Onko kuinka yleistä, että vielä nykyäänkin ajatellaan omia lapsia vanhuudenturvana? Lapsuusaikainen kaverini ei ole ollut tekemisissä vanhempiensa kanssa sen jälkeen, kun sivulauseessa häntä koskien isänsä mainitsi sanat "meille vanhuudenturvaa". Hän oli ollut käymässä lapsuudenkodissaan maalla vanhempiensa "eläkejuhlissa". Hän sanoi, että samalla hänelle selvisi syy kaikkeen vähättelyyn, hallitsemiseen, määräilyyn, jota hän on saanut lapsuudessa ja nuoruudessa kokea. Ja heillä käyneenä ja hänen isänsä sanomisia kuulleena, aika rumasti ja inhottavasti puhui omalle lapselleen.
Minusta tuntuu itsekkäältä ja jotenkin "häiriintyneeltä" olettaa ja kuvitella lastensa/lapsensa olevan olemassa siksi, että heistä saa itsestäänselvästi jotakin ihmeen vanhuudenturvaa. Ja mitä maalta kotoisin olevana olen huomannut, nämä "vanhuudenturvat" ja lannistetut kotinyhvät vanhempiensa hyysääjät ovat poikkeuksetta naisia, usein nuorimpia tai ainoita tyttäriä, jotka siirtyvät kätevästi itse vanhainkodin asukeiksi elämättömän elämänsä kanssa vanhempansa huolehdittuaan. Oikein ahdistaa ajatuskin, että joku vanhempi voi haluta lapsensa piiakseen ja olemaan aina ns. lapsen asemassa komenteluineen. Ei halua oman lapsensa elävän omaa elämäänsä. Tai olettaa että lapsella ei ole työtä tai omaa perhettä joka vaatii muuttoa kauas tai ehkä jopa maailman toiselle puolelle, edellyttää aikuisen lapsen ajavan jokaisen työviikon päätteeksi satoja kilometrejä käymään lapsuudenkodissaan, pahimmassa tapauksessa haluaa aikuisen lapsen asuvan lähistöllä tai jopa samassa taloudessa kanssaan.
Onko vielä nykyään kuinka yleistä ajatella noin? Itsestäni tuntuu kyllä todella vieraalta ja kertoo siitä, että ei vanhemmillakaan ole sosiaalinen elämä ihan kunnossa jos kaikki pyörii ihmissuhteita myöten vain oman perheen piirissä. Tuntemani vanhukset ovat hyvinkin aktiivisia ja omaavat vilkkaan sosiaalisen elämän eivätkä omilta menoiltaan edes ehdi tavata lapsiaan joka välissä saati että haluaisivat näiden jatkuvaa läsnäoloa.
Minusta tuntuu itsekkäältä ja jotenkin "häiriintyneeltä" olettaa ja kuvitella lastensa/lapsensa olevan olemassa siksi, että heistä saa itsestäänselvästi jotakin ihmeen vanhuudenturvaa. Ja mitä maalta kotoisin olevana olen huomannut, nämä "vanhuudenturvat" ja lannistetut kotinyhvät vanhempiensa hyysääjät ovat poikkeuksetta naisia, usein nuorimpia tai ainoita tyttäriä, jotka siirtyvät kätevästi itse vanhainkodin asukeiksi elämättömän elämänsä kanssa vanhempansa huolehdittuaan. Oikein ahdistaa ajatuskin, että joku vanhempi voi haluta lapsensa piiakseen ja olemaan aina ns. lapsen asemassa komenteluineen. Ei halua oman lapsensa elävän omaa elämäänsä. Tai olettaa että lapsella ei ole työtä tai omaa perhettä joka vaatii muuttoa kauas tai ehkä jopa maailman toiselle puolelle, edellyttää aikuisen lapsen ajavan jokaisen työviikon päätteeksi satoja kilometrejä käymään lapsuudenkodissaan, pahimmassa tapauksessa haluaa aikuisen lapsen asuvan lähistöllä tai jopa samassa taloudessa kanssaan.
Onko vielä nykyään kuinka yleistä ajatella noin? Itsestäni tuntuu kyllä todella vieraalta ja kertoo siitä, että ei vanhemmillakaan ole sosiaalinen elämä ihan kunnossa jos kaikki pyörii ihmissuhteita myöten vain oman perheen piirissä. Tuntemani vanhukset ovat hyvinkin aktiivisia ja omaavat vilkkaan sosiaalisen elämän eivätkä omilta menoiltaan edes ehdi tavata lapsiaan joka välissä saati että haluaisivat näiden jatkuvaa läsnäoloa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En tiedä yleisestä, mutta on tuolla tavalla ajattelevia vanhempia. Joku häiriöhän sellaisilla vanhemmilla on ja oma lapsuus ja omat vanhemmat olleet jollakin tavalla viallisia.
Missään tapauksessa ei kannata vanhempien tahtoon alistua. Ei muuta kuin muuttaa pois eikä pidä mitään yhteyttä, ei kukaan pidä yhteyttä huonoihin ystäviinsäkään.
Vanhemmuus ei oikeuta olemaan inhottava eikä se, että on syntynyt, tuota kiitollisuudenvelkaa. Kukaan ei ole tänne pyytänyt ja valinnut tulla, se on ollut vanhempien oma päätös, joko hankkia tai antaa syntyä.