ole rakastunut samalla tavalla, yhtä hullun paljon kuin sinua. Vain sinä saat minut tuntemaan olevani kerrankin "sopiva" ; en liikaa jotain tai liian vähän jotain... Olosuhteet vaan ovat niin "syvältä"... Pelottaa irroittaa sinusta nyt, kun olen sinut löytänyt. Pelottaa, etten löydä sinua uudelleen seuraavassa elämässä - vaikka silloin kaiken pitäisikin naksahtaa täysin kohdilleen.
http://www.youtube.com/watch?v=9UiLtavuaPI&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=9UiLtavuaPI&feature=related
Vastaukset 39
Vanhimmat
Samassa tilanteessa. En vaan pääse hänestä eteenpäin, en halua. Mä en voi niin vain unohtaa, en halua. Rakastan häntä, jota en tule saamaan.
siinä vasta pulma. Mihin suuntaan mennä...
http://www.youtube.com/watch?v=ElbRvE_zxzY
Kaikki järjestyy teen ihan mitä tahansa sun vuoksi ihan mitä tahansa!!!!
elämä on ,miksi päästät hänet menemään kuitenkin
Tämä on minun ainoa ja viimeinen elämäni.
Ei se kyllä niin mene - sielunkumppanit eivät aina synny samaan elämään. Se on harvinaista syntyä ja kohdata.
sadekorento! Hyvät sulle. Puhut asiaa.. Voit olla mulle se oikea, mutta ei vältätmäti toisinpäin. Joku rakastuu, mitä eivoi saada , koska toinen haluaa toisenlaisen ihmisen.
Tarkoitatko, että oikea on aina sielunkumppani, jota etsii, vaikka joku toinen saattaisikin pitää sinua myös oikeana kumppanina, mutta eri perustein ja eri syistä kuin hän, joka kokee toisen sielunkumppanikseen?
Itse näen sen siten, että jos syntyy samaan elämään ja kohtaa, niin silloin on jokin yhteinen tarkoitus, eräänlainen tehtävä. Ehkä siinä on hiukan kohtalonuskoa mukana ja ehkä se ei aina ole parisuhde, joka on nykykulttuurissa nostettu jalustalle, vaan se voi olla mitä tahansa, vaikka yhteinen työprojekti, joka muuttaa maailmaa. Mutta niin kauan kuin tunne siitä kalvaa, että jokin on yhä kesken, ei tulisi toiselle kääntää selkää.
Luin jostain, etteivät sielunkumppanit voi ns. joutua helvettiin yhtä aikaa. Toisen on oltava kyllin vahva pelastaakseen toisen kadotuksesta silloin kun on kyse saman sielun puolikkaista.
Se on ajatus, joka ohjaa omaa elämääni - olla vahva sen puolesta, jota todella rakastan ja jonka tunnen omaksi vastakappaleekseni.
Sielunkumppanin tapaa harvoin jos koskaan ja kun sellaisen kohtaa on typerää päästää hänet käsistään vain omien epäluulojen takia. Sinun on paras kertoa tuo hänelle itselleen täällä sanasi menevät hukkaan.
Mä uskon, että jos on sielunkumppani kyseessä, niin silloin vaikka tekis mitä niin toinen kulkee mukana. Elämä järjestää ennemmin tai myöhemmin teidät yhteen tavalla tai toisella, joten että sielunkumppanin menettäisi no panic. Ei semmoista voi tapahtua, sillä silloinhan ei kyseessä olisi sielunkumppani:))
Puhukaa ennen kuin on liian myöhäistä!
Toimikaa, ennen kuin on liian myöhäistä!! Tässä elämässä ollaan vain kerran. Jos ette ole onnellisia, tehkää muutos. Menkää kohti sitä, mikä teille onnen tuo.
Pitkään mietin itsekin, että olen jumissa tässä, olen valinnut osani tässä elämässä ja siihen minun on tyydyttävä. Mutta hyvä ystävä sai silmäni avautumaan. Hän näytti minulle tien. Irrottauduin huonosta suhteesta, ja nyt elän elämäni onnellisinta aikaa elämäni rakkauden kainalossa. Suosittelen!
On siinä varsinainen luuseri!!!!
Oletko parisuhteessa ja rakastunut toiseenko?Mitkä ovat ne olosuhteet jotka ovat "syvältä"?Tässä ilmoitat että olet päästämässä elämäsi rakkaudesta irti..miksi?Tai yritätkö kertoa jotain muuta?
haluaisin tietää ja kuulla, mutta luulempa että hän ei sitä koskaan tule kertomaan, eikä myönnä mitään. Siksi asiat menevät niinkuin ne menevät, kaikki haihtuu tuuleen. On mentävä eteepäin. Aika on armoton, eikä kukaan halua pelkillä luuloilla ja haaveilla elämäänsä elää.
