Alkuräjähdys ja uusi universumi. Metsien alku syvällä minussa, tuulien siemen, taivaan synty. Ympyrällä ei ole alkua, ei loppua.
Ah rakkaus, miten sinua jo kaipasinkaan.
Ah rakkaus, miten sinua jo kaipasinkaan.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kirpeää, kun se muuttuu kaipaukseksi. Taas se iski tänä aamuna, ikävän piikki. Tiedän, että tämä oli tässä ilman alkua ja loppua. Silti hän on mun auringonnousuni ja -laskuni :-)
Niin kauan kuin on elämää on mahdollisuuksiakin.
Auringonnousussa on toivoa ja jälleennäkemisen riemua, mutta auringonlaskussa luopumisen haikeutta. Ne ovat ääripäät.
Kaiken katoavaisuuden kasvojen edessä sitä menettää hetkeksi sanansa.
Kaikki mitä katson nyt tulee kuolemaan ja katoamaan, myös kasvot, joita rakastan. Ääni, hymy, kaikki sielun osaset ja se on kuin yrittäisi haroa valoa syliinsä sormin sekä kämmenin. Kun olet mennyt ja kaikki haaveet ovat todellakin vain haaveita ilman muistojen painoa. Kun olet mennyt ja olen askeleen verran yksinäisempi tässä maailmassa.
Kun minä olen mennyt en enää muista sinua. En rakasta, en ajattele. Olen lakannut olemasta. Jäljelle jäävät vain sanat, jotka eivät puhuttele lukijoitaan samoin äänenpainoin kuin minua - tai sinua. Kun olemme menneet ja aurinko nousee kuten ennenkin, eikä sen valo enää kosketa kasvojamme.
Miten arvokkaaksi tämä tekeekään jokaisen sekunnin, jokaisen kohtaamisen.
http://youtu.be/bZoYzne9Tpg
Haikeita nuotteja. Metsän ääni on matala, lämpinä se kietoo syliinsä kaivatun rakkaan. Valo ei katoa, ajasta aikaan se pysyy kirkkaana. Niille jotka eivät tahdo sitä kadottaa. Voi kun tuntisin tuulen oksillani, soisin duuria.
Yöperhosten keveimmät kosketukset hänelle.
Talon nukkuessa avaan ikkunat yöhön. Paetkaa ajatukseni paetkaa. Kauas kauas lasitaivaalle kun täyttyvä kuu on saanut kultaa joukkoonsa. On kuin olisin elänyt elämäni peilitaivaan alla, ikkunan takana. Juoksematta koskaan yössä kahden. Heijastuksia kuin paenneita unia, sydän kuin seitsemäntoistavuotiaan, joka yhä odottaa ensimmäistä suudelmaa. Ja tuuli - se ravistaa hiljaa puiden latvoja, luo väreitä joen pintaan, muistuttaa ajasta, joka ei nuku, ei pysähdy.
Tuokaa takaisin tähdet. Kaikki ne miljoonat auringot, galaksit sekä lintujen olkipolut, maitotiet. Niiden seurassa en ole yksin. Tämä taivas on liian tyhjä, liian sileä, liian autio.
Ja kuu - se riippuu kuin paperilyhty metsän yllä kello kahdessatoista, mutta ei luo siltaa, se ei luo siltaa. Se vain muistuttaa, katsoo takaisin, näkee meidät molemmat, joista toinen katsoo kuuta.
http://youtu.be/THbYFOsl-LM
Jos voisin kurkottaa unien kautta luoksesi virkattuja polkuja myöten, omistaa sinut hetken ja sinä minut - haalistua aamuun kuin aavistukseen siitä, että tuoksu ihollani on jonkun toisen, sen tekisin, mutta en ole syntynyt noitien sukuun, en seireenien. Seison kuin Atlas kesätaivaan alla, järkähtämättä, huvitan itseäni sanoilla kuin peittäisin lumella kesää, jäävarjoin aurinkoa, ja kaikki se on vain valetta. Valkeaa omenankukkaa sekä hovinarrin naurua. Paperinukkefasadeja yksinäisen lapsen leikkihuoneessa, vanhanpiian piilotettu kapioarkku kellarissa, vettynyttä pitsiä, ja sanat - ne johtavat harhaan. Keho tahtoo koskettaa sekä omistaa. Antautua sekä hallita - kahdet kasvot, jotka vain silmät paljastavat.
Toisinaan elämä muuttuu pelkäksi odottamiseksi. Odotat että jotain tapahtuisi. Odotat tuulenvirettä helteisenä päivänä, odotat viestiä, vihjettä, odotat kohtaamista ,joka ei tule tapahtumaan. Ja se on kuin katsoisit laivan uurtamaa vanaa merellä, potkurien luomaa kuviota kun aika vie sinua tahtomatta eteenpäin, eikä se ranta, jolta lähdit lähesty, vaan loittonee.
Voi hyvin rakkaani. En ole unohtanut.
Hänen nimensä oli Ville ja häntä minä rakastin enemmän kuin koskaan ketään aiemmin. Maailmani muuttui peruuttamattomasti. Mutta hän ei koskaan kertonut minulle mitä tunsi. En tiedä vieläkään merkitsinkö koskaan mitään ja tuskin saan tietääkään.
Se on kysymys, joka ei jätä rauhaan, enkä voi enää vain kävellä hänen luokseen ja kysyä. Ehkä joskus vuosien kuluttua, kun olemme kumpikin niin vanhoja, ettemme enää hehku.
Epävarmuus on raskas kumppani. Jatkaa elämää yrittäen unohtaa ja miettiä mikä merkitys kaikella oli, mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja esitän saman kysymyksen yhä uudestaan sanoille, jotka kykenevät kertomaan kaiken vain siten kuin minä sen koin.
Ihmisen osa on raskas osa. Olla liian herkkä, liian täynnä tunteita. Olla löytämättä tasapainoa ja joinakin hetkinä kuljet liian lähellä reunaa, kun suru ja ikävä nousevat, putoat polvillesi ja tuntuu ettet enää jaksa nousta. Kuitenkin on jatkettava niin kauan kuin on elämääkin.
Ehkä joskus en enää muista hänen nimeään tai muistan sen vain hymyillen.