Syöpä vei äidin

ciaoneesamaa

Terve!
Haluaisin kuulla muitten ihmisten kokemuksista koskien syöpää ja jos on menettäny jonkun syövän takia. Kerron vähän omasta kokemuksesta:
4-vuotta sitten sain kuulla suru-uutisen. Äidilläni oli pahalaatuinen syöpä ja asialle ei oikein voinut tehdä mitään. Äitini kävi kummiskin sädehoidoissa ja söi kaiken maailman lääkkeitä. Hänelle oli annettu elinaikaa yhdestä kuukaudesta pariin vuoteen, mutta se vaihteli todella usein. Äitini taisteli 3-vuotta syöpää vastaan ja vuonna 2011 hän sitten menehtyi. Ja olen vieläkin aivan sekaisin asiasta, koska en osaa sulatella asiaa. Odotan edelleen, että äiti astuisi koti-ovesta sisään.

Haluaisin jonkun kenelle puhua ja jolla olisi suht.koht sama kokemus syövän kanssa.

42

2770

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • pelätessä

      Terve.
      Minä elän vaihetta, jossa äitini on sairastanut syöpää vuoden. Kuulimme tässä hiljattain todella huonoja uutisia enkä halua uskoa sitä. Huudan mielessäni ettei asia pyörisi koko ajan mielessä etten itkisi koko ajan. En voi kestää ajatusta että kuukaudet menevät vain eteenpäin ja menettäisin äitini.. Uudet hoidot aloitetaan piakkoin, mutta lääkärit eivät paljoa toivoa antaneet. Olen nyt kuitenkin tarttunut siihen pieneen toivon rippeeseen. Äiti on minulle niin rakas... en kestäisi menettää häntä. Toivon niin toivon että ihmeitä tapahtuisi.

      • ciaoneesamaa

        Paljon voimahaleja sinnekkin!
        Odotus on kaikkein kauheinta ainakin omasta mielestäni. Ja kunpa ei tarvitsisi ollenkaan odottaa noin kauheaa asiaa.


    • melanooma leviää

      Minä ja samassa tilanteessa isäni kanssa :/

    • mr

      Isäni sai maksasyöpädiagnoosin yli 4 vuotta sitten ja toki häntä yritettiin hoitaa, hoidot eivät vain auttaneet. Hiljattain isämme sitten menehtyi ja loppu tuli meille vähän yllättäen vaikka kyllähän hänen tilansa meni viime aikoina huonompaan suuntaan. Mutta siltikin, olimme kuvitelleet että ehtisimme jutella isän kanssa viime päivinä vaan niin ei käynytkään, ei hän oikein ollut enää tässä maailmassa, yhtenä syynä kipulääkitys. Tärkeintä oli tietenkin ettei hänen tarvinnut kärsiä ja uskon kuitenkin hänen kuulleen meidän puheen ainakin ajoittain. No, ei tästä minun kommentista taida oikein apua olla =/ Mutta te joiden läheiset vielä kamppailevat syöpää vastaan, uskokaa ihmeisiin loppuun asti mutta varautukaa pahimpaan. Ja ennen kaikkea, viettäkää aikaa läheisenne kanssa, myöhemmin syyllisyydentunnot iskevät hyvin herkästi. Voimia kaikille!

    • Juhannusruusu

      Tämä alkukesä on ollut perheellemme kuin painajaista. Äitini meni lääkäriin pitkään kestäneen heikotuksen vuoksi ja sai tietää, että on parantumattomasti sairas. Tutkimusten jälkeen hän sai kuulla sairastavansa syöpää, joka oli jo ehtinyt lähettää etäpesäkkeitä. Mitään tällaista emme olleet osanneet odottaa.
      En ole koskaan aikaisemmin ollut näin surullinen, huolissani ja ahdistunut. Tulevaisuus pelottaa ihan hirveästi. Itkusta ei meinannut aluksi tulla loppua millään.
      Vaikka olen naimisissa ja kahden pikkulapsen äiti, oma äitini on äärettömän tärkeä minulle. Hän on antanut minulle niin paljon rakkautta, huolenpitoa ja ymmärrystä. Hän on myös paras ystäväni ja tapaamme päivittäin useamman tunnin ajan. Vielä hänen vointinsa on ihan hyvä ja yritän nyt nauttia täysillä näistä päivistä. Silti ahdistus saa välillä, erityisesti iltaisin lasten ollessa nukkumassa, vallan. Miten ihmeessä selviän sitten, kun meidän on aika jättää äitini kanssa toisillemme hyvästit? Tämä sairaus on saanut minut kunnioittamaan ja pelkäämään elämää ja sen haurautta. Usein päässäni pyörii ajatus,mitä jos jollekin toisellekin lähipiiristäni sattuu jotain tosi ikävää.
      Ennen nukkumaanmenoa vietän aina tuntikausia koneella ja yritän hankkia lisätietoa syövästä ja hoitomenetelmistä. Toivon niin hirveästi, että äiti voisi olla luonamme vielä vuosikausia.

      En valitettavasti osaa juurikaan lohduttaa sinua, ciaoneesamaa. Oman äidin kuolema on varmasti monelle meistä elämän vaikeimpia asioita. Onhan äidin ja lapsen välinen tunneside usein niin ainutlaatuinen. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja onneksi jäljelle jäävät edes muistot ja rakkaus äitiä kohtaan. Itse olen työstänyt asiaa jo valmiiksi niin, että on pakko tietyllä tavalla "nöyrtyä" hyväksymään se, että tämänkaltaisten asioiden kulkuun ei voi valitettavasti itse vaikuttaa. Täytyy vain yrittää olla iloinen ja kiitollinen niistä hetkistä, joita sai yhdessä kokea, eikä miettiä sitä, mitä jää ilman.

