Eli minä tahtoisin kysyä, että mitä se rakkaus oikein on. Minulla on ikäviä epäilyksiä siitä, että se on läheisyyden kaipuuta ja seksiä.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kohta kaksi vuotta, mutta meidän tapauksessamme ei totisesti voi puhua sielujen sympatiasta. Me emme kumpikaan ole kiinnostuneita toistemme elämästä emmekä jaksa kuunnella toisiamme. Pian aiomme muuttaa yhteiseen vuokra-asuntoon.
Miksi me olemme vielä yhdessä?
Minusta se on äärimmäisen hyvä kysymys. Omalla kohdallani vastaus on se, että seksi sujuu ja lähellä on mukava olla. Näin on parempi kuin yksin, sillä olen valtavan läheisyydenkipeä.
Minun teoriani mukaan "rakkauden" loppumisen ja lukuisten avioerojen syy on yksinkertaisesti haluttomuus. Ei tahdota enää helliä toista, halailla ja rakastella, jolloin "kasvetaan erillemme".
Oletteko muuten huomanneet, että vanhempanne/muut teitä vanhemmat parit istuvat eri sohvilla eivätkä juurikaan hyväile ja halaile toisiaan? En ymmärrä. Miksi he ovat lopettaneet jotain niin tärkeää ja mukavaa?
Jos ihminen ihastuu, niin hänen vartalonsa kihelmöi ja hän tuntee vastustamatonta halua painautua ihastuksensa syliin.
Jos kaksi ihmistä hyväilevät toisiaan tarpeeksi ja ovat lähekkäin, tarvitsevatko he mitään muuta? Sitäkö se "romanttinen" rakkaus on? Seksiä ja ihoa.
Saatan olla melko kyyninen, sillä en ole milloinkaan vielä rakastunut - tai sitten olen, jos olen oikeassa. Tahtoisin kuitenkin uskoa että olen väärässä.
Kertokaahan omista kokemuksistanne ja mielipiteistänne.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kohta kaksi vuotta, mutta meidän tapauksessamme ei totisesti voi puhua sielujen sympatiasta. Me emme kumpikaan ole kiinnostuneita toistemme elämästä emmekä jaksa kuunnella toisiamme. Pian aiomme muuttaa yhteiseen vuokra-asuntoon.
Miksi me olemme vielä yhdessä?
Minusta se on äärimmäisen hyvä kysymys. Omalla kohdallani vastaus on se, että seksi sujuu ja lähellä on mukava olla. Näin on parempi kuin yksin, sillä olen valtavan läheisyydenkipeä.
Minun teoriani mukaan "rakkauden" loppumisen ja lukuisten avioerojen syy on yksinkertaisesti haluttomuus. Ei tahdota enää helliä toista, halailla ja rakastella, jolloin "kasvetaan erillemme".
Oletteko muuten huomanneet, että vanhempanne/muut teitä vanhemmat parit istuvat eri sohvilla eivätkä juurikaan hyväile ja halaile toisiaan? En ymmärrä. Miksi he ovat lopettaneet jotain niin tärkeää ja mukavaa?
Jos ihminen ihastuu, niin hänen vartalonsa kihelmöi ja hän tuntee vastustamatonta halua painautua ihastuksensa syliin.
Jos kaksi ihmistä hyväilevät toisiaan tarpeeksi ja ovat lähekkäin, tarvitsevatko he mitään muuta? Sitäkö se "romanttinen" rakkaus on? Seksiä ja ihoa.
Saatan olla melko kyyninen, sillä en ole milloinkaan vielä rakastunut - tai sitten olen, jos olen oikeassa. Tahtoisin kuitenkin uskoa että olen väärässä.
Kertokaahan omista kokemuksistanne ja mielipiteistänne.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Oli muuten hyvä kirjoitus! Kiitos sinulle siitä!
Olen reilusti yli 40v nainen.Tunsin aivan samoin monessa miessuhteessani nuorempana.Seksi ja se läheisyyden tunne riitti melko pitkälle.Ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä.
