Sain poikani,ollessani kahdeksantoista.Asumme yhdessä,kolmen koiramme kanssa tilavassa rivitalossa.Poikani on juuri täyttänyt 9 ja minä olen siis 27.Olen sairaanhoitaja,tarkoituksenani on erikoistua ja opiskella.poikani näkee isäänsä joka toinen viikonloppu,ja joskus teemme jotakin kivaa kaikki kolme yhdessä,kävimme mm.linnanmäellä ja serenassa viimeviikolla,vapaidemme osuttua yhteen.
Yritän tehdä parhaani,jotta poika saisi mahdollisimman taspainoisen ja hyvän elämän.Meillä on pojan kanssa myös erityisen hyvät välit,pystymme puhumaan asioista,hänen isästään ja siitä miksi tilanne on mikä on.Juttelemme myös koulusta ja kavereista,ja poika kertoo tytöistä,jos on ihastunut yms.Se on ihanaa,kun voimme yhdessä jakaa ilot ja surut.Poikani on minulle rakkainta,mitä minulla on ja hän on lisäksi paras kaverini.Toki meilläkin on omat erimielisyytemme ja kinamme,kiukuttelemme välillä toinen toisillemme,muttei koskaan mitään vakavaa.
Halusin vain kirjoittaa,koska monilla on ennakkoluuloja nuoria äitejä kohtaa.Minäkin olen monta kertaa kohdannut.Monet poikani luokkatovereiden äidit,ihmettelevät kuinka poika pärjää kanssani,kun olen yksinhuoltaja ja näin nuori.Poikani joutuu mm.olemaan jonkunverran yksin kotona,sillä asumme kahdestaan ja minä käyn töissä.Hän käy itsenäisesti harrastuksissaan ja laittaa itselleen välipalaa ja lenkittää koiria ja tekee läksyt käskemättä.Koirista on pojalle paljon seuraa,ettei ihan yksin tarvi olla.Sillon kun olen yö-vuorossa,vien poikani ja koirat äidilleni.Poika on itse sanonut että koirat ovat kuin veljiä hänelle,hänestä tuntuu turvalliselta kun on kolme isoa ja ihanaa koiran rotikkaa.(koiramme ovat kultainennoutaja,Labratorinnoutaja ja berninpaimenkoira)Toki pojalla on lauma kavereita,ja kummit ja mummola on ihan lähellä jos tulee hätä.Ja toki meillä molemmilla on omat kännykät.
Yritän tehdä parhaani,jotta poika saisi mahdollisimman taspainoisen ja hyvän elämän.Meillä on pojan kanssa myös erityisen hyvät välit,pystymme puhumaan asioista,hänen isästään ja siitä miksi tilanne on mikä on.Juttelemme myös koulusta ja kavereista,ja poika kertoo tytöistä,jos on ihastunut yms.Se on ihanaa,kun voimme yhdessä jakaa ilot ja surut.Poikani on minulle rakkainta,mitä minulla on ja hän on lisäksi paras kaverini.Toki meilläkin on omat erimielisyytemme ja kinamme,kiukuttelemme välillä toinen toisillemme,muttei koskaan mitään vakavaa.
Halusin vain kirjoittaa,koska monilla on ennakkoluuloja nuoria äitejä kohtaa.Minäkin olen monta kertaa kohdannut.Monet poikani luokkatovereiden äidit,ihmettelevät kuinka poika pärjää kanssani,kun olen yksinhuoltaja ja näin nuori.Poikani joutuu mm.olemaan jonkunverran yksin kotona,sillä asumme kahdestaan ja minä käyn töissä.Hän käy itsenäisesti harrastuksissaan ja laittaa itselleen välipalaa ja lenkittää koiria ja tekee läksyt käskemättä.Koirista on pojalle paljon seuraa,ettei ihan yksin tarvi olla.Sillon kun olen yö-vuorossa,vien poikani ja koirat äidilleni.Poika on itse sanonut että koirat ovat kuin veljiä hänelle,hänestä tuntuu turvalliselta kun on kolme isoa ja ihanaa koiran rotikkaa.(koiramme ovat kultainennoutaja,Labratorinnoutaja ja berninpaimenkoira)Toki pojalla on lauma kavereita,ja kummit ja mummola on ihan lähellä jos tulee hätä.Ja toki meillä molemmilla on omat kännykät.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa siltä kuin teillä on kaikki ok. Minulla ei ainakaan koskaan ole ennakkoluuloja tai mitään negatiivista koskaan ole ollut yksinhuoltajia vastaan. Päin vastoin. Minulla on useampi kaveri ja tuttu yksinhuoltaja. Joskus tuntuu, että on ihan kade varsinkin silloin kun itsellä ja miehellä ei mene kovin hyvin. Teidän elämänne kuulostaa ihanalta ja aistin että kasvatat poikaasi tunteella kuten myös minä yritän kolmea lastani kasvattaa. Sinulla asuu vanhemmat lähellä kuten minullakin ihan naapurissa. Olemme myös samalla alalla sinä ja minä. Nostan hattua sinulle kun olet onnistut kasvattamaan poikasi niin hienoksi ihmiseksi ja että teidän väline ovat niin hyvin. Pyrkikää tähän kaikki "ei-yksinhuoltajat".
Haluaisin olla yksinhuoltaja,mutten uskalla.Mies on kolmantena lapsena perheessä.Hyviä hetkiäkin on, harvemmin.Olen ollut tämän vuoden työttömänä,mies jäi kesäkuussa.olen kateellinen kaikille jotka ovat uskaltaneet ottaa askeleen.Onko oikeus haluta olla MINÄ? Asumme maaseudulla, tukiverkkoa ei ole ympärillä.Olenko mukavuussyistä mieheni kanssa?