      Toivon, että sinulla on perhettä ja hyviä ystäviä, joiden puoleen voit kääntyä silloin, kun on oikein paha mieli. Olen itse lueskellut viime päivinä paljon runoja ja löysin tällaisen. Talletin sen koneelleni sitä hetkeä varten, jonka toivon olevan vielä todella, todella kaukana. Minulle se antoi lohtua, toivottavasti se tekee niin sinullekin.

      " Voit itkeä hänen lähtöään
      tai iloita hänen elämästään.
      Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa
      tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.
      Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää
      tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.
      Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä
      tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.

      Voit joko muistaa vain sen että hän on poissa
      tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.
      Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi
      tai tehdä niin kuin hän haluaisi:

      Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää."

      • Juhannusruusu

        Nyt on minunkin äiti siirtynyt elämään sydämiimme. Ikävä


    • ciaoneesamaa

      Kiitoksia. Vaikeinta tässä on ymmärrtää sitä, että äiti ei ikinä tule näkemään lapsenlapsiaan tai minun menevän naimisiin :/ Ja sitten minua ärsyttää se, että monet ihmiset sanovat: "Kyllä sinä sen jo tiesit etukäteen, että hän lähtee jossain vaiheessa." Mistä sen voi ennalta-arvaa, että äitini tulisi kuolemaan juuri silloin? Hän olisi voinut elää vaikka pari vuotta lisää tai sitten kuolla parin viikon sisällä.

      • mr

        Ikävää että sinulle on sanottu noin =( Tokihan tällaisissa tapauksissa voi etukäteen valmistautua läheisen lähtöön, mutta siltikin siitä tulee suru, se ei muutu miksikään.


      • ciaoneesamaa
        mr kirjoitti:

        Ikävää että sinulle on sanottu noin =( Tokihan tällaisissa tapauksissa voi etukäteen valmistautua läheisen lähtöön, mutta siltikin siitä tulee suru, se ei muutu miksikään.

        Totta! Ja sitten minulla on sellaisia kavereita jotka sanoivat äidin kuolinpäivänä, että voin soittaa ihan milloin vaan. Ja kun olen soittanut, saan vaan kuulla "en ehi, liian kiire" tai sitten ei vastata ollenkaan (ja olen useasti päivässä kokeillut soittaa ja tyyppi on paikalla facebookissa?)


      • mr
        ciaoneesamaa kirjoitti:

        Totta! Ja sitten minulla on sellaisia kavereita jotka sanoivat äidin kuolinpäivänä, että voin soittaa ihan milloin vaan. Ja kun olen soittanut, saan vaan kuulla "en ehi, liian kiire" tai sitten ei vastata ollenkaan (ja olen useasti päivässä kokeillut soittaa ja tyyppi on paikalla facebookissa?)

        Tällaiset kaverit eivät ole kokeneet menetyksiä tai jos ovat, eivät osaa suhtautua niihin. Heidän tarkoituksensa on ollut hyvä mutta toteutus ontuu. Anna kuitenkin heille anteeksi, he eivät todennäköisesti tiedä mitä sanoa ja eivät ymmärrä ettei tällaisessa tilanteessa ole sanoilla väliä, se kuunteleminen ja läsnäolo on tärkeintä.


      • ciaoneesamaa
        mr kirjoitti:

        Tällaiset kaverit eivät ole kokeneet menetyksiä tai jos ovat, eivät osaa suhtautua niihin. Heidän tarkoituksensa on ollut hyvä mutta toteutus ontuu. Anna kuitenkin heille anteeksi, he eivät todennäköisesti tiedä mitä sanoa ja eivät ymmärrä ettei tällaisessa tilanteessa ole sanoilla väliä, se kuunteleminen ja läsnäolo on tärkeintä.

        Osaan antaa anteeksi, mutta onhan sekin törkeää, että hautajaisten jälkeen heihin ei saa yhteyttä ollenkaan. Ja sitten he ottavat yhteyttä kun tarvitsee jotain minulta (esim yösijaa)
        Minulla on pari kaveria jotka ovat pysyneet rinnallani alusta alkaen. Ja he ovat minulle kaikki kaikessa.
        Minua surettaa se, että voivotellaan kun jotain on sattunut ja sitten kun tarvitaan apua käännetään selkä kokonaan


    • tois.selvinny

      hei.mulla tod.syöpä v2010 leikattiin,sytohoidot ja sädetykset.tässä vielä oon.KOSKAAN EI PIDÄ TOIVOA HEITTÄÄ HUKKAAN.NIIN KAUAN ON TOIVOA,KUN ON ELÄMÄÄ.KAIKILLE HYVÄÄ JATKOA,SYÖVÄSTÄ HUOLIMATTA.

      • jumalan lapsi oon

        tärkeintähän on se,että rakastitte/rakastatte toisianne.äitisi katselee sua ja lapsiasi pilven reunalta ja toivoo ,ettet murehdi.äidillä hyvä siellä taivaassa,ei ole enää kipuja/tuskia.


