Traumat ja ahdistus, miten elämäni jatkuisi?

Kirjoitan, koska olen todella peloissani ja kaipaan apua, mutten osaa pyytää sitä, kuin tuntemattomalta, jonka todellista henkilöllisyyttä en tiedä, eikä hän minun.

Olen reilut viistoistavuotias, tyttö ja ongelmani on paheneva ahdistus omasta terveydestä. Kävin koulupsykologilla juttelemassa, koska kuvittelin kyseessä olevan jonkintasoinen luulosairaus. Selvitimme, että siitä ei ollut kyse, vaan pelon ja ahdistuksen takana oli vuotta aikaisempi ikävä kokemus, siis yllättäen tapahtunut ns. kiirellinen ja _yllättänyt_ (myöskin todella kivulias) tilanne terveydelleni, mikä vaati leikkausta. Homma saatiin hoidettua ja nyt käyn vain jälkitarkastuksissa, jotka nekin lopetataan vuoden kuluttua.

Ilmeisesti en saanut tarpeeksi henkistä tukea tilanteessa, kun tarkemmin ajattelee, muistan vain äitini itkeneen miltein koko ajan sairasvuoteeni vierellä. Kun pääsin kotiin, asiasta ei erityisemmin puhuttu.

Nyt elän jatkuvassa pelossa, että jotain tapahtuu TAAS. Ei pelkästään minulle, vaan myös pienemmille sisaruksilleni ja kavereilleni. Ennen leikkaustani olin tuntenut kipuja, joista en sanonut mitään (tunsin niitä reilun vuoden) koska ajattelin, ettei mitään voi tapahtua minulle.
Tästä syystä valitan jokaista pienintä vaivaani äidilleni, isälleni ja kavereilleni. He ovat väsyneet jatkuvaan huolehtimiseeni, he vain hokevat minun olevan ihan terve. Käyn muuten todella usein lääkärissä ja erilaisissa kuvauksissa, yleensä niistä selviää, että todellakin olen huolehtinut liikoja, mutta en lepää ennen diagnoosia.

Yksin kotiin jääminen on minulle yhtä painajaista (koska olin silloinkin yksin kun oireet alkoivat yllättäen). Jos olen yksin, yritän keksiä itselleni mahdollisimman paljon tekemistä, saatan siivota koko talon, lukea kirjaa, joogata, piirtää tms. Loidin mahdottoman typeriä projekteja jotta vain saisin ajatukseni pois terveyteni tarkastelusta. Vaihtoehtoisesti häivyn kaverilleni tai sukulaisille.

Ihmisen anatomia ja etenkin neurologia, sekä yleiskirurgia kiinnostavat minua ja tiedän niistä ikäistäni enemmän, _koska_ paheeni on lukea niistä kirjoja ja netistä artikkeleita, _mikä_ johtaa siihen, että alan etsimään lukemiani sairauksia itseltäni.
Haluaisin kirurgiksi isolla hoolla, mutta luulen, etten kestäisi sitä. Esimerkiksi kun koulussa opettaja alkaa kertomaan jostain sairaudesta, tukin korvani käsillä tai vaihtoehtoisesti kuuntelen itkua pidätellen ja peloissani. En saisi lukea edes Iltalehteä, koska se uutisoi erilaisista epidemioista... -.-

Eniten pelkään aivo- tai puutiaiskuumetta (onkohan sama asia? EN KYLLÄ AIO GOOGLETTAA AIHEESTA ENEMPÄÄ), syömishäiriöitä, syöpää, kasvaimia, sikainfluenssaa jne.

Lopetin muuten koulupsykologilla käynnin keväällä, koska kyseessä ei sitten ollut luulosairaus, eikä hän oikein osannut auttaa enempää. Tiedusteli kyllä nuorten jostain paikasta, että pitäisikö minun ruveta käydä jossain muussa, mutta oireeni eivät vielä silloin haitanneet tarpeeksi elämääni tai sitten en osannut kertoa kokonaan.

Mitä siis tekisin? Olen saanut selville ahdistukseni alkulähteet yksinäni, mutten usko, että yksin pystyn niitä käsittelemään. ÄIDILLE EN missään nimessä haluaisi puhua, enkä muille perheenjäsenille. Kelle voisin jutella?