Maailmani

­Huo­ma­sin jo lap­se­na, et­tä mi­nul­la on ky­ky oh­jail­la mui­ta ih­mi­siä. Ope­tin al­le kou­lu­ikäi­se­nä ka­ve­ri­ni aja­maan pyö­räl­lä, vaik­ka en it­se osan­nut ajaa.

Muis­tan myös, kuin­ka toin erään po­jan ko­tii­ni kou­lun jäl­keen leik­ki­mään. Sain hä­net käs­ket­tyä pois­tu­maan ta­los­tam­me ja tu­le­maan ta­kai­sin 16 ker­taa.

Ma­ni­pu­loin­ti­tai­to­ni häm­mäs­tyt­ti aluk­si it­seä­ni­kin, mut­ta sen avul­la sain var­mis­tet­tua, et­tä mi­nus­ta pi­de­tään.

Mi­nul­la oli hy­vät ver­baa­li­set lah­jat ja tai­to sa­noa ih­mi­sil­le mi­tä he ha­lua­vat kuul­la. Kou­lus­sa­ni olin­kin yk­kös­tyyp­pi, ja kaik­ki ha­lu­si­vat ol­la ka­ve­rei­ta­ni.

Vie­tin kui­ten­kin pal­jon ai­kaa yk­sin. Luin fi­lo­so­fiaa ja aloin tun­tea sym­pa­tiaa suu­ria ajat­te­li­joi­ta ku­ten Nietz­scheä koh­taan. Teok­ses­ta Näin pu­hui Za­rat­hust­ra tu­li mi­nul­le hy­vin tär­keä sen mo­raa­li­poh­din­to­jen ta­kia.

Ta­val­li­set ih­mi­set al­koi­vat tun­tua mi­tät­tö­mil­tä ja tyh­mil­tä, ja mi­nun oli vai­keaa ar­vos­taa ke­tään. En voi­nut kun­nioit­taa sät­ky­nuk­ke­ja.

Mur­ros­ikäi­se­nä aloin saa­da vai­kei­ta pa­niik­ki­koh­tauk­sia ja tun­tea kuo­le­man­kai­puu­ta. Aloin ta­voi­tel­la no­peas­ti saa­ta­vaa mie­li­hy­vää. 14-vuo­tiaa­na ryh­dyin käyt­tä­mään al­ko­ho­lia, ja vä­hän myö­hem­min ku­vaan as­tui­vat vaih­tu­vat sän­ky­kump­pa­nit.

Nai­sia tu­li ja me­ni, mut­ta olin täy­sin vä­lin­pi­tä­mä­tön hei­dän tar­peis­taan. Sil­ti mo­ni heis­tä tar­rau­tui mi­nuun. Mi­tä etäi­sem­pi olin, si­tä enem­män he mi­nua ha­lu­si­vat.

Mo­ni baa­ri­tut­ta­vuuk­sis­ta­ni oli nai­mi­sis­sa, ja ta­ju­sin, kuin­ka pe­tol­li­nen ih­mi­nen on. Opin myös, et­tä kaik­kia ih­mis­ten te­ko­ja oh­jaa­vat hei­dän tar­peen­sa. Kun niis­tä pää­see pe­ril­le, pys­tyy yleen­sä vai­kut­ta­maan myös hei­dän toi­min­taan­sa. Ai­ka mo­nel­le nai­sel­le riit­ti, kun ker­roin ra­kas­ta­va­ni hän­tä.

To­del­li­suu­des­sa en voi sa­noa ol­lee­ni kos­kaan ra­kas­tu­nut. En tie­dä, mi­tä rak­kaus on. Ai­na­kaan en ole pys­ty­nyt an­ta­maan ke­nel­le­kään tur­val­lis­ta ol­ka­pää­tä ja mu­ka­vaa ar­kea, jos­sa kat­sel­laan te­le­vi­sio­ta ja pie­res­kel­lään soh­val­la.

En tar­vit­se lä­hei­siä rin­nal­le­ni ja unoh­dan ih­mi­set hel­pos­ti. Vaik­ka oli­sin jon­kun kans­sa te­ke­mi­sis­sä vuo­sia, voin jät­tää hä­net taak­se­ni het­kes­sä.