On minulla lapsiakin 2 eri liitosta.Yhteistuumin hankittuja,rakastettuja.Silti ne liitot kaatuivat juuri tuohon: Ei ollut muuta yhteistä elämää kuin se seksi.Oltiin kovin erilaisia,ei osattu puhua,ei kiinnostuttu OIKEASTI toisistamme ihmisinä.
Kahden eron jälkeen olin todella kyyninen nainen.Ajattelin,että vika on minussa,koska elän tunteella muutakin elämää.On se oma primääriperhe ja elämää ympärillä,iso rakastava suku.Miehilläni oli selkeä läheisriippuvuus,huomiota ei olisi saanut jakaa lapsille tai muille läheisille(äiti,siskot jne.).
Olisi pitänyt muumioitua kotiin.
Mutta sitten kolahti!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Tapasin itseäni nuoremman miehen harrastusten parissa.Ajattelin heti,että vautsi,sympaattinen..." . Toisaalta torjuin hänen lähestymisyrityksiään aika topakasti.
Vähitellen YSTÄVYSTYTTIIN. Puhuttiin menneistä,avauduttiin hitaasti.Tunsin ensi kertaa elämässäni,että tässä on hän,joka ymmärtää minua.Aikaisempia kokemuksiani,elämääni,pettymyksiäni.Ja minä kuuntelin hänen kertomaansa,kokemaansa etsintää.
Luottamus kasvoi hiiren askelin.Hän tuli lähelle,mutta ei tunkenut.
Miehellä oli jokin kuvio vähän kesken ja hän lopetti sen seurustelun.Ei minun vuokseni,vaan koska se oli kuivunut kasaan muutenkin.Kertoi sitten minulle,että on täysin vapaa.Yhä vielä emmin! Kaikki soluni huusivat hänen puoleensa,mutta pelkäsin kamalasti.Mitä minä voisin hänelle antaa?Mitä hän minulle?
Ensi kertaa rakastellessamme en kokenut mitään maata mullistavia tunteita.Oli sellainen läheisyyden etsintä molemmilta.
Rakastuin tähän mieheen kuin teinityttö ja hän minuun.Olen ihmetellyt itseäni ja mies omaa tunnettaan.Seksi on saanut ihan uusia ulottuvuuksia!Emme osaa pitää näppejämme irti toisistamme,kokeilemme kaikkea ihan hullua....
Se orgasmi,mitä saa rakastaessaan,on jotain aivan muuta: kun haluaa toisen ihan kokonaan,perille,syvälle...edestä ja takaa,miten vaan...Ja sitten se hirmuinen räjähdys! On myös ihanaa kuunnella toisen laukeamista ja tulla sitten itse sen jälkeen...
Eli siis opetustarina: Koskaan ei ole liian myöhäistä elää villiä nuoruutta,koskaan ei ole
liian myöhäistä rakastua oikeasti,syvästi.
Sen jälkeen seksi antaa maat ja taivaat.
Kiitos rohkaisevasta kirjoituksestasi. Se myös jollain tapaa selkiytti ajatuksiani, vaikka pitäisi kuunnella sydämensä ääntä ja toimia sen mukaan.
On hienoa, että miehesi osasi edetä sinun tahdissasi. Tulen itse ahdistuneeksi, jos edetään liian rivakasti, ettei luottamus ehdi oikein syntyä ja jos koen painostusta suhteen etenemiseen liian nopeasti rakasteluun. Koska ne aiemmat pettymykset ihmissuhteissa helposti vaikuttavat tähänkin suhteeseen. Siinä on helposti vaikea ymmärtää toista ja toisen käyttäytymistä, jos niistä asioista ei puhuta. Helposti tulee seinä vastaan ja alkava suhde nääntyy omaan mahdottomuuteensa.
Olet onnekas nainen.
Jos nainen ei halua aluksi liian rivakkaa etenemistä, toisaalta on ihastunut mutta torjuu kuten sinä,niin ongelma on se että moni mies kokee itsensä torjutuksi ja loukkaantuu verisesti. Ja sitten ongelmat alkavat.
