Elämällä ei päämäärää

Elämä tuntuu aika ajoin sisällöttömältä, ja eritoten näin juhlapyhien aikaan, kun väki viettää aikaansa kavereiden ja perheiden kanssa, ekstrovertti kun olen. "Kavereita" minulla kuitenkin on, mutta jotenkin ulkopuolelle suunnitelmista ajauduin. Olen 23-vuotias ja olen katkaissut välini sukulaisiin lähes kokonaan. Isäni kuoli, kun olin pieni ja jotenkin tämän myötä yhteydenotto isän puolen sukuun tyssäsi.

Itse oletan, että vanhempi väki pitää nuorempiinsa yhteyttä, vaikka eihän sen näin pitäisi olla. Itse olen kuitenkin isovanhemmilleni soitellut, mutta todella harvoin - vastakaikua ei ole kuulunut. Miksi muu suku ei ota minuun yhteyttä? Tilanteeni äidin kanssa he kuitenkin tietävät, tai ainakin äidin puolen suku. Äidin kanssa kuitenkin haluaisin olla tekemisissä enemmän kuin puhelimen välityksellä. Lensin/lähdin kotoa, kun olin 18 johtuen erimielisyyksistä isäpuoleni kanssa, joka on aina ollut todella etäinen ja hiljainen. Tilannetta olen kerran yrittänyt korjata, mutta tulos oli samanlainen. En vain pysty olemaan samoissa tiloissa isäpuoleni kanssa, tai voin, mutta ylpeyteni ei anna periksi. Vain pakon edessä astun samoihin tiloihin.

Perhe on minulle tärkein arvo tällä hetkellä, oman perheen perustaminen onkin haaveissa joskus. Sen oikean löytäminen vain tuntuu kovin vaikealta. Eritoten suomalaisista naisista on vaikea löytää sielunkumppania, monet heistä, kun ovat kovin itsekeskeisiä. En halua kuitenkaan yleistää, tietty upeita yksilöitä löytyy heistäkin.

Tekisi vielä mieli avautua paljon lisää, mutta pidetään tämä kohtuuden rajoissa, jotta väki jaksaisi tämän lukea.