Kumpa hän kysyisi vielä niin kertoisin ja myöntäisin. Nyt en voi mennä töksäyttää enää mitään, hänen on kysyttävä.
ehkäpä hänkään ei viitsi enää mitään mennä kyselemään. jos sun oma tilantees/ajatukses on muuttuneet niin se on sinun tehtävä kertoa siitä hänelle, eikä odottaa että hän vielä kerran rohkaisee mielensä ja nolaa itsensä miljoonannen kerran!
Tilanne on vaikea enkä yksinkertaisesti voi ellei hän kysy.
No toivottavasti tää ei ollut mulle, koska mä en voi enää kysyä yhtään mitään.. siinä meni sit viimesetkin toivon rippeet..
hih hih taas useampi tai kaksi naista keskustelee parisuhteesta
Toinen edellisistä ei ole nainen. En kerro kumpi. Mikä sinun ongelmasi on? Minkä tuntemattomien ajatuksenvaihdossa koet itsellesi uhaksi?
Naiset voivat keskustella parisuhteessa siinä missä miehetkin keskenään, tai naiset ja miehet keskenään. Sou what?? Täällä ei keskustella joko miesten tai naisten kanssa eikä etsitä suhteita vaan jaetaan ajatuksia.
RRÖYHHHHHHHHHHHH
seuraavaan elämään, itsellä vähän sama tunne, siksi irrottaminen on tuntunut niin uskomattoman hirveältä ja vaikealta. Mutta elämä on, jos ei voi, niin ei voi, sitten täytyy vaan nauraa paljon vaikka väkisin, ja tehdä kaikkea kivaa, yrittää paeta sitä helvetillistä tunnetta, että on jollain tasolla yksin lopun elämää.
Nämä sanat on helposti korneja, eihän mitään lopullista ole ihmisen elämässä, tunteet tulee ja menee, mutta siltä ne tuntuvat juuri nyt, pieneltä kuolemalta, osa itsestä laitetaan maan alle odottamaan loppuosaa ruumiista. Kun sydän särkyy, jotakin kuolee, sen jälkeen uskaltaa vielä vähemmän, antaakin ehkä vähemmän, pystyttää muureja, jotta voi piilottaa herkkyytensä ja haavoittuvuutensa. Yksi on kuitenkin varma - aika parantaa - surun kanssa oppii elämään, elämä voittaa.
mutta nyt tuntuu, jos luovutan, siltä että helposti lähden vihaamaan maailmaa ja se on väärin muita kohtaan. Masennus, itseinho, syväjäätyminen...kaikki tuo on uhkana kun ja jos sydän särkyy. Luovuttaminen elämästä on pahinta, ennemmin vaikka suuri kiukku/viha jonka kautta pystyisi purkamaan surun ja ahdistuksen.
Näitä minä pelkään, inhottavaa jos ote elämään lipuu
Aika ajoittain kai niin tapahtuu -kuulu elämään
se pieni liekki on kyllä yhä tallella, se usko siihen että jonakin päivänä saan olla rakkaani kanssa ; )
yhtä ihmistä ja elämää. Elämä on aina isompi ja ihmeellisempi kuin yksi ihminen ja rakkaus häneen. Jos itse kuolisin pois, tietäisin, että ainakin lapset surisivat kovasti, mutta elämä on ihmeellinen ja vie mukanaan heidätkin. Ja niin se täytyy ollakin.
oppiiko ihminen surun, pettymysten, ainaisten huolien tai surkeuden kanssa koskaan elämään ellei vierellä ole sitä rakastavaa ymmärtävää kannustavaa ja tukevaa ihmistä. Joskus mietin miksi ihmiset vaativat niin paljon toisiltaan kaikenlaista. Pitäisi olla sosiaalinen, kaunis, nuori, vahva, reipas, muodikas, kaikessa menossa mukana, älykäs, seurallinen, luova, kyvykäs, loputonta vaatimusta vaatimuksen perään. Itse olen miettynyt, että minulle kelpaa kun ihminen osaa ottaa hellään syliin, rutistaa, rakastaa, olla lähellä ja tyynnyttää myrskyävän mielen.
