Olen sairastanut syömishäiriötä kuusi vuotta ja jonkin asteista masennusta pari vuotta. Olen ollut osastolla kahdesti, ensimmäisellä kerralla pääsin pois kun "onnistuin hoidossa" (pääsin tavoitepainoon) ja toisella kerralla lopetin hoidon kesken (hoito oli vapaaehtoinen). Elämä on pelkkää syömisen miettimistä ja päämäärätöntä haahuilua, kaikki pelottaa. Vanhempani ovat uupuneet kun eivät tiedä mitä tehdä kanssani, ja suurinosa heidän energiastaan menee syömiseni vahtimiseen.
Olen harkinnut itsemurhaa jo pitkään, mutta parina viime viikkona se on tullut varmemmaksi. Vanhemmillani alkaa kesäloma viikon päästä, ajattelin päättää päiväni ennen sitä. Toki vanhempani rakastavat minua ja surevat, mutta uskon että helpotus on vielä suurempi kuin suru. He saisivat elämänsä takaisin.
Olen harkinnut itsemurhaa jo pitkään, mutta parina viime viikkona se on tullut varmemmaksi. Vanhemmillani alkaa kesäloma viikon päästä, ajattelin päättää päiväni ennen sitä. Toki vanhempani rakastavat minua ja surevat, mutta uskon että helpotus on vielä suurempi kuin suru. He saisivat elämänsä takaisin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Älä tee sitä: vanhempiesi kärsimys tulee vain monin kerroin suuremmaksi. Kokevat että ovat myös auttaessaan täysin epäonnistuneet. Tule mieleen, että yritätkö jotenkin alitajuisesti kerjtätä rakkautta ja vanhempiesi huomiota juuri tällä syömisjutulla?
Kyllä on keinoja päästä kierteestä: mikähän on ongelmiesi todellinen syy?
Minäkin sanon että älä hyvä lapsi tee sitä ! Olen aikuinen joka on yrittänyt itsemurhaa kolme kertaa joten tiedän mitä puhun. Kaksi lastani ovat masentuneita ja meillä puhutaan aina joskus tai useinkin itsemurhista. Olen sanonut että jos minun lapseni sen tekee niin minä romahdan lopullisesti, ehkä tapan myös itseni. Oman lapsen ei kuulu lähteä ennen vanhempiaan ! Kuuntelen vaikka kuinka ja paljon heidän murheitaan, se ei tee minua onnettomaksi ! Sinun vanhempasi varmasti tuntevat samoin sinun kanssasi ! Oma lapsi on rakkain ja tärkein asia maailmassa ! Sinä tunnet että olet taakaksi mutta et varmasti ole. Sinun kuolemasi olisi hirvittävää vanhemmillesi. Näin olen sanonut myös omille lapsilleni.
Itsemurha toki on joillekkin mahdollisuus ketkä eivät muuta näe. Se ei tosin ole tutkimuksissa suositus.
En mielestäni yritä näillä jutuilla kerjätä rakkautta vanhemmiltani, sillä olen saanut sitä muutenkin, siis silloin kun en ollut vielä sairas. Haluaisin sitä paitsi olla itsenäisempi ja päättää asioistani, mutta minusta ei ole siihen. Olen 17v.
Kun kerran sanoin äidilleni että heidän olisi parempi ilman minua, äitini sanoi vaisusti että enhän minä niin saa ajatella. Vaisun vastauksen voisi ehkä tulkita järkytykseksi ajatuksistani mutta itse koin että hän yritti peitellä todellisen tunteensa, joka oli että se on totta.
Kiitos muuten vastanneille..
Missä sinä asut?
Mitä roskaa kirjoitat tuossa lopussa! Saisit vanhemmillesi aikaan valtavan surun ja koko loppuiän kestävät syyllisyyden. He eivät todellakaan saisi "elämäänsä takaisin", vaan heidän elämänsä menisi pilalle. Meinaatko temppuilla heidänkin elämällään kuten omallasikin temppuilet?