Mitä mieltä olet, mitä silloin voisi tehdä, koska kuitenkin olen häneen ihastunut.
("On myös ihanaa kuunnella toisen laukeamista ja tulla sitten itse sen jälkeen..." Olen aina luullut että nainen tulee ensiksi...tai räjähdetään yhtäaikaa...)
Sul menee teoria päin persettä..sori nyt vaan.
Jokaisessa parisuhteessa on välillä haluttomuutta, mutta niinkun mun kundikaveri sano että se että ei harrastetavähään aikaans sexiä ei tarkota sitä ette se rakastais mua.Tosen läheisyys ja turvallisuus on se juttu.
Sitäpaitsi intohimokin loppuu joskus ja tulee arki vastaan.Jossei teillä ole muuta kun sexi ni ei sillä pitkälle pötkitä.Sexi on vaan yksi lisä suhteessa.Jossei teillä ole tunteita toisillenn ja jompikumpi sitten rakastuu niin toinen saa lähteä.Rakkaus on muutakin kun fyysuístä l¨äheisyyttä.Sitäpaitsi kyllä mun mutsi ja faija nukkuu samssa sängyssä istuu sohvalla vierekkäin,halailee ja pusuttelee.
Sinä olet väärässä ja kyyninenkin olet.
Minkäs ikänen olet? ei loukkaukuksella.
Minä en seurustelisi ihmisen kanssa josta en välitä ja jonka kanssa en haluaisi olla.
Silloinkin kun on haluttomuutta niin se ei tarkota ettemme hellisi toisiamme tai pusuteltaisi.Rakkaus on kahden ihmisen kemiaa kaikilla osaalueilla ei pelkästään fyysisen.
Fyysistä voit saada hetkellisestikin. Mutta henkiseen läheisyyteen tarvitset ihmisen johon voit luottaa. Ihmisen jonka kanssa voit jakaa ilot ja surut. Sen jonka kanssa voit elää arkeasi, tarvitsematta jatkuvaa juhlimista ja ystävien tapailua... vaan teille riittää toisenne (ei meinaa, että ystävät unohdettaisiin).
Joskus kirjoitin jollekkin mistä tietää rakastavansa tai johonki vastaavaan kysymykseen... Etten tiedä mistä sen tuntee, mutta tiedän kun se on siinä. Ja jos hän olisi onnellinen missä tahansa muualla kuin vierelläni, minä päästäisin hänet menemään. Jos hän kanssani vain itkee, minä pakotan hänet menemään. Mutta silti hän olisi aina siinä lähelläni, sillä hänen paikkansa on sydämessäni. Jos voisin ottaa puoletkin hänen murheistaan ja näin keventää hänen taakkaansa ja saada hänet hymyilemään, olen valmis ottamaan pois loputkin, vain jotta hän jälleen nauraisi...
Sinun kannattaisi vielä miettiä sitä yhteen muuttoa. Jos jo nyt tuntuu ettei teillä ole mitään yhteistä, ettekä ole kiinnostuneita toistenne elämästä. Ja kun suhteet kuolevat, eivät ne kuole haluttomuuteen, vaan siihen etä ihmiset haluavat eri asioita, kasvavat erilleen. Vanhat pariskunnat saattavat istua eri sohvilla, mutta he tietävät... kun päästään kotiin. Siellä on onni, rauha, siellä voi olla mitä ollaan. Ja läheisyyttä voidaan antaa vaikka onkin kaukana toisistaan. Halaukset, pienet pusut, ne ovat vain pintaa, eleitä... Totuus on kuitenkin paljon syvemmällä. Sinun pitäisi vielä etsiä sitä...
Onnea kesään :)
is so true.
Tuon on.. niin oikein..
Sen tosiaan tietää ja tunteekin kun se on siinä.. rakkaus.. se tuntuu sisällä, iholla.. joka paikassa. Ja se tuntuu hyvältä!