    • vain enää ylöspäin 5

      eilen minulle tuli tieto että on pahanlaatuinen rintasyopä ja 2 vko kuluessa leikkaus...olen epätodellisessa olotilassa. Aikuinen tytär on suruissaan ...en tiedä mitä ajatella olen kuin puulla päähän lyöty.
      Leikkauksessa selviää vasta mitä on ja onko levinnyt...
      Oma äitini kuoli 2v sitten ja suren häntä edelleen ja tuntuu , että se suru teki nyt tämän...tuskasta tuli toinen tuska eli omani...
      Miesystävä haukkuu miten säälittävä akka olen kun vain valitan tätä omaa tilaa...hän vain juo ja kännissä tulee haukkumaviestejä.
      No minulla tuli 2v sitten seksikammo mutta silti tein vaikka sitä inhosin koska hän sitten saa raivarin jos ei saa...kaikki on yhtä kaaosta ja en halua enää koko miestä nähdä...
      voimat menee nyt

    • Juhannusruusu

      Ciaoneesamaa, myös minusta tuntuu pahalta se, että (tilastojen mukaan ainakaan) lapseni (2v. & vauva) eivät ehdi rakentaa pysyviä muistoja mummistaan. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella niin, että olen kiitollinen siitä, että sain itse kasvaa aikuiseksi rakastavan ja huoltapitävän äidin kanssa. Tätä kautta sain/saan mallin olla sellainen myös omille lapselleni. Äidin perintö jatkuu siis näin edelleen.
      Tajusin myös, että vaikka itse en ole tavannut kumpaakaan isoisistäni, "tunnen" heidät silti ikään kuin sydämessäni. Äitini on puhunut heistä, erityisesti tietenkin omasta isästään, aina paljon ja opin sitä kautta tietämään, minkälaisia he olivat, mitä he harrastivat, mistä he pitivät, mitkä asiat olivat heille tärkeitä jne.
      Jos äiti häviää kamppailun syöpää vastaan, aion vaalia hänen muistoaan niin, että omatkin lapseni oppivat tuntemaan hänet muistojen ja valokuvien kautta ja aion pitää hänet sitä kautta elämässämme.

      TIedän, että nämä ovat melko laihoja lohtuja, mutta valitettavasti minulla ei ole juuri muuta tarjota.
      Onko sinulla lähipiirissäsi ihmisiä, joiden puoleen voit kääntyä, kun mieli on todella apea? Voin antaa sinulle yhteystietoni, jos haluat joskus laittaa s-postia ja vaihtaa ajatuksia.

      • ciaoneesamaa

        Todella kaunis ajatus. Äitini ehti olla mummi 2 vuotta. Mutta lapsenlapsi ei muista häntä samalla tavalla enään :/

        Ja ei minulla kauheasti ole noita kavereita keiden kanssa voin asiasta puhua. Joko heitä ei kiinnosta tai he hokevat "tiedän kyllä miltä sinusta tuntuu" vaikka heiltä ei ole kuollut ketään?


    • vain ikävä jää

      hei kaikille.

      äitinikuolemasta tulee tänään kaksi kuukautta. Hän kuoli levinneeseen keuhkosyöpään huhtikuun 27 päivä, taisteltuaan vuosi ja kolme kuukautta. Tieto sairaudesta tuli aivan yllättäin eikä aikaisemmin ollut mitään oireita viitaten syöpään. Äiti eli suhtkoht terveellistä elämää eikä tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia,joten uutinen keuhkosyövästä oli meille melkoinen shokki. Reilu vuoden taistelimme kaikin mahdollisin keinoin( ainakin toivon niin) ja lopulta kaikki kuitenkin päättyi. Vuosi oli raskas,mutta matka vasta alkoi. Kuoleman jälkeinen aika on ollut hyvin vaikeaa. Pidin äitiä kädestä kiinni kun hän nukkui pois ja kaikki vsekunnit viimeisistä päivistä ovat joka hetki tuoreina mielessäni. Olen kuitenkin kiitollinen siitä,että äitini ei tarvinnut kuolla yksin sairaalan sänkyyn ja että isäni ei tarvinnut kokea sitä yksin. Mutta totuus on se,että maailman kovin paikka on lapselle nähdä vanhempansa kuolevan. Mutta päivä kerrallaan.. ajoittain päivät rullaavat normaalista kun taas sitten on myös aika huonoja hetkiä,jolloin en ymmärrä ollenkaan tätä elämää...eniten ehkä mielestäni helpottaa kun saa keskustella asiasta saman kokeneiden ihmisten kanssa. onhan tietysti läheisetkin tukena,mutta ei tätä surua voi täysin ymmärtää jollei ole itse kokenut mitään vastaavaa...
      jaksamista kaikille joko tulevan tai jo olemassa olevan surun kanssa. jatkuu se elämä meillä muilla,vaikka ei siltä nyt tuntuisi...tunti kerrallaan,joskus päivä kerrallaan ja lopulta jo hymy suupielessä.

      • ciaoneesamaa

        Otan kauheasti osaa ;(
        Minulle kävi samalla tavalla, että näin äitini viimeiset hetket. Ja muistan hämärästi koko sen yön.
        Ja vaikka äidin kuolemasta tulee kohta vuosi. Olen silti ihan ymmälläni. Minulla ei ollut kuin äiti. Ja kaverit eivät ymmrrä, miksi saatan alkaa esim. itkemään tuosta noin vaan. Ja sen takia tein tämän keskustelun.. Jos vaikka olisikin joku joka ymmärrtäisi tai auttaisi ymmärrtämään.
        Paljon voimia sinullekkin!


      • vain ikävä jää
        ciaoneesamaa kirjoitti:

        Otan kauheasti osaa ;(
        Minulle kävi samalla tavalla, että näin äitini viimeiset hetket. Ja muistan hämärästi koko sen yön.
        Ja vaikka äidin kuolemasta tulee kohta vuosi. Olen silti ihan ymmälläni. Minulla ei ollut kuin äiti. Ja kaverit eivät ymmrrä, miksi saatan alkaa esim. itkemään tuosta noin vaan. Ja sen takia tein tämän keskustelun.. Jos vaikka olisikin joku joka ymmärrtäisi tai auttaisi ymmärrtämään.
        Paljon voimia sinullekkin!

        ymmärrän varmasti miltä sinusta tuntuu mutta en tiedä osaanko auttaa sinua ymmärtämään...kun en itsekään oikein ymmärrä...voin antaa yhteystietojani jos haluaisit kirjoitella vaikka joskus yön pimeinä tunteina kun uni ei tule tai kun kaipaat ystävää...


