Olen reilusti 20v ihminen. Olen pitkään kärsinyt ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä että asiat menevät ikään kuin ohi. Ironisinta on se, että olen pärjännyt aina -teoriassa. Käytäntö ontuu, oli asia kuin asia kyseessä. Paras esimerkki on ehkä se etten muistanut reittiä opiskeluaikanani koululle, jossa kuljin päivittäin. Ekä muista edelleen. En osaa neuvoa, opastaa. Suutani tulee vaan paskaa. Esimerkkejähän on päivästä toiseen. Kysykää multa asiaa, saatte äärettömän suurpiirteisen vastauksen, koska en tiedä.
Kyllähän se päivittäin on ollut mielessä, ettei ole kuin muut. Ei seurustelukumppaneita, ei kiinnostuksen kohteita.. Tapaamiset kavereiden kanssa illanistumisia, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Siihen etten tajua asioita. Se, mikä minulle hetki sitten kerrottiin, vajoaa heti unholaan. Ikäänkuin aivoni olisi ohjelmoitu niin etten muista asioita.
Kaikki on näennäistä. Työssäni pärjään toistelemalla samoja fraaseja päivästä toiseen, siksi koska en keksi muuta. Työharjoittelut ovat menneet lamppu himmeänä mutta kiltteyteni ansiosta olen ne selvittänyt.
Olen miettinyt että koko elämäni on ollut tällaista. Olen hymyillyt ja nyökytellyt, siksi olen saanut ystäviä ja olen sosiaalinen -näennäisesti. Jos voisin päättää niin veisin hengen itseltäni. Vienkin, silloin kun saan siihen tarpeeksi rohkeutta ja keinon toteuttaa asian.
Kaikki on lähtökohtaisesti hyvin. Työt sujuu, koska se on itsenäistä eikä johtoporras tiedä miten sitä hoidan. En osaa sitä mitä teen. Puuttuu halu ja kiinnostus, niin kuin koko elämästä. Vaikka mite tankkaan, en siltikään ymmärrä asioita. Tuntuu että olen sirkuksen pelle joka elää vain muiden mieliksi. Kokeilen asioita mutta sitten huomaan että koti ja netti kiinnostaa eniten, koska ei ole kiinnostusta muuhun.
Mitä jos elämä on päivästä toiseen samanlaista? Ettei muista mitä eilen tunsi, sanoi, teki? Että jokainen sana mikä suusta tulee, hävettää, koska oikeaa tietoa ei ole. Ei muistoja kokemuksista, jos joku pieni onkin, se tuntuu valheelliselta. Että kanssakäyminen ihmisten kanssa on vaikeaa siksi koska häpeää sitä ettei enää keksi sanottavaa? Aiemmin asia ei häirinnyt, koska en antanut sille niin paljo painoarvoa. Nyt, kun ikää on tämän verran ja on ollut pakko myöntää tosiasiat, ettei opi, eikä muista, masentaa ja ahdistaa, ei kiinnosta niin mikään, en näe että elämä on minulle itselleni järkevä ratkaisu.
Jos löytyy kohtalotovereita, ilmoittakaa itsestänne. Anteeksi tilitys, tiedän, että tämä on säälittävää. Ehkä eniten haluan vain nähdä, onko kohtalontovereita. En jaksa enää kauaa vaikka kaikki onkin muiden silmiin hyvi
Kyllähän se päivittäin on ollut mielessä, ettei ole kuin muut. Ei seurustelukumppaneita, ei kiinnostuksen kohteita.. Tapaamiset kavereiden kanssa illanistumisia, ettei siihen kiinnitetä huomiota. Siihen etten tajua asioita. Se, mikä minulle hetki sitten kerrottiin, vajoaa heti unholaan. Ikäänkuin aivoni olisi ohjelmoitu niin etten muista asioita.
Kaikki on näennäistä. Työssäni pärjään toistelemalla samoja fraaseja päivästä toiseen, siksi koska en keksi muuta. Työharjoittelut ovat menneet lamppu himmeänä mutta kiltteyteni ansiosta olen ne selvittänyt.
Olen miettinyt että koko elämäni on ollut tällaista. Olen hymyillyt ja nyökytellyt, siksi olen saanut ystäviä ja olen sosiaalinen -näennäisesti. Jos voisin päättää niin veisin hengen itseltäni. Vienkin, silloin kun saan siihen tarpeeksi rohkeutta ja keinon toteuttaa asian.
Kaikki on lähtökohtaisesti hyvin. Työt sujuu, koska se on itsenäistä eikä johtoporras tiedä miten sitä hoidan. En osaa sitä mitä teen. Puuttuu halu ja kiinnostus, niin kuin koko elämästä. Vaikka mite tankkaan, en siltikään ymmärrä asioita. Tuntuu että olen sirkuksen pelle joka elää vain muiden mieliksi. Kokeilen asioita mutta sitten huomaan että koti ja netti kiinnostaa eniten, koska ei ole kiinnostusta muuhun.
