En oikein tiedä miksi kirjoitan tänne. Kai toivon jonkun osaavan auttaa, kertovan vaikka miten itse on kokenut elämänsä muuttuneen tai nähnyt läheiselleen niin käyvän, mutten oikeastaan usko tilanteessani olevan ulospääsyä.
Olen hieman normaalipainon alapuolella, mutta urheilen paljon ja moni on sanonut minun näyttävän laihalta. Olen ollut paljon laihempikin, mutta tämä nykyinen kelpaa minulle hyvin. Mietin, että mitä ihmettä voisin keksiä anailu-elämäntapani tilalle? Tasapainottelen niin, ettei painoni juuri muutu, mutta ruoka, liikunta ja ulkonäkö ovat minulle hyvin tärkeitä, ja ajattelenkin niitä suuren osan päivästä, jos minulla ei ole tärkeämpää mietittävää. Missä menee normaalin raja? Toisaalta rakastan tätä, mutta toisaalta hirvittää oma pinnallisuuteni. Mutta olen ollut tällainen jo monta vuotta.
Miten voi saada jotain muuta elämäänsä, josta kehittyisi yhtä läheinen asia kuin diettauksesta? Kuulostaa ihan hullulta kysyä tätä, mutta olen oppinut elämään tässä tilanteessa jo niin kauan, että tuntuu että voisin vain jatkaa oman painoni ja luiden näkyvyyden ympärillä pyörivää elämäntapaani. Kuitenkin olen ihan aikuinen ja olisi kiva ajatellakin sen mukaisesti. Minulle olisi kyllä vientiä suhdemarkkinoilla, mutta koen seurustelun tylsäksi ja ahdistavaksi. Oikeasti, rakastan liikkua niin paljon, että mieluummin vaikka lenkkeilen kuin löhöän muiden seurassa juoruilemassa vaikka siihen ei kuuluisikaan ruokailua. Olen kamala suorittaja. Suurinta iloa koen saadessani asettamani hommat hoidettua. Mitä oikein teen? Elämäni tuntuu tyhjältä. Apua.
Olen hieman normaalipainon alapuolella, mutta urheilen paljon ja moni on sanonut minun näyttävän laihalta. Olen ollut paljon laihempikin, mutta tämä nykyinen kelpaa minulle hyvin. Mietin, että mitä ihmettä voisin keksiä anailu-elämäntapani tilalle? Tasapainottelen niin, ettei painoni juuri muutu, mutta ruoka, liikunta ja ulkonäkö ovat minulle hyvin tärkeitä, ja ajattelenkin niitä suuren osan päivästä, jos minulla ei ole tärkeämpää mietittävää. Missä menee normaalin raja? Toisaalta rakastan tätä, mutta toisaalta hirvittää oma pinnallisuuteni. Mutta olen ollut tällainen jo monta vuotta.
Miten voi saada jotain muuta elämäänsä, josta kehittyisi yhtä läheinen asia kuin diettauksesta? Kuulostaa ihan hullulta kysyä tätä, mutta olen oppinut elämään tässä tilanteessa jo niin kauan, että tuntuu että voisin vain jatkaa oman painoni ja luiden näkyvyyden ympärillä pyörivää elämäntapaani. Kuitenkin olen ihan aikuinen ja olisi kiva ajatellakin sen mukaisesti. Minulle olisi kyllä vientiä suhdemarkkinoilla, mutta koen seurustelun tylsäksi ja ahdistavaksi. Oikeasti, rakastan liikkua niin paljon, että mieluummin vaikka lenkkeilen kuin löhöän muiden seurassa juoruilemassa vaikka siihen ei kuuluisikaan ruokailua. Olen kamala suorittaja. Suurinta iloa koen saadessani asettamani hommat hoidettua. Mitä oikein teen? Elämäni tuntuu tyhjältä. Apua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Samansuuntaisia ajatuksia on varmaan aika monellakin anorektikolla. Tavallaan siitä anoreksiaksta tulee jotenkin vinksahtaneesti sisältöä elämään, joku ikuinen projekti, jolla täytetään omaa sisäistä tyhjyyttä ja onnettomuutta. Muistan todella elävästi, että kun sairastuin vuosikausia sitten, yläasteen alkupuolella, ajattelin sen niin että en osaa paljon mitään kiinnostavaa (en ollut taiteellisesti lahjakas, suosittu tai muuta vastaavaa), mutta voin sentään olla laiha.
Olen myös aina ollut äärettömän kriittinen omaa ulkonäköäni kohtaan. Hyväksyn muiden jenkkakahvat ja roikkuvat takapuolet ja saatan ihan hyvin pitää hiukan pyöreitäkin ihmisiä kauniina, mutta itsessäni en haluaisi hyväksyä yhtään löysää, missään. Tiedän kyllä, että tällainen ainoastaan estää mua nauttimasta elämästä, ja että iän karttuessa alkaa olla aina vaan mahdottomampaa pyrkiä samaan vartalonmuotoon kuin jollain 16-vuotiaalla. Olen myös miettinyt, missä pisteessä nyt olisin, jos olisin käyttänyt kaiken tämän anoreksiaan uhraamani ajan ja energian johonkin hyödylliseen, vaikka sitten niiden taiteellisten lahjojen hiomiseen.
Liikunnasta tosin sen verran, että tietysti siitä saa ja kannattaa nauttia, kunhan se ei ole täysin pakkomielteistä. En mä usko, että on automaattisesti huono asia, jos menee lenkille mieluummin kuin lorvii kavereilla tai kotisohvalla. Mä olen tyytyväisimmilläni niissä rankan treenin jälkeisissä endorfiinipöllyissä, eikä se ole mielestäni sairauden merkki vaan ihan normaalia, ja periaatteessa paljon parempi tyytyväisyyden lähde kuin vaikka dokaaminen.
No joo, en tiedä, auttoiko tää mitään, koska ei mulla ainakaan ole mitään yksinkertaista vastausta tohon. Vaikka alan olla jo aika lailla terve, mulla on edelleen noita samoja piirteitä ja ajatuksia. Joskus epäilen, että en pääse anorektisuudesta täysin koskaan eroon, voin ainoastaan yrittää jollain tavalla vaimentaa sitä.