Lue tämä

Ei olisi koskaan pitänyt kohdata. Kärsimyksen määrää ei kukaan voi käsittää miten kohtaamisemme on minuun vaikuttanut.
Puolitoista vuotta, koko ajan mielessä, ihan koko ajan, yötä päivää.
Sitten etääntyminen, se koskee ja sattuu niin paljon, mutta on pakollista.
Jos tästä selviän hengissä, ihmettelen, tekisi nyt mieli mennä ajamaan autolla kallioseinää päin.
Mieti siltä kannalta, tunteet piilossa jatkuvasti, jossakin vaiheessa vaan homma karkaa käsistä, siihen vielä incidentti, soppa on valmis.
Kaipaaminen, katseet, ihanat viestit... muuttuu kammottavaksi kirjoitteluksi, kun haluaisimme tuhota toisemme kirjaimellisesti.
Menetetyt mahdollisuudet kohtaamiseen... sama jatkuu päivästä toiseen.
Tulenko nomaaliksi enää koskaan tämän jälkeen.. en tiedä, en todellakaan osaa vastata tuohon kysymykseen.
Kukaan toinen ihminen ei ole koskettanut yhtä syvältä. Janoinen kameli autiomaassa näkee vilvoittavan keitaan, mutta keitaalle ei saa mennä, se on kiellettyä, kenellekään ei saa kertoa että janottaa, tunteita ei saa näyttää, koska kaikki tuomitsee ja heristelee edessä sormia. Sitten jos joku jotakin arvaa, supisevat ikävästi selän takana, mitään ei voi oikaista eikä ole oikeustuvaa puolustatua.

Anna anteeksi, en tarkoita sulle mitään pahaa. Paineet on liian kovat tällä hetkellä...
Et varmaan usko, mutta olet tärkein aikuinen ihminen mun elämässä tällä hetkellä. Pelkään että maanantaina murrun kun sut näen... mulla on niin paha olla... en osaa muuta sanoa.