Mitä jos elämä on päivästä toiseen samanlaista? Ettei muista mitä eilen tunsi, sanoi, teki? Että jokainen sana mikä suusta tulee, hävettää, koska oikeaa tietoa ei ole. Ei muistoja kokemuksista, jos joku pieni onkin, se tuntuu valheelliselta. Että kanssakäyminen ihmisten kanssa on vaikeaa siksi koska häpeää sitä ettei enää keksi sanottavaa? Aiemmin asia ei häirinnyt, koska en antanut sille niin paljo painoarvoa. Nyt, kun ikää on tämän verran ja on ollut pakko myöntää tosiasiat, ettei opi, eikä muista, masentaa ja ahdistaa, ei kiinnosta niin mikään, en näe että elämä on minulle itselleni järkevä ratkaisu.
Jos löytyy kohtalotovereita, ilmoittakaa itsestänne. Anteeksi tilitys, tiedän, että tämä on säälittävää. Ehkä eniten haluan vain nähdä, onko kohtalontovereita. En jaksa enää kauaa vaikka kaikki onkin muiden silmiin hyvi
Vastaukset 9
Vanhimmat
En ehkä ymmärtänyt koko tekstiä, mutta tiedän tavallaan mitä tarkoitat. Ehkä en ole oikea sinulle kirjoittamaan, mutta itsetuho aikeet pitää jättää pois. Tiedän miten se tuntuu hetkellisesti kuningasidealta, mutta hetken päästä se ei enään tunnukkaan. Ei se ole ratkaisu mihinkään. Arvaan, olet yksinäinen, liikaa aikaa mietiskellä asioita..? En osaa kiteyttää mitä ajan takaa, mutta tavallaan paljon omia ajatuksiani, mistä olen jo osittain päässyt yli.
Kyl täältä jonkinlainen kohtalotoveri löytyy...
Mulle kävi nii, et masennuin yläasteella pahasti. Siihen asti koulu oli sujunut loistavasti, sain hyviä numeroita ja muistin asioita. Sitten tämä masennus vain paheni ja paheni vuosien saatossa ja sitä mukaa muistini huononi, entiset opitut asiat unohtuivat. Nyt sitten olen parantumassa vuosia kestäneestä masennuksesta ja tuntuu ettei kukaan ymmärrä tätä!!!!!!!!! Vaikutan varmasti monen mielestä tyhmältä, kun en muista jotain itsestään selviä asioita kunnolla, esim. milloin Suomi liittyi EU:hun. No okei nykyään kyl muistan, et se tapahtui 1.1.95, kun olen asiasta ottanut selvää. ;D Siis tuntuu oikeasti siltä kuin olisin ollut 10v. koomassa ja nyt pitää opetella elämään uudestaan!
Olen jutellut kyllä muiden masentuneiden kanssa, mutta en ole tavannut vielä ketään kenellä elämä olisi ollut niin vaikeaa, että oikeasti olisi unohtanut niin paljon asioita koskien omaa elämäänsä ja ympärillä tapahtuvia asioita. Ihmiset kertovat, että ovat fiksuja kun ovat opiskelleet sitä ja tätä!! Osaavat keskustella paremmin kun he muistavat asioita!! Miesten silmissä siis näyttävät fiksummilta ja mielenkiintoisimilta... Ei tässä tuo muisti rupea silmän räpäyksessä kunnolla toimimaan... Mieleen painaminen on hankalampaa kuin ennen. Jotenkin siis ymmärrän ap fiiliksesi!!
Itsekin menen nykyään jotenkin ihan lukkoon joskus keskustelutilanteissa, kun pelkään, että toinen huomaa ongelmani. Mietin koko ajan pidetäänkö minua tyhmänä, jos en tiedä vastausta johonkin. Masennus vain teki tehtävänsä ja menee aikaa ennekuin siitä kroppa paranee, jos enää koskaan täysin paraneekaan... Ihmisten pitäisi miettiä hetken ennenkuin rupeavat nimiittelemään ketään tyhmäksi, toisella voi olla takana rankka menneisyys.
Ei sun tartte anteeks pyydellä tilitystäsi! Et ole säälittävä! Toivottavasti pääset eroon masennuksesta ja ahdistuksesta, silloin myös oppiminen ja muistaminen helpottuvat!
jep! sama "ongelma" täälläkin, että kun esim lukee jotain artikkelia netistä, ei hetikohta muistakaan enää mitä juuri oli lukenut. sama tekemisessä, en osaa toistaa - tai oppia uutta.
Lähinnä samaistuin siten että en muista esim. mitä tein viikko sitten tai vaikkapa toissapäivänä, koska kaikki päivät tuntuvat vain samalta p*skalta. Vihaan työtäni, se on tylsää, tunnen itseni ulkopuoliseksi jota nauretaan, kaikki päivät vain kulkevat ohi samaa rataa. Mikään ei kiinnosta enää, mitään ei jaksa tehdä. Ehkä olen luovuttanut. Ja ketä sekin kiinnostaa. Ystäviä ei enää juuri ole, en jaksa yksipuolisesti yrittää pitää yhteyttä. Lopetin soittelun "ystäville", eipä ole enää kenestäkään mitään kuulunut vuoteen. Ja pystyn pitämään onnellisia kulisseja yllä varmaan vaikka loputtomiin, vuosien kokemuksella. En vain tiedä maksaako enää vaivaa.