Minun mielestäni sinun kannattaisi mennä asiantuntevalle yksityispsykiatrille ja hankkia kunnon lääkitys tuohon masennukseen, nimittäin sellaine varmasti löytyy kuin myös lääkitys syömishäiriöön ja lisäksi terapia. Kyllä sinä vielä kuntoon tulet ja elämäsi muuttuu hyväksi ja valoisaksi, älä anna peräksi masennukselle!
en todellakaan halua temppuilla heidän elämällään. mutta tämänhetkinen ei ole mitään elämää ja se on mun syyni..
olen käynyt monta vuotta psykiatrin luona viikottain ja syön cipralexia. kiitos kuitenkin kannustuksista!
Miksi asuinpaikkaani kysellään?
Asiat ja parannukset ei todellakaan tapahdu yön yli. Näissä asioissa pitää olla todella kärsivällinen. Kauanko olet syönyt tuota Cipralexiä?
Jos haluat juttukaveria niin kirjoittele:
[email protected]
Kärsivällisyyttä oli ja sitä on koeteltu niin että se alkaa olemaan lopussa.. olen syönyt cipralexiä vasta runsaat neljä kuukautta.. mutta juttelu hoitoa olen saanut pääosin syömishäiriöön siis kuusi vuotta..
Kiitoksia osoitteesta, saatan ottaa yhteyttä!
Tuo on tuttua tutumpi tunne, mutta vaikka kuinka rasittavaa ja toivottoman tuntuista se on, niin kyllä ne asiat menee paremmaksi kunhan jaksaa yrittää. Ja kun yrittää ja yrittää ja yrittää niin ennemmin tai myöhemmin asioiden on pakko parantua. Onhan se todella rasittavan ja kuivan kuulloista että pitää olla kärsivällinen, ja varsinkin kun on jo äärirajoilla, mutta kyllä ne asiat paremmaksi kääntyy.
No hyvä että olet tuota terapiaa käynyt, nimittäin se on aivan ehdoton juttu näiden asioiden selvittämisessä. Syömishäiriöt ovat useinmiten psyykisiä, joten kannattaa todellakin jatkaa sitä terapiaa ja olla siinä päällä mukana. Kaikki nämä asiat jo varmasti tiedät, mutta ei pienestä muistutuksesta varmaan haittaa ole.
Kannatta todella kuunnella kroppaasi ja mieltäsi, kun nyt lääkityksen aloitit. Jos syömishäiriösi koskee alipainoa, onko tuo lääke nyt nostanut ruokahaluasi?
Syy se on siin mis mikä tahansa muuki.
Ymmärrät sitten tulevaisuudessa, kun itselläsikin on lapsia, että lapsen itsemurha on kauheinta, mitä vanhemmille voi tapahtua. Siitä ei pääse koskaan ylitse ja itsesyytökset jatkuvat lopun elämää.
Ap:lle: olet vasta 17. elämäsi on vasta aluillaan, ei todellakaan lopussa. mutta jotta voisit päästä tuon elämän alkuun, sinun pitää päästä irti syömishäiriöstä. olen itse 23 vuotias, anoreksian sairastin 14-21 vuotiaana. nyt olen näennäisesti tervehtymässä. olen normaalipainoinen ja en laihduta. tietysti päässä kytee edelleen syömishäiriöhirviö, mutta en anna sen hallita tilannetta.
Ja mitä itsemurhaan tulee, se on kamalinta mitä voisit vanhemmillesi heidän tyttärenään tehdä. Pilaisit heidän elämänsä lopullisesti. Ota itseäsi niskasta kiinni! olet kohta täysi-ikäinen ja vaikka et henkisesti aikuinen niin voisit jo alkaa opetella vastuunottoa. se tarkoittaa sitä että sinun pitää alkaa syödä kunnolla. älä pakene elämää syömishäiriöön! masennuskin johtuu varmaan aliravitsemuksesta. kun alat syödä enemmän mielialasi paranee. ei tarvitse tavoitella täydellistä paranemista, vaan pikkuhiljaa hyvä tulee. anna itsellesi aikaa.