Vii­mei­sin pa­ri­suh­tee­ni kes­ti kol­mi­sen vuot­ta. Elin pit­käl­ti tyt­tö­ys­tä­vä­ni ra­hoil­la, ja hän syyt­ti­kin mi­nua sii­tä erot­tuam­me. Mut­ta mi­nä vain tar­tuin hä­nen tar­joa­maan­sa mah­dol­li­suu­teen: hän­hän ne ul­ko­maan­mat­kat ja ko­rut mi­nul­le os­ti ja vuok­rat mak­soi. Si­tä pait­si sai­han hän­kin mi­nul­ta jo­tain, mi­tä tar­vit­si.

Mie­les­tä­ni kaik­ki ih­mis­suh­teet ovat vii­me kä­des­sä vaih­to­kaup­po­ja. Kaik­kien tun­te­mie­ni avio­pa­rien yh­teis­elo pe­rus­tuu poh­jim­mil­taan yk­si­näi­syy­den pel­koon se­kä ta­va­roi­hin, joi­ta he ovat ke­rän­neet ym­pä­ril­leen.

Voin esi­mer­kik­si käyt­tää mui­ta ih­mi­siä hy­väk­se­ni pa­ran­taak­se­ni omaa elä­män­laa­tua­ni. Mie­les­tä­ni se ei ole vää­rin. Jos jo­ku elää liian nöy­räs­ti ja jää elä­mäs­sään al­ta­vas­taa­jak­si, se on hä­nen va­lin­tan­sa.

En­ti­nen tyt­tö­ys­tä­vä­ni kuu­luu jouk­koon, jo­ka huu­taa in­ter­ne­tis­sä, kuin­ka hir­vei­tä nar­sis­tit ovat. It­se en ole iki­nä tun­te­nut em­pa­tiaa nar­sis­tien uh­re­ja koh­taan. Mi­ten jo­ku voi edes sa­noa it­seään uh­rik­si? En osaa sää­liä hen­ki­löä, jo­ka ot­taa muil­ta tur­paan­sa.

It­se­kään en kai­paa sää­liä ke­nel­tä­kään. En myös­kään ha­lua ih­mis­ten puut­tu­van te­ke­mi­sii­ni tai neu­vo­van, mi­ten asiat pi­täi­si hoi­taa. Sik­si mi­nun on vai­kea kun­nioit­taa vi­ra­no­mai­sia. Nuo­rem­pa­na kä­vin jo­pa vit­tui­le­mas­sa po­lii­seil­le.

En ta­jua mik­si mi­nun pi­täi­si nou­dat­taa sään­tö­jä, joi­ta en ole ol­lut it­se päät­tä­mäs­sä. Ym­mär­rän to­ki, et­tä jot­kut so­siaa­li­set koo­dit pi­tä­vät yh­teis­kun­taa ka­sas­sa. Esi­mer­kik­si "ä­lä ta­pa" on var­mas­ti ihan pe­rus­tel­tu sään­tö.

Mut­ta on myös hy­vin pal­jon sään­tö­jä, joi­den nou­dat­ta­mi­nen ei kiin­nos­ta mi­nua, sil­lä ne louk­kaa­vat yk­si­tyi­syyt­tä­ni. Mi­nua är­syt­tää esi­mer­kik­si suun­nat­to­mas­ti, et­tä Ke­lan hol­hous­vi­ran­omai­set lä­het­te­le­vät mi­nul­le jo­tain ky­se­ly­lap­pu­ja.

Olen myös hel­ve­tin kos­ton­hi­moi­nen. En ihan he­ti unoh­da, jos mi­nul­le teh­dään vää­ryyt­tä. So­kea rai­vo nou­see sil­loin no­peas­ti, ei­vät­kä mo­raa­li­set pi­däk­keet tai pel­ko vir­ka­val­taa ja sään­tö­jä koh­taan es­tä mi­nua ha­ke­mas­ta it­sel­le­ni oi­keut­ta. Se te­kee mi­nus­ta ai­ka vit­tu­mai­sen vas­tus­ta­jan.

Olen ai­na pys­ty­nyt pi­tä­mään lan­gat kä­sis­sä­ni niin, et­tei ku­kaan tee mi­nul­le il­keyk­siä. Asen­tee­ni ta­kia olen ol­lut useas­ti put­kas­sa. Toi­saal­ta pää­sen hy­vin usein päl­kä­häs­tä pu­hu­mal­la.

Olen mo­nes­ti ih­me­tel­lyt it­se­kin, mik­si en ole jou­tu­nut vas­tuu­seen teois­ta­ni useam­min.