En koskaan olisi uskonut, että olen (mitä luultavimmin) masennuksen takia tässä jamassa. Vielä yläasteella päättärin keskiarvo hipoi kymppiä, yo-todistuksessakin komeilee ainoastaan kahta parhainta arvosanaa. Ei sillä, että nämä kertoisivat älykkyydestä, mutta ainakin kohtalaisesta muistista, jonka siivellä pääsin myös opiskelemaan, vaikka motivaationi oli lähellä puhdasta nollaa.
Nyt yli vuosikymmenen masennus tuntuu tylsistyttäneen aivot, en pysy enää mukana esimerkiksi opiskeluissa. Ehkä näennäisesti jollakin tavalla, mutta tuntuu etten vain kykene painamaan mieleen kuten ennen. "Elämänhistoria"-muistini on aina ollut heikko -pätkiä siellä, pätkiä täällä - kokonaiskuva on jäänyt äärimmäisen hataraksi, kysyttiinpä sitten viime viikon tai lapsuuden tapahtumia. (Syynä ehkä tietyt traumatkin, ollut pakko laittaa ahdistusta aiheuttavat asiat taka-alalle, siellä ne kuitenkin kummittelevat.)
Ahdistaa ja pelottaa hirmuisesti opintojen eteneminen - tai pikemminkin se, etteivät ne enää etene :( Onkohan edessä vielä sekin päivä, että masennus vie minulta opiskelu- ja työkyvyn kokonaan. Ei sillä...kyllä minä tekemistä päiviini keksikin, en ole sillä tavalla "tylsä" , mutta olisi se aika suunnattoman häpeällistä ja noh, eipä rahankaan suhteen mikään lottovoitto loppuelämää ajatellen.
en siis usein osaa keskustella ihmisten kanssa, jonkun muun vetäessä juttua ehkä jatkan sitä ja pysyn näin mukana. En tiedä kumpi masennuksessa on suurempi paha muistille, se ettei enää pysty muistamaan vai se, ettei enää kiinnosta muistaa? Lopputulos on joka tapauksessa aika murheellinen.
Olen tyhmä ja tylsä raukka, enkä tajua mitään. Mulla on huono muisti ja havainnointikyky, ja luulen että otsalohko on jäänyt huonolle kehitykselle. Pääni on tosi pieni suhteessa vartaloon. Äitini on tyhmä, siis yksinkertainen. Isä on puolestaan älykkäämpi.. olen perinyt tyhmyyden
mulla sama juttu ja haluaisinkin nyt tietää että mikä tähän auttaa??!!! luulin myös olevani ainoa, ja myös täysi idiootti, ennen olin sanallisestkikin tosi lahjakas ja sosiaalinen, nyt kaikki pitää selittää kun kukaan ei ymmärrä yksinkertaisiakaan asioita suustani ja välillä olen tosissani miettinyt että olenko jotenkin jälkeenjäänyt.. mulla myös ihmeellisten asioiden unohtelua ja masennus vaan kasvaa siitä, mikä hitto tähän auttaa kun lääkkeitä en heti haluaisi automaattisesti kun on pieni lapsikin niin pelkään liiallista väsymystä sivuoireena jne.. psykologille täälä tampereella ei pääse varmaan vuosiin ellei ole yrittänyt montaa itsemurhaa mitä en kuitenkaan aio.. huhhuh.. tuntuu myös etten ikinä pääse opiskelemaan tai töihin kun olen jotenkin niin yksinkertainen ja tuntuu että ne entiset fiksut ajatukset on tuolla päässä mutta jossain lukollisessa laatikossa johon hukkasin avaimen ... heh :D
Tunnen pimeyden. Olen ollut siellä. Neljä vuotta putkeen. Saamatta apua. En tiedä olenko valossa vieläkään, en ainakaan pysyvästi. Joka päivä on yhtä taistelua valon ja pimeyden välillä. Välillä pimeys pitää minua otteessaan koko päivän välillä taas saan nauttia valosta useamman päivän kerrallaan. Jokin vain painaa minua kohti pimeyttä vastusteluista huolimatta. Pimeys on pelottava. Hallitsematonta vihaa ja surua. Se vainoaa minua. Olen ollut pohjalla. Tunnen sen vieläkin. Jäi syvät arvet. Henkiset arvet, jotka painaa minua toisinaan. Kannan mukanani suurta pimeyttä. Se asuu sisälläni. Joskus se ottaa vallan. Pahimmillaan olen yrittänyt riistää itseltäni hengen. Pimeys saa minut haluamaan pois täältä. Se tekee minusta heikon. Mutta tunnen myös valon. Se on kaikkea hyvää ja kaunista. Olen siellä.