tavalla.

Totta kai ostin uuden kirjan, jossa kuvia on kai tuplaten näyttelyn kuviin verrattuna, kai noin 700. Pikakatselulla kirja vaikuttaa laadukkaalta, mutta teosten osasuurennoksia siinä ei näy olevan. Valokuva on aina valokuva ja lähes 100%:sti pienempi kuin itse teos, joten autenttista teoskatselua se ei tietysti vastaa. Pitää nyt rauhassa selata kirjaa, mutta aivan varmasti käyn vielä näyttelyssä, ehkä useammankin kuin yhden kerran.