Mikä lopultakaan on tärkeämpää tuntea kuin olla turvassa jonkun välittävän sylissä, jossa muu maailma ja kaikki huolet voi unohtaa ainakin hetkeksi. Sitten jos tuo sylikin pettää, niin silloin ihminen hajoaa tuhannen sirpaleiksi ja niitä sirpaleita on vaikea koota uudelleen, se on hidasta ja vaivalloista ja lopputuloksestakaan ei välttämättä ole tietoa tuleeko siitä mitään..
Itsekin mietin samoja, ja ikävöin suureen syliin. Ei taida auttaa muu kuin jaloillaan seisominen, ja toive siitä että jonain päivänä tuo syli on auki. Aamukahvia.
"Mikä lopultakaan on tärkeämpää tuntea kuin olla turvassa jonkun välittävän sylissä, jossa muu maailma ja kaikki huolet voi unohtaa ainakin hetkeksi"
Siksi koira onkin mitä luotettavin olento. "läsnäoloa ilman olemisen pakkoa, valmiina vastaanottamaan ja antamaan"
Ei nyt sylissä mutta jtnsnp :)
Hmm... Mutta pitää myös huolehtia siitä, että tuon maailman turvallisimman sylin omaava ihminen saa puolestaan tähän verrattavissa olevia fiiliksiä "paluupostissa"... Valitettavan usein parisuhteessa vallitsee epätasapaino antamisen ja ottamisen suhteen, ja toisen niskaan ladataan liikaa vastuuta omasta onnellisuudesta. Se turvallisen sylin tarjoaja kaipaa todennäköisesti muutakin kuin tunnetta olevansa tarvittu.
Rakastaa tässä nyt ikuisuudessa, siinä ainut hetki menneen tulevankin kun sielut kohdanneet, löytäneet tuon "näkymättömän" aarteen yhdessä syvältä sisältään...
Ei ole seuraavaa elämää!
No hupsis... Viikonloppuna joutessani "täällä" kävin avautumassa...
Oudossa rohkeuden puuskassani uskalsin hänellekin tässä päivänä muutamana tuntojani kertoa ja... Ei, en päästä irti siitä, mitä meillä on. Ei ole kiire minnekään, ollaan vain ja katsellaan, mitä tuleva tuo. Pelkuri olisin, jos irroittaisin ja päätyisin typerään jossitteluun.
Joskus olen ajatellut, että ehkä hän olisi kuitenkin onnellisempi ilman minua, mutta sain hyvin yksiselitteisen vastauksen asiaan. Ennemmin pieni hetki hänen kanssaan kuin ikuisuus ilman häntä.
Ei, en ole parisuhteessa, hänellä on omat sitoumuksensa. En halua, että hän joutuisi niistä laistamaan vuokseni.
hän luopuisi omista sitoumuksista jos näkisi sen arvoiseksi...ehkä sinulla on siihen jonkunlaisia esteitä?
Yritän olla epäitsekäs - jollain tavalla pelottaa se vastuu, että tilanteen muuttuessa se, mitä minä saisin lisää olisikin jollain tapaa joltain toiselta pois..? Siksi toppuuttelen, vaikka asioiden ollessa hivenen toinen en hetkeäkään epäröisi lähteä vaikka maailman ääriin hänen kanssaan.
Jollain tavalla pelottavaakin tämä tunteiden tulva... Ihminen, jolla pitää olla "manuaali" aivan kaikkeen on totaalisen pulassa joutuessaan luovimaan intuition varassa, tunteita kuunnellen...
Mutta niin pelottavaa kuin onkin, hänen lähellään on turvallisempaa kuin kenenkään koskaan.
Ihanasti kirjoitettu tuo turvallisuuden tunne... tiedän todellakin mikä siinä pelottaa ja mikä tekee itsestä niin haavoittuvan.
Olen miettinyt paljon ihmisiä parisuhteissaan ja sitä miksi ihmiset ovat niin ilkeitä tai pahansuopia kanssaihmisilleen... ja olisivatko he suvaitsevaisempia ja lempeämpiä jos heilläkin olisi rakkaudentunteeseen, rakastamiseen ja aitoon välittämiseen, toisen vilpittömään tukeen pohjautuva suhde? *me* ja muu maailma. Ei me vs. muu maailma :)
Nyt viestiä/sähköpostia näille ihmisille. Kysykää, puhukaa, poistakaa epävarmuus.
Juu mutta en rupea miksikään Soulmateksi? Tiedättekö mitä tarkoittaa Soulmate?
No sulla on varmaan sitten jokin oma vastaus tähän...?
Itse koen sen pitkälti näin - ja uskon monen muunkin kokevan:
http://www.urbandictionary.com/define.php?term=soulmate