      • ciaoneesamaa
        vain ikävä jää kirjoitti:

        ymmärrän varmasti miltä sinusta tuntuu mutta en tiedä osaanko auttaa sinua ymmärtämään...kun en itsekään oikein ymmärrä...voin antaa yhteystietojani jos haluaisit kirjoitella vaikka joskus yön pimeinä tunteina kun uni ei tule tai kun kaipaat ystävää...

        Miksipä ei. Olisi mukava kirjoitella jonkun kanssa joka oikeasti on kokenut saman,


    • samankokenut

      Äitini kuoli toistakymmentä vuotta sitten non hodgin lymfoomaan (uusiutui toisen kerran silloin eli kolmas sairastuminen). Lapseni olivat silloin 4 ja 6 -vuotiaat. Muistavat jotain mummista, mutta eivät paljoa. Juttelemme kyllä silloin tällöin asiasta. Muutama vuosi siinä varmaan menee kun käsittelee läheisen kuoleman. Minua ainakin aikanaan helpotti se, kun mietin mitä äitini itse sieltä pilven reunalta haluaa meidän elämäämme. Vastaus on selvä : älkää kantako surua ja murhetta hänestä. Eläkää omaa elämäänne. Toki muistot kannattaa säilyttää.

    • valkoiset ruusut

      En tiedä kuinka aloittaisin tämän mutta yritän. Vuodesta 1962 alkoi minun elämässä näitä hautajaisia.Oma lapseni kuoli1966 ja äitini syöpään muutam päivä sitten.Äiti sairasti tätä sairautta kaksi vuotta.Tein tätä surutyötä alusta asti mutta nyt on jo ollut helppoa koska ei tätä itkemistäkään jaksa loppuelämäänsäkkään.Mun äidilläni on nyt hyvä olla minä uskon niin en muuten varmasti tätä kestäisi.Kauniita kesäpäiviä kaikille

    • PM

      Viikko jälkeen äitini kuoleman...
      Muistelen viimeistä tapaamistamme. Olin myöhässä. Juoksin ruusu kädessä kiireesti läpi sairaalan käytävien, sillä vierailuaika oli päättymässä. Pelkäsin, että luulet, etten tulisi, vaikka lupasin tulla. Kun astuin huoneeseesi, sanoit: "Tulithan sinä, tunnistin askeleesi jo kaukaa”. Ojensin sinulle ruusun, keltaisen ruusun. Ihastelit ruusua ja sanoit että se tuoksui hyvälle. Laitoin sen maljakkoon yöpöydällesi ja pian tuoksu täytti koko huoneen. Luin sinulle silloin lehteä ja syötin sitä mustikkakeittoa, jota olit niin hartaasti toivonut saavasi vielä maistaa. Enää et puhunut kotiin pääsystä. Tiesit, ettei se olisi enää mahdollista etkä siksi halunnut pitää yllä turhia toiveita. Et halunnut ajatella mistä joudut luopumaan, vaan luovutit ja hiljaa tyydyit kohtaloosi. Puhuimme ensimmäistä kertaa kuolemasta. Kysyin sinulta pelkäsitkö kuolemaa. Kielsit pelkääväsi, mutta myönsit, että harmittaa, kun elämä jää kesken. Murehdit miten pienin pärjää ja muut pojat siellä kotona. Mitä siihen olisin osannut sanoa, sillä enhän tiennyt miten me kukaan pärjäisimme? Katsoin kuitenkin häneen ja lupasin, että me pärjättäisiin, ettei hänen siitä tarvitsisi huolehtia. ”Me pärjätään ja piikuveljestä kyllä huolta pidetään, vakuutin kyyneleet silmissä. Kun lähdin ja katsoin sinun harmaita silmiäsi, ymmärsin kuinka sairas olit. "Tule taas huomenna", pyysit hiljaa. ”Kyllä minä tulen, nähdään huomenna” sanoin hymyillen. Vielä ovella käännyin katsomaan sinua, ja vilkutimme. Tiesitkö silloin jo, ettemme enää tapaa?

      Kun kävelin sairaalan hiljaisia käytäviä pitkin, mietin olisi parempi, jos pääsisit kivuistasi ja saisit lähteä rauhassa, hiljaa sitä toivoinkin. Mutta seuraavassa hetkessä jo hädissäni rukoilin : Anna hänen elää vielä, anna vielä huomenna.
      Aamulla soittivat, että olet kuollut. Sitä soittoa olin odottanut ja pelännyt usein. Miettinyt miltä se tuntuisi, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Juoksin pitkin käytävää pukuhuoneita kohti. Muistan sen hädän ja tuskan, joka puristi sydäntäni… Joku kertoi, että olin juossut kuin unessa ja hokenut ääneen vastaantuleville ”Äitini on kuollut, pitää mennä kiireesti” Ajattelin, että jos sittenkin vielä eläisit, jos ilmoitus ei pitäisikään paikkaansa, jos voisin vielä puhua kanssasi. Jos soittajat olisivat erehtyneet ja odottaisit sängylläsi niin kuin olit odottanut monta kertaa aikaisemminkin. JOS JOS JOS! Mutta ei sinua enää ollut. Kun nostin valkoisen lakanan kasvoiltasi, tiesin ettet enää ollut siinä. Yritin tyhjästä huoneesta hakea sinua, mutta turhaan. Teki mieleni huutaa sinua takaisin. Huoneessa oli ihan hiljaista, vain ruusun tuoksu leijaili ilmassa, sen keltaisen ruusun tuoksu, joka oli taitettu rintasi päälle, ristit. tyjen sormiesi väliin. Yhtäkkiä olin niin onnellisen siitä ruususta sinulle äiti… silitin poskeasi. Hoitaja tuli huoneeseen ja kertoi viimeisistä hetkistäsi." Sinun oli ollut vaikea hengittää ja hoitajan oli pitänyt nostaa sinua käsivarsiensa varaan. Siihen nukahdit , hoitajan käsivarsille etkä enää herännyt. Hoitaja itki. Otin sinun vaatteesi ja lähdin. Nopeasti. Askeleeni kaikuivat voimakkaasti korvissani, kun kävelin sairaalan käytävää ulos. Tuntui niin surulliselta jättää sinut, kävellä ulos sairaalasta ja tietää etten koskaan enää näkisi sinua... Ulkona kirkas keväinen päivänvalo tuntui epätodelliselta, niin väärältä. Valo ei tuntunut valolta eikä päivä päivältä, oli vain suuri ja musta suru, joka painoi sydäntä.... Äitini oli kuollut!