En tiedä miksi joku oli kirjoittanut samalla nimimerkillä kuin minä itse, mutta kiitos kuitenkin kaikille vastauksista... Ihmettelen että ylipäätänsä saitte selvää tuosta sekavasta soperruksesta. *naurahtaa* Näin päivänvalossa en ymmärtäisi ellen olisi itse kirjoittanut.
Sinä joka kirjoitit otsikolla "Rakkautta kypsällä iällä", kiitos paljon rohkaisusta. Tuollaisesta minäkin haaveilen. Onhan tässä tosiaan vielä paljon elämää jäljellä ja aikaa löytää "se oikea" (täytin vasta 20). Siksi oikeastaan olemmekin muuttamassa yhteen, sillä en tahdo asua enää ventovieraiden kanssa soluasunnossa, mutta vuokra ei olisi sen suurempi kuin ennenkään. Onhan tässä aikaa kokeilla ja harjoitella sitä yhdessä asumista vaikka ei niin tosissaan olisikaan. Pelkään vain, että jämähdän tähän suhteeseen ikiajoiksi enkä milloinkaan löydä Häntä. Alusta asti olen vain odottanut, milloin olisi sopiva hetki lähteä, enkä ole uskaltanut tehdä sitä milloinkaan. Minkä harrastuksen parista noin mukavia miehiä löytyy? *virn*
töpö, en minä seksistä puhunutkaan, vaan läheisyydestä yleensä. Viime kesä oli painajaista, koska meillä ei ollut edes sitä läheisyyttä, ei minkäänlaista hellyyttä. Meinasin tulla hulluksi silloin, itkin paljon ja olin masentunut. Tuntui ettei meillä ole mitään syytä olla yhdessä (niin kuin ei oikeasti olekaan). Yritin monesti lähteä, mutta hän rukoili minua jäämään edes kesäloman loppuun asti. Sitten syksyllä alkoi taas sujua. Ja sitten tuli armeija. Nyt vain odotan sydän sykkyrällä, milloin se viime kesän painajainen taas alkaa...
Minulla ei ole rohkeutta lähteä tyhjyyteen, kun ei ole ketään siellä jossain vastassa. Itseluottamukseni ei riitä, olen mielestäni täysi nolla ja päättäisin elämäni jos äitini ei rakastaisi minua niin valtavasti. Olen sentään hänen ainoa lapsensa.
Eräs nuori mies on käyttänyt minun läheisyydenkipeyttäni hyväkseen nyt jo pari vuotta, enkä tunne olevani mitään muuta kuin hyvä pano aina silloin tällöin. En ole muuta hänelle tai omalle poikaystävälleni.
Uff, kylläpäs minä nyt vuodatan... Pitäisi mennä psykologille... ^^
hyvä pano kuin ei panoa ollenkaan!
ihan läheisriippuvuudelta.
Minullakin on monta tuttua jotka sitkuttelevat huonoissa ja väkivaltaisissa suhteissa vain sillä oudolla tekosyyllä että "ei uskalla lähteä kune i ole mitään". No, jos on kivempaa mennä kotiin saamaan nyrkkiä naamaan kuin sellaiseen missä ei saa niin kaikin mokomin...
Suomessa on niin hyvä tilanne että täällä voi lähteä kälppimään jos haluaa. Turvakotiin voi mennä ja sitten hommata kämpän ja noin edespäin. Vnahempien luo voi mennä ja ystävien jos niitä on. Kaikki lähtee itsestä. Sitä vaan saa itsensä kuvittelemaan ettei "ole mitään" tai siis sinun tapauksessasi: "ole ketään". Tarkoitit kai että ei ole uutta miestä jonka hoiviin muuttaa?