Jos sinusta tuntuu että vanhempasi rasittuvat liikaa siitä että joutuvat koko ajan vahtimaan syömistäsi, niin olisikohan mahdollista että pääsisit johonkin kuntoutuskotiin? Niissä sitten olisi ammattilaisia aina paikalla ja se stressi olisi vanhemmiltasi pois. Mutta saattaa olla että kuntoutuskoteihin pääsee vasta 18-vuotiaana ja niihinkin yleensä on jonoa.
Mutta ymmärtääkseni kuntoutuskodeissa olijat saavat liikkua melko vapaasti (toisin kuin sairaalassa) kunhan tulevat yöksi takaisin, ja lomillekin pääsee. Eli voisit olla vanhempiesi seurassa sen verran että se tuottaa heille iloa, mutta heidän ei tarvitsisi enää kantaa huolta terveydestäsi, koska kuntoutuskodin hoitajat seuraavat sitä.
Kaikki jaksavat sanoa (psykiatrikin) että suurin syy masennukseeni on aliravitsemustilani. En kuitenkaan millään jaksa uskoa, että pelkkä painonnosto mullistaisi oloani niin että jaksaisin jatkaa.
Kuntoutuskoti kuulostaa hieman vieraalta, enkä ole kuullut että sellaisia olisi asuinseudullani. Lisäksi kuntoutuskotiin tms meneminen vaatisi hieman motivaatiota paranemiseen, minulla on sellainen olo etten jaksa enää taistella. Tälläkin hetkellä jokainen hereillä oltu sekunti on taistelua ja pään sisällä käy jatkuva huuto. En pysty enää ponnistelemaan enempää
kiitos kaikille vastanneille.
En voi muuta sanoa, ku et ÄLÄ HEMMETISSÄ TEE ITSEMURHAA. Älä tee. Älä.
Se ei mitenkää helpota sun vanhempia, koska ne ihan tosissaan välittää susta, ku ne seuraa sun syömisiä, eikä laita sua esimerkiks lastenkotiin. Itsarilla sä vaan tekisit niiden elämän kamalaks. Mieti jos sun äiti tekis itsemurhan, se tuntuis samalta.
En osaa ees sanoa kuinka paljon toivon, et kaikki muuttuu sun kohallas paremmaks. Selviit ihan mistä vaan, ku jaksat vaan yrittää.
Voimahali♥
Joskus mietin, että vanhempani haluaisivat tehdä itsemurhan mutta eivät voi, sillä tietävät miten minun sitten kävisi.. Heillä ei ole edes sitä pakomahdollisuutta..
Kiitos rohkaisuista ja kivoista sanoista :)
Olen miettinyt samaa. Olen ollut masentunut jo vuosikausia. En ole varma, kuinka paljon vanhempani masennuksestani tietävät (asun jo omassa asunnossa) mutta sen he tietävät että olen aivan totaalinen luuseri. En saa itselleni edes ammattia hankittua. Lojun vaan kämpillä kaiken aikaan, en saa mitään aikaan. Tiedän olevani valtava pettymys ja häpeän aihe vanhemmilleni. Jos tekisin itsemurhan, uskon, että he surisivat. Mutta sehän on kuin repäisisi laastarin - suru olisi kovaa hetken, mutta laantuisi. Jos taas elän, niin pettymys jatkuu loputtomiin.
Kumpa voisi pyyhkiä toisen ihmisen muistin! Kumpa kuollessa kaikki muistot, kaikki tieto sinusta voitaisiin poistaa. Niin, että vanhempani eivät edes tietäisi minun koskaan olleen olemassa. Olen aivan 100% vakuuttunut että he olisivat onnellisempia niin.
NIINKÖ
Rakas kallis Taradila !
Vanhemmat ovat väsyneitä työnsä takia, kohta helpottaa. Huoli on lapsesta, mutta ilo on myös suuri, kun sinun elämässäsi alkaa valoa pilkottaa !
Sinä olet heille rakkain ja kallein koko maailmassa,korvaamaton, omana itsenäsi.
Vanhempien kannattaa hakea tukea, jos tarvetta !
Suo itsellesi mahdollisuus nauttia kesästä; mansikat, uintia, valoa - rakkautta.