      Sen jälkeiset päivät katosivat jonnekin … En nukkunut, en syönyt. Ajattelin: Miten elämä voi jatkua silloin kun sillä ei ole enää merkitystä?Ostin arkun, ilmoituksen lehteen, siihen nopeasti mietitty runo… Hautajaisissa pikkuveli itki arkkusi äärellä hiljaista itkua. Minulla ei ollut sanoja hänelle ja annoin hänen itkeä. Minä en itkenyt. Äiti, näithän silloin – kuinka rakas meille olit?

      .......... seuraavana talvena...

      Maa peittyy hiljalleen valkoiseen lumeen. Se kasautuu pehmeiksi kukkuloiksi, kimeltäviksi kummuiksi ja peittää myös sinut, äiti. Aika ei ole kuitenkaan peittänyt lumen tavoin muistojani sinusta. Säännöllisesti ne palaavat kertomaan kaikesta mitä oli ja mitä ei enää ollut. Joka päivä olet mielessämme, kummittelet päivän tekemisissämme. Yhä vieläkin nousee ajatus syyttävänä jollekin, jonnekin: Miksi meille kävi näin”? Kun sinä lähdit ja siirryit sinne mistä kukaan ei ole palannut, olimme kaikki eksyksissä. Puhuimme vielä viikkokausia siitä, miten äiti sitä ja äiti tätä. Pikkuhiljaa puheet loppuivat, käväisit hetken sivulauseissa, sitten katosit niiden sanojen joukkoon, jotka jäivät sisällemme. Emme uskaltaneet puhua sinusta. Pelkäsimme että revimme vaivalla arpeutuneet haavamme auki, jos vain sanommekin ”äiti”. Jotain katosi väliltämme sinun myötä…

      viisi vuotta kuolemasi jälkeen: Olemme pärjänneet, niin kuin äidilleni lupasin. Onnellinen lapsuutemme antoi meille tämän voiman selviytyä. Kiitos siitä äiti, kiitos siitä isä. Me tapaamme vielä...T: tyttäresi.

      • PM

        Edelliseen lisäten: Olin 23 vuotias, kun äitini kuoli. Pikkuveli oli 15v ja kaksi muuta veljeä 17 ja 18. isämme oli kuollut 8 vuotta aiemmin syöpään myös. En tiedä miten tuosta selvisimme, mutta selvisimme kuitenkin. Sen opin, että suru pitäisi osata surra, kun sen aika on eikä pitkittää sitä, työntää pois mielestä. Jos kaiken jättää puhumatta ja patoaa surun sisälleen, se jää olemaan ja tuo ongelmia. Jos ei muuten saa asioita puhuttua, niin ammatti-ihmiset ovat tähänkin hyvä apu, kriisityöryhmän sairaanhoitaja, diakonissa tai seurakunnan muu auttava taho. Minulle äitini kuoleman jälkeinen pahaolo jäi "päälle", koska piti olla niin rohkea ja vahva veljien takia. Vasta, kun vuosien päästä asian käsittelin ammatti-ihmisen kanssa oloni parani ja pystyin suremaan äitiäni ja isääni oikein. Ymmärsin, että niin kävi enkä saa heitä enää takaisin, sairaudelle ei mitään voinut. Tunnen poismenneitten läheisteni läsnäolon ja auttavan voiman. Äitini on läsnä edelleen, samoin poismenneet isäni, pappani ja veljeni. En pelkää kuolemaa, osaan arvostaa myös elämää. Se on meille suuri lahja ja jokainen päivä pitäisi ottaa vastaan hyvillä mielin. Raha ei tuo onnea, vaikka helpottaakin elämää, kun sitä on. Onnea tuo pienet asiat, rauhallinen kahvihetki kauniina kesäaamuna, rakkaat ihmiset ja ystävät. Elämää ei kannata tuhlata tyytymättömyyteen, jatkuviin vaatimuksiin ja ylettömyyteen - sellainen elämä kuluttaa ihmistä ja on raskasta. Järkevä, tyytyväinen, vaatimatonkin elämä on helpompi ja onnellisempikin, jos sille onnelle antaa mahdollisuuden. Aita on aina vihreämpää aidan toisella puolella - mutta mitä sitten, tarvitseeko kaikki olla aina niin vihreää. :)


      • PM
        PM kirjoitti:

        Edelliseen lisäten: Olin 23 vuotias, kun äitini kuoli. Pikkuveli oli 15v ja kaksi muuta veljeä 17 ja 18. isämme oli kuollut 8 vuotta aiemmin syöpään myös. En tiedä miten tuosta selvisimme, mutta selvisimme kuitenkin. Sen opin, että suru pitäisi osata surra, kun sen aika on eikä pitkittää sitä, työntää pois mielestä. Jos kaiken jättää puhumatta ja patoaa surun sisälleen, se jää olemaan ja tuo ongelmia. Jos ei muuten saa asioita puhuttua, niin ammatti-ihmiset ovat tähänkin hyvä apu, kriisityöryhmän sairaanhoitaja, diakonissa tai seurakunnan muu auttava taho. Minulle äitini kuoleman jälkeinen pahaolo jäi "päälle", koska piti olla niin rohkea ja vahva veljien takia. Vasta, kun vuosien päästä asian käsittelin ammatti-ihmisen kanssa oloni parani ja pystyin suremaan äitiäni ja isääni oikein. Ymmärsin, että niin kävi enkä saa heitä enää takaisin, sairaudelle ei mitään voinut. Tunnen poismenneitten läheisteni läsnäolon ja auttavan voiman. Äitini on läsnä edelleen, samoin poismenneet isäni, pappani ja veljeni. En pelkää kuolemaa, osaan arvostaa myös elämää. Se on meille suuri lahja ja jokainen päivä pitäisi ottaa vastaan hyvillä mielin. Raha ei tuo onnea, vaikka helpottaakin elämää, kun sitä on. Onnea tuo pienet asiat, rauhallinen kahvihetki kauniina kesäaamuna, rakkaat ihmiset ja ystävät. Elämää ei kannata tuhlata tyytymättömyyteen, jatkuviin vaatimuksiin ja ylettömyyteen - sellainen elämä kuluttaa ihmistä ja on raskasta. Järkevä, tyytyväinen, vaatimatonkin elämä on helpompi ja onnellisempikin, jos sille onnelle antaa mahdollisuuden. Aita on aina vihreämpää aidan toisella puolella - mutta mitä sitten, tarvitseeko kaikki olla aina niin vihreää. :)

        ...painovirhepaholainen... :) siis nurmi eikä aita... on vihreämpää...:))


      • ciaoneesamaa

        En tiedä oikein mitä vastata. Mutta valehtelisin jos sanoisin etten itkenyt.
        Mulla vähä sama toi että, kun sanoo sanan "äiti" nii meinaa kyyneleet alkaa valumaan.. On vielä herkkä aihe :/
        Voisinkohan sanoa että erittäin kaunis tarina itse en muista siitä päivästä mitään muuta, että olin viimeinen äitini sängyn vieressä ja näin hänen nukkuvan pois.


    • mänäytänkeskisormee

      Isältäni löydettiin eilen haimasyöpä,joka pahasti levinnyt.. Kesä ollut yhtä helvettiä, ensin kesäkuun alussa veritulppa löydettiin hänen jalasta ja siitä viikon päästä sappi alkoi kiusaamaan. Ultrattiin ja tutkittiin,mutta mitään ei löytynyt. Eilen sitten viipale(?) kuvissa tehtiin löydös,ennustukset ei kovin hyvät ole.. Eniten vituttaa se,ettei isä saanut nauttia tästä kesästä yhtään, ei ole pystynyt syömään,nukkumaan eikä juuri muutakaan kauheiden kipujen takia. Itse tunnen vain hirveää vihan tunnetta siitä,miksi juuri minun isäni. Lapseni ovat tällä hetkellä 7,4 ja 2 vuotiaat ja pelkään kovasti,ettei nuoremmat tule taataansa muistamaan. Tyttäreni 7v,on aivan hajalla,yritän häntä lohduttaa,mutta tuntuu,ettei omatkaan voimat riitä. Tyttäreni on vauvasta asti ollut taatan pikkutyttö,asuimme vanhemmillani,kun tyttäreni oli pieni,muutimme pois neidin ollessa 9kk ja siitä lähtien on viikonloput viettänyt taatan ja mummin luona. He ovat tytölle kuin toiset vanhemmat. Toiseksi surettaa äitini, heille tulee isän kanssa yhdessä oloa perjantaina 30v ja äitini on kuitenkin vasta 45v,eli ollut ison osan elämästään isän kanssa. Isä taas on huolissaan vaan siitä kuinka me pärjäämme.. Luultavasti hän on käynyt päässään kesän aikana pahimmatkin vaihtoehdot läpi, ne jotka me muut suljimme pois mielestämme. Nyt vaan nautimme jokaisesta päivästä,jonka saamme isän kanssa vielä olla. Tässä vaiheessa,emme muuta voi.

    • enhalua

      Tarvitsen myös henkistä tukea.
      Äiti on taistellut syöpiä vastaan 3 vuotta. Aivosyöpä (pahalaatuinen, saatiin pois), kurkkusyöpä,keuhkosyöpä. Nyt kurkun pesäke niin turvonnut että elinaikaa annettiin 2 kuukautta. Olen huolestunut isästä, joka ei osaa sulatella asiaa. Pelkään, että jos äiti menehtyy, niin iskä rupee juomaan ( juo nykyään vain saunaoluen sillointällöin) tai tekee itsellensä jotain. Mitä teen kun jäljelle jää minä (20vuotias) ja pikkusiskoni (12 vuotias) Vanhemmilla on asuntolaina ja muita pikkulainoja, miten pärjään yksin lainojen kanssa? Miten pärjään 12 vuotiaan kanssa? Tämä odottaminen '' että jotain tapahtuu '' on tuskaa. Olen tuskissani, teen töitä 14 tuntia päivässä jotta huoleet unohtuisi. Pelkään kaikkea. Mietin kuolemaa,mietin tulevaisuutta. Poikaystävää ei ole (erosin noin vuosi sitten) ja tuki ja turva ei olisi pahitteeksi. Isä on minulle kaikki kaikessa, maailman ihanin isä. Äiti on myös maailman paras, en kestä elää ilman äitiä. Se on ainoa ihminen elämässäni joka on ollut aina oikeassa, ja ollut aina se, joka auttaa ja neuvoo. Mitä tehdä...