Jos tunnet että suhteessa ei ole muuta kuin seksiä, eli ette kohtaa ajatusten ja tunteiden tasolla niin älkää muuttako yhteen. Siitä ei hyvä seuraa. Ei suhteetkaan parane vaikka naimisiin mennään, saatikka tehdään lapsia. Ne pistävät suhteen perustan todelliseen testiin, eikä sellaiseen pitäisi ryhtyä kevyin mielin ruusunpunaisia kuvia silmissään katsellen. Jos menee persilleen nyt, niin kuinka persiilleen menee kun sukat on samassa laatikossa ja toinen ei siivoa, eikä tiskaa, vauva huutaa koliikkia yöt ja kenen vuoro on syöttää tai viedä ulos rattaissa jne. Erohan siitä tulee jos molemmat ei ole sitoutuneita asiaa.
Kannattaisi sinun miettiä puoliskosi kanssa missä teidän suhteenne menee, ja onko sillä tulevaisuutta. Oletteko valmiit -molemmat- pistämään likoon itsenne. Jos on vähänkään epävarmuutta niin lykätkää yhteenmuuttoa. Kyllä niin voi tehdä.
Samanlaista tunnetta on minullakin.. ei nykyisessä suhteessa, mutta aikaisemmissa.
Yksin on niin yli ykin ja se tyhjyys repii kahtia.
Se läheisyyden kaipuu ja kaikki.. tuntuu että kuihtuu kasaan kun ei saa kosketusta, hellyyttä, jotain osoitusta että on siinä lähellä..
Muttah.. toivottavasti sä tiedät mitä teet ja teen tosiaan siltä mikä susta itestäs tuntuu hyvältä, ei vaan kundin takia.
Jos haluat jutella jne niin mailaa :)
[email protected]
Luin sattumalta sun kirjoituksen ja musta tuntui aivan siltä ku mä itse olisin kirjoittanu ton tekstin!! Suhteessa jossa mä elän ei ole enää hellyyttä tai oikeastaan mitään muutakaan, mutta mä en vaan osaa irrottautua. Mä oon kans aika masentunu ja tunnen tulevani hulluks. Ehkä mä rakastan liikaa ja se sattuu kun ajattelee ettei toista liikuta. Voimia kuitenkin sulle! Mäkin koitan kerätä niitä.
Luin sattumalta sun kirjoituksen ja musta tuntui aivan siltä ku mä itse olisin kirjoittanu ton tekstin!! Suhteessa jossa mä elän ei ole enää hellyyttä tai oikeastaan mitään muutakaan, mutta mä en vaan osaa irrottautua. Mä oon kans aika masentunu ja tunnen tulevani hulluks. Ehkä mä rakastan liikaa ja se sattuu kun ajattelee ettei toista liikuta. Voimia kuitenkin sulle! Mäkin koitan kerätä niitä.
On se ihmeellistä, miten hellyys voi lopahtaa. Ja miten vaikeaa on elää ilman sitä.
Minä en ymmärrä, että poikaystäväni vannoo ja vakuuttaa joka käänteessä rakastavansa minua, mutta ei sitten näytä sitä mitenkään. Olisi niin ihanaa jos hän joskus vaikka televisiota katsellessa hyväilisi kättäni tai niskaani tai mitä hyvänsä (niin kuin minä hänelle usein teen), mutta ei. "Se on niin tylsää". Ei se edes ikinä kiedo kättään ympärilleni julkisilla paikoilla. Kun olin pieni, niin äiti aina kutitti jalkapohjiani kun katsottiin yhdessä jotain elokuvaa. Minulla on totisesti ikävä niitä aikoja.
Ja sitten kun sitä poikaystävää pitäisi hieroa koko ajan... No ei siinä mitään, jos voisin hieroa samalla kun (jälleen kerran, koska eihän me mitään muuta tehdäkään) katsotaan telkkaria, mutta ehei. "Lattialla ei ole kiva istua", joten se hierominen täytyy aina tehdä myöhään yöllä kun ollaan päästy sänkyyn asti, vaikka tahtoisin vain ja ainoastaan painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa. Tuollaisista pyynnöistä tulee sitten vain ärtyneeksi.
Puhumattakaan tietysti näistä aamuista, kun se herättää minut kesken makeiden unien ja pyytää että ottaisin siltä suihin.