Hyväksy itsesi, uskalla elää ( Wayne Dyer ) on ihana kirja, jonka löydät kirjastosta, tai ainakin huuto.netistä parilla eurolla. Siinä opetetaan rakastamaan itseään.
Lapsena tiesit vaistomaisesti, että olet suurenmoinen, arvokas ja tärkeä..
luuseripenska, samoilla linjoilla taidetaan olla.
Olen perheen häpeäpilkku, sisarukseni ovat minuun verrattuna todella menestyneitä (sitä "tavallista", opiskelevat, seurustelee, heillä on ihmissuhteita). Itse olen mitätön hyödytön kakara jonka kuuluisi olla itsenäisyyden kynnyksellä mutta kaukana siitä. Enkä jaksa edes ajatella tulevaisuutta. Olen nuorin lapsi ja vanhemmat taatusti harmittelevat että olisipa jäänyt tuo viimeinen tekemättä..
nimim. voimia sinulle!, kiitos paljon kannustuksista ja vinkeistä:)
Taradila !
Olet 17-v., itsenäistymässä parhaillaan.
Mitä jos otat nuorena aikuistuvana naisena aloitteen perheessä omiin käsiin, ja ehdotat, että menette Ikaalisten kylpylään pariksi päiväksi. Maksoi mitä maksoi. Siellä on lämpimät altaat, saunat, poreet, höyrysauna, ihanat buffet-aamiaiset ja lounas-päivälliset. Ja sopimus: 2 pv aikana kukaan ei ole huolissaan mistään, 2 täysin huoletonta päivää.
Tuon jälkeen vanhemmat ovat niin "löylynlyömiä", että eivät kiukuttele ollenkaan, ja alkaa naurattaa koko tilanne. Voit kertoa, että "meinasi mennä hermo teidän kanssanne.."
kiva ajatus, mutta syömishäiriötä ei saa kytkettyä off-asentoon tuosta vain ja nauttia hemmottelusta ja hyvästä ruoasta. Jos ratkaisu olisi noin helppo, ei tässä tilanteessa oltaisi...
Älä tee itsemurhaa mä rakastan sua
anna lahja! https://itsemurharanneke.jottit.com/
Tullut mietittyä itsekkin että ehkä oma pois meno voisi olla tavallaan helpotus lähimmäisille, ymmärrän että se ei ole helppoa mutta olen ollut aika taakka 14 vuotiaasta asti ja nykyään olen 21, asun yksin, ja seurustelen, mutta syömishäiriöni, paha masennus, huumeet ja alkoholi ovat olleet hankalaa kaikille. ihan oikeasti kun ajattelee, vaikuttaisin kaikkillekkin paremmalta näin. en osaa päästä poikaystävästäni muuten irti, eikä hänkään osaa päästä minusta ja etsiä itsellensä kunnollista tyttöystävää jos minä olen täällä.
Aloittaja, olet tulkinnut väärin vanhempiesi käytöksen. He eivät suinkaan haluaisi sinun kuolevan vaan parantuvan syömishäiriöstä. Se, että äitisi oli vastannut vaisusti kuolemantoiveisiisi, tarkoittaa vain sitä, ettei hän tiennyt miten olisi siihen vastannut. Kyse on kuitenkin vakavasta asiasta. Mitä itse sanoisit sellaiselle, joka yhtäkkiä pullauttaisi suustaan jotain tuollaista?
Lapsen kuolema EI ole vanhemmille helpotus vaan maailman kauhein asia. Vaikka lapsi kärsisi koko ikänsä ja vanhemmat väsyisivät murehtimaan, he eivät ikinä toivoisi lapsensa kuolevan heidän hyvinvointinsa vuoksi. Ei ikinä.
Itsekin olen sairastanut syömishäiriötä ja harkinnut useasti itsemurhaa, mutta olisi vastuutonta valita sairas elämä ja kuolema kuin mahdollisuus parantua ja elää. Tappamalla itsensä luopuu myös mahdollisuudesta valita uudelleen ja yrittää päästä vaikean elämäntilanteen yli. Se saattaa tuntua vaikealta, mutta kunhan kynnyksen yli on vääntäytynyt, edessä näyttää valoisammalta. Sinä pystyt siihen!