      • ll

        Voimia.

        käytännön asioista sen verran että vanhempien lainat eivät periydy..


      • Juhannusruusu

        Koita elää päivä kerrallaan, äläkä murehdi kaikkea etukäteen. Tiedän kokemuksesta, että tätä neuvoa ei ole aina helppo noudattaa, mutta oman jaksamisen vuoksi se olisi tärkeää. Älä myöskään yritä ottaa kaikkia asioita omille harteillesi. On toki tärkeää ja hienoa, että olet tukena isällesi, mutta mainitsemasi taloudelliset asiat tulee olla hänen vastuullaan.

        Jossain vaiheessa tulee taas valoisempiakin päiviä. Usko siihen.
        Voimia ja jaksamista!


    • vaala

      Hei, minun äidillä todettiin nyt 2012 toukokuussa kliblastooma syöpä kasvain..se on leikattu mutta kuten tiedetään siihen ei ole parantavaa hoitoa..äitini joutui sänky potilaaksi ja on viettänyt siitä lähtien aikansa sairaalassa. nyt heinäkuussa annettiin 13 kertaa sädehoitoa, joka mietityttää että hyötyikö äitini siitä kuitenkaan..elinikää saatiin ehkä pidennettyä ja nyt hän on jaksanut istua pyörätuolissa, mutta mieli on mustana. Hän on ahdistunut ja surullinen. Hänellä myös pahoja harhoja.

      • vaala

        siis klioblastooma, tuli kirj virhe


    • LAAI

      Oma äiti kuoli ku olin vasta 15. Syksyllä 2009 mun koko elämä romahti ku äidillä todettiin syöpä. Eka lääkärit luuli et ne olis sappikiviä, mut koepala näytti syöpää. Vuoden se taisteli ennen ku syöpä tappo hänet. Äidillä oli hyviä ja huonoja päiviä ja yhessä vaiheessa luultiin, että nyt se olis kunnossa ja pääsis takas töihin. Sitten sen tila huononi ja lääkäri anto elinajaks 2 päivää, 2 viikkoa tai 2 vuotta, no eipä siinä kauaan kestäny kuoli pari päivää veljen 18 vuotis synttärien jälkeen. Siitä oon kiitollinen et äiti kuoli kotona eikä sairaalassa. Hirveen päivän siit teki sen ku mä kuulin koko ajan kuinka äidin
      hiljalleen alko loppumaan ja sen paras ystävä ei ehtiny näkemään sitä se lähti
      tampereelta saakka et se pääsis näkemään vielä kerran äidin.
      Vaik siit on jo kolme vuotta äidin kuolemast, mut se tuntuu ku se olis tapahtunu vast eilen.

      • LAAI

        Hengitys hiljalleen loppu


      • ciaoneesamaa

        Otan osaa ♥

        Mun äidillä heitteli kans toi elinaika :( Ja vaikka lääkärit sanois et eläis 1pväst-3 vuoteen, nii silti se ei helpota koska tiiet et se tulee lähtee jossai vaiheessa. Ja se on ihan p*rseest. (varsinki jos o levinny/pahanlaatune)


    • kippuravarvas

      Hei,

      menetin rakkaan mummuni (äidin äiti) helmikuun lopussa, tänä vuonna. Viikko hautajaisten jälkeen äidillä todettiin haimasyöpä, joka oli oireillut jo pari kuukautta vatsakipuina, mutta lääkärit eivät rakkaan kotikaupunkimme sairaalassa tehneet elettäkään äidin pyytäessä päästä magneettikuvaukseen. Mummukin kun olisi selvinnyt, jos lääkäri olisi ajoissa määrännyt magneettikuviin.

      Lopulta diagnoosi selvisi, kun äiti hakeutui hoitoon toiseen kaupunkiin.

      Kevään mittaan äidin tila huononi, äiti laihtui hirveästi, ja kesän myötä äiti on mennyt erittäin huonoon kuntoon, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Äiti käy edelleen hoidoissa, ja syö jos minkälaisia lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan tule mitään pelastamaan, vaan korkeintaan pidentävät rakkaan ihmisen kärsimystä.

      Jo muutama kuukausi sitten äiti soitti, että lääkäri oli antanut elinajanodotteeksi jotain kahdesta päivästä kahteen vuoteen. Toisaalta toivon, että äiti eläisi mahdollisimman pitkään, näkisi minun menevän naimisiin ja saavan lapsia nykyisen avopuolisoni kanssa.
      Toisaalta toivon, ettei äidin tarvitsisi kärsiä enää, kun näen, että "täyden elämän" eläminen ei äidiltä millään onnistu.
      En myöskään jaksa tätä tunnetta, kun kokoajan täytyy odottaa sitä soittoa, että äiti on lähteny. Asutaan eri paikkakunnilla (n. 100km väliä), enkä edes voi olla äitini luona jatkuvasti.

      Tahtoisin kovasti viedä kissamme hoitoon appivanhempieni luokse, ja muuttaa hetkeksi äidin luokse, mutta se on mahdotonta, sillä tiedän, että minun läsnäoloni on äidille raskasta, kun hän yrittää olla pirteänä takiani. Äiti on itsekkin sanonut, ettei mun kannata sinne pitemmäksi aikaa mennä, mutta toisaalta edestakas matkustaminenkaan ei onnistu.

      Lähdin jollain tapaa vertaistukena lukemaan näitä keskusteluja, mutta se johti nyt vaan unettomaan yöhön ja jatkuvaan itkuun. Kukaan kaverikaan ei ymmärrä. Ahdistaa.