Argh. Hiiteen miehet, minä ryhdyn lesboksi. *virn*
Olisihan se nyt ihan kokonaan eri asia, jos poikaystäväni hakkaisi minua. Semmoista en kyllä sulattaisi. Mutta kun se nyt periaatteessa on ihan kiltti ja hyvätapainen ja niin sanotusti "kunnon mies, jonka suorastaan tahtoo näyttää sukulaisillekin".
Eikös läheisriippuvaisuus ole enemmän sitä, että yrittää parantaa seurustelukumppaninsa jostain pahasta tavasta tai riippuvuudesta tai sen semmoisesta? Minä olen hänen kanssaan vain koska en pystyisi olemaan yksin. Puhtaasti itsekäs syy, siis.
En tarkoita että minun tarvitsisi jonkun toisen miehen luokse _muuttaa_... Pelkkä lohduttava ja lämmin syli riittäisi vallan mainiosti. Tai edes tieto siitä että sellainen on olemassa ja että joku välittää. Mutta toisaalta sen ei saisi olla ihan mikä tahansa syli, sillä olen huomannut, että ei-toivotuista suhteista on hyvin vaikea lähteä kävelemään.
Köh. Me EI aiota hankkia lapsia, eikä me myöskään aiota mennä naimisiin. Tämä on puhtaasti käytännöllinen järjestely: minun ei tarvitse asua solussa ja hän saa kokeilla itsenäistymistä ylihuolehtivista vanhemmistaan. Jos me ei muutettaisi yhteen, hän jäisi todennäköisesti peräkammarin pojaksi vanhempiensa ja laajakaistayhteyden luo.
Ei kai vuosi tapa.
Mä olen ihan samassa tilanteessa ku sä siltä osin meinaan, että mun pitäis mm.aina hieroa mun poikaystävää, varsinkin sen jalkoja ja helliä sitä muutenkin, mutta mua kohtaa se ei voi osoittaa yhtään hellyyttä. Eilenkin kun pyysin sitä hieromaan mun niskoja se vaan totes:"En mä oo luvannu...." Ja voi sitä ainaista kiukkuilua, kun väsyttää (n.99% ajasta jolloin ollaan yhdessä).
Siinä ollaan (kai) eriasemassa, ettei mun poikaystävä edes sano rakastavansa mua, ellen kysy siitä häneltä. Silloinkin vastaus on yleensä vaan: "Joo,joo" ja eipä tuo ole kyllä herättäny edes suihinoton toivossa. "Eihän sitä nyt aamuisin (edes) pussailla".
Mäkin taidan ruveta lesboksi! =)
Annapa puhelinnumero! =D
Mutta ihan vakavissaan... En oikeasti ymmärrä, miten jaksat tuollaisessa suhteessa. Teillä täytyy sitten muuten synkata tosi hyvin - tai sitten olette olleet yhdessä ikuisuuden.
Sekin on kummallista, että vaikka suhteessa ei oikeastaan mitään "kivaa" tapahtuisikaan, niin silti siihen toiseen ihmiseen on jotenkin niin tottunut ettei tahdo lähteä... Ei tarvitse miettiä mitään semmoista että mitähän tuo toinen nyt minusta ajattelee tai että haittaakohan jos kaivan hiukan nenää. *wirn* Sitä vain ollaan.
Tuosta hellyyden puutteesta muuten tuli mieleen, että silloin kun meillä oli sellainen kausi, niin minä hyvin herkästi koskettelin ja halailin ja yritin saada hänet mukaan. Tietystikään se ei onnistunut ja minä turhauduin ja masennuin ja haudoin äärimmäisen synkkiä ajatuksia.
