Yhä vain, ana

Samansuuntaisia ajatuksia on varmaan aika monellakin anorektikolla. Tavallaan siitä anoreksiaksta tulee jotenkin vinksahtaneesti sisältöä elämään, joku ikuinen projekti, jolla täytetään omaa sisäistä tyhjyyttä ja onnettomuutta. Muistan todella elävästi, että kun sairastuin vuosikausia sitten, yläasteen alkupuolella, ajattelin sen niin että en osaa paljon mitään kiinnostavaa (en ollut taiteellisesti lahjakas, suosittu tai muuta vastaavaa), mutta voin sentään olla laiha.

Olen myös aina ollut äärettömän kriittinen omaa ulkonäköäni kohtaan. Hyväksyn muiden jenkkakahvat ja roikkuvat takapuolet ja saatan ihan hyvin pitää hiukan pyöreitäkin ihmisiä kauniina, mutta itsessäni en haluaisi hyväksyä yhtään löysää, missään. Tiedän kyllä, että tällainen ainoastaan estää mua nauttimasta elämästä, ja että iän karttuessa alkaa olla aina vaan mahdottomampaa pyrkiä samaan vartalonmuotoon kuin jollain 16-vuotiaalla. Olen myös miettinyt, missä pisteessä nyt olisin, jos olisin käyttänyt kaiken tämän anoreksiaan uhraamani ajan ja energian johonkin hyödylliseen, vaikka sitten niiden taiteellisten lahjojen hiomiseen.

Liikunnasta tosin sen verran, että tietysti siitä saa ja kannattaa nauttia, kunhan se ei ole täysin pakkomielteistä. En mä usko, että on automaattisesti huono asia, jos menee lenkille mieluummin kuin lorvii kavereilla tai kotisohvalla. Mä olen tyytyväisimmilläni niissä rankan treenin jälkeisissä endorfiinipöllyissä, eikä se ole mielestäni sairauden merkki vaan ihan normaalia, ja periaatteessa paljon parempi tyytyväisyyden lähde kuin vaikka dokaaminen.

No joo, en tiedä, auttoiko tää mitään, koska ei mulla ainakaan ole mitään yksinkertaista vastausta tohon. Vaikka alan olla jo aika lailla terve, mulla on edelleen noita samoja piirteitä ja ajatuksia. Joskus epäilen, että en pääse anorektisuudesta täysin koskaan eroon, voin ainoastaan yrittää jollain tavalla vaimentaa sitä.