    • vierellä kulkija

      kirjoittelin juuri eilen kyseisistä aiheista tonne nimimerkin avuton ystävä alle.

    • ciaoneesamaa

      Tahtoisin kiittää kaikkia jotka ovat osallistuneet puhumaan tästä aiheesta. Tämä aihe on aika rankka ja avaa varmasti vanhoja haavoja monilla. Tsemppiä kaikille! Varsinkin nyt kun on saapunut pimeät syysillat ja moni varmaan kaipaisi vähä enemmän lämpöä sydämeen

    • josssukka

      Tuskaa!!!

      VASTOINKÄYMISIÄ KOKO AJAN!!! En enää jaksa iloita hyvistä uutisista, koska muutaman viikon jälkeen tulee aina takapakkia!

      Äitini sairastaa syöpää. Muutama viikko sitten tuli hyviä uutisia, että kasvaimia ei enää ole, mutta nyt taas jossain röntgenissä oli ilmennyt jotain.

      Lähes kolme vuotta hän on taistellut syöpää vastaan, onneksi lääkärit ovat olleet vielä optimistisiä. Tää vaan musertaa...

    • pävö

      Olen seurannut kaveriani joka sai yiedon pääsiäisenä syövästään 50v lahjaksi se oli aika isku koska kasvaimia oli joka puolella eri kokoisia .Lääkärit bei anna turhia toiveita puhuttiin jatkoajasta no nyt kun hän on lääkettä syönyt niin kasvaimet ovat kutuistuneet puolella ja kun silloib sanottiin ettei leikkaus tule kysymykseenkään niin nyt oli jo sitäkin väläytetty mutta kaverini itse ei ole halukas leikkaukseen koska on kuullut että usein tauti puhkeaa ärhäkkäämpänä uudelleen....Kaverini on tärkeä minulle ja lapsilleni koska heidän isänsä on juoppo ja aloin hänen kanssaan seuruustelemaan kun lapseni oli 5 ja 10v. Olen menettänyt elämässäni 2 lasta en tosin syöpään ja rakkaan anoppini joknka kanssa asuin samassa talossa eikä hänelläkään ollut syöpä mutta menetykset tuntuvat kovilta mutta niistä pääsee yli ajan kanssa....muytta silti ei unohda koskaan.

    • äitintyttö

      PM!
      Itku tuli, enkä sen jälkeen oikein pystynyt muuta lukemaankaan. Niin kauniisti kuvailit kaikkea..Jatkan lukemista myöhemmin.
      Oma äitini sairastaa laajasti levinnyttä rintasyöpää. Välillä on hyviä aikoja, välillä huonoja. Tämä kaikki on niin uuvuttavaa...

    • Simo L.

      Hei "ciaoneesamaa". Otan osaa äitisi menetyksestä, tiedän tunteen kun läheinen joutuu pois. Kerron sinulle nyt oman pätkän elämästäni. Olen n. 30 mies, minulla oli kaunis vaimo, n. samanikäinen hänkin. Meillä on 2tyttöä, 5, ja 4 vuotiaat. Kaikki meni hyvin, kunnes sitten pari vuotta sitten, saimme kuulla, että vaimollani on vakava syöpä. Vaimoni ei ollut kertonut aiemmin oireistaan, ja syöpä oli kerinnyt jo pitkälle, elinaikaa, ei annettu paljon. Leikkaus, oli uhkapeliä. Vaimoni ei halunnut leikkausta, mutta hän tiesi, että loppu tulee kohta. Asiasta ei paljon puhuttu, miten voisin kertoa tytöille, että kohta äitiä ei enää olisi. Aikaa kului kuukausi, ja vaimoni lähti pois. Illalla kun laitoin tyttöjä nukkumaan pidätellen kyyneliä, kun silloin 3 vuotias tyttöni kysyi, "Miksi äiti ei tullut, sanomaan hyvää yötä. Onko se taas niin kipeä, ettei se jaksa?" Sanoin, "Äiti ei enää tule, äiti on nyt taivaassa" Istuin sitten koko seuraavan yön katsellen tähtitaivasta tyttöjen kanssa, kunnes he nukahtivat, ja laitoin heidät nukkumaan peteihin. Lähetin tytöt mummolaan, ja surin monta kuukautta. Tytöt melkein asuivat mummolassa. Tajusin nousta ylös, ja järjestin asiat kuntoon, tytöt muuttivat takaisin, tajusin että minun pitäisi kumminkin pitää heistä kiinni, vielläkun voin.Vaimoni kuolema painaa edelleen, mutta kumminkin jatkan elämää, ja saan tytöistä voimia jaksaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja voimia, niitä tarvitaan!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      134
      1979
    2. Msisa on eronnut

      Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      29
      989
    3. Missä sinuun mies voisi

      näin pääsiäisenä vahingossa törmätä? Ei ilmeisesti missään?
      Ikävä
      69
      868
    4. Venäläisiä keksintöjä?

      Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?
      Maailman menoa
      261
      747
    5. Tiedän että on aika luovuttaa

      En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r
      Ikävä
      65
      740
    6. Raviskalla tappo?

      Huhuja liikkuu et raviskalla ois joku laitettu kylymäksi?
      Oulainen
      12
      718
    7. Katumuksesta

      Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t
      Sinkut
      132
      683
    8. Sun mies on mun

      Sinun mies on yksin minun ja sinä et voi sille mitään.
      Ikävä
      80
      674
    9. Et arvaa nainen, miten ikävä mulla on sinua.

      Sinua ei voi unohtaa. Pusu sulle musulle!
      Ikävä
      26
      662
    10. Sisällissota kiihtyy Ruotsissa

      KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.
      Maailman menoa
      207
      655
    Aihe