Mutta. Sitten vaihdoin taktiikkaa ja aloin olla ihan yhtä etäinen kuin poikaystävänikin, menin aina istumaan eri sohvalle ja varoin visusti edes hipaisemasta häntä. Muuten kyllä olin ihan ystävällinen (muistaakseni, jos nyt yleensä siinä tilanteessa voi olla). Eipä mennyt kauaakaan, kun oli jo mies kyljessäni kiehnäämässä. *virn*
Kannattaa kokeilla. Tsemppiä ja hyvät jatkot! :)
En mä ymmärrä itsekään, mutta mulle sattuu sellasta aika usein, etten oikeen tajuu minkä takia toimin jollain tavalla. =) Luulisin, että meitä kuitenkin pitää yhdessä ne pienet hyvät hetket joita aina joskus tulee kuin varkain. =)
Mä olen kans koittanu molempia keinoja eli olla hellä tai etäinen. Mulla kävi kans sellanen, että kun toinen ei vastannu ni turhauduin yms, kaikki samalla tapaa ku sä olit kirjoittanu. =) Tosin kun mä olin etäinen ni mun poikaystävä tuntui muuttuvan vielä etäisemmäks! (Että miehet on vaikeita!!! =D) Niinpä mä olen koittanu löytää sellaisen kultaisen keskitien ja nyt näyttäis olevan vähän valoa tunnelin päässä, toivottavasti, tai sitten on vaan tyyntä myrskyn edellä...
Välillä mulla on kyllä aika epävarma olo, varsinkin kun kyseessä on sen yks työkaveri, jonka kanssa se tekstailee yms...ei niinkään mun jätkäkaverin puolelta vaan sen muijan, kun oon saanu sen käsityksen, että sitä muijaa kiinnostais olla muutakin kuin vaan työkaveri...mutta saas kattoo ny...tarvii vaan koittaa olla positiivari, vai mikäs se nyt olikaan... =) Ai niin! Positiivinen! =)
Mutta hyvät jatkot sullekin ja pärjäile!!
Itse olen varma siitä, että RAKASTAN miestäni ja rakastunkin häneen yhä uudestaan ja uudestaan. Näillä sanoilla on mielestäni vissi ero. Kun rakastun, tunnen tuota kihelmöintiä ja sydämen hakkaamista ja rakkaan sylinikävää.. Rakastamiseen ja rakkauteen tarvitaan mielestäni toisen ihmisen tuntemista...
On surullista, miten harva (tai en kai minä todellisuutta tiedä, mutta sellaisen kuvan olen saanut) jaksaa kunnolla tutustua toiseen ihmiseen. Lujimmat suhteet, joita tiedän, ovat syntyneet ystävystymisen ja rakastumisen kautta.. (miksei myös toisinpäin). Meille nuorille tuputetaan ihan liikaa joka tuutista seksiä.. siitä on tullut suorittamista. Jos on "kiinnostunut" jostakusta on harrastettava seksiä.. sitä odottavat kaikki. Suhde alkaa ikään kuin "väärästä päästä". Itse seurustelin mieheni kanssa yli vuoden ennenkuin harrastimme seksiä ja pidän todella ihanteellisena, että seksiä harrastetaan vasta hääyönä. Tässä kohtaa tietysti monet ajattelevat, että "kauhistus, mitäs jos vasta sitten huomaa, ettei sängyssä suju ja sen ihmisen kanssa pitäisi elää..". Käsipystyyn ne, jotka ovat syvästi rakastaneet ja olleet sielun kumppaneita ja eka kerta olisi romuttanut kaiken. Seksi on harjoiteltavissa (ok. tässä nyt sitten vielä viittaus fyysisiin seikkoihin, jotka myös lienevät jollain tasolla korjattavissa). Ja kyllä sen tietää ennen papin aamentakin tunteeko toista ihmistä kohtaan "ystävyyden" lisäksi intohimoa, vaikkei SITÄ ole tehnytkään..
Pointti taisi karata käsistä, mutta mielestäni "erilleen kasvaminen" on laiskuutta opetella tuntemaan toinen ja pitämään rakkautta/ystävyyttä/romantiikkaa/erotiikkaa yllä. Kulutushysteria on tarttunut meihin ihmisiinkin: kermat päältä ja loput roskiin!
Ei "hyvä" suhde ole pelkkää huimaa seksiä ja suuria tunteita, vaan elämää.