Olen 18v. tyttö ja tuntuu aina että oon niin hirveen yksin maailmassa. Kaikesta pitää selvitä itse ja on niin vaikeaa kertoa muille, jos tuntuu ettei pärjääkään. Asun omassa yksiössä ja pehe kyllä soittelee minulle joka viikko. Tuntuu vaaa etteivät he enää oikeastaan tunne minua ja tiedä millainen ihminen olen oikeasti. En myöskään koskaan uskalla kertoa heille, jos minulla on henkisesti ahdistunut tai paha olo, koska he eivät koskaan auta tai ymärrrä minua, syyllisätävät vain. Kavereillekin on tosi vaikea monesti näyttää, jos on paha olo. Ei haluais viedä muidenkin mieliä alas ja toisaalta en itsekään tiedän miksi mun pää on aina niin sekasi ja elämä tuntuu vaativan aina ihan kohtuttomasti.
Nautin kyllä yksinolosta mutta joskus myöhään illalla tulee usein semmonen tosi pelokas olo. Semmonen että mieli on yhtä hullunmyllyä eikä saa mistään ajatuksista oikeen kiinni. Tuntuu, että mut on nakattu tänne maailmaan ja kukaan ei kertonut että miten täälllä oikein kuuluu elää. Kaikista enitet kaipaisin sitä että mulla ois edes yhteen ihmiseen tosi tuvallinen kiintymyssuhde ja se rakastais mua aina, vaikka tulis mitä tahansa vastaan. Se ei vaatis multa suuria vaan voisin luottaa että se on aina mun lähellä.
Tosi monesti on vaan semmonen olo että elämä on liian tyhjää, koska rakkaushan on se joka antaa tälle elämällä tarkotuksen. Tälllä hetkellä on olo tosi arvoton enkä itsekään osaa rakastaa itseäni. Tuntuu, että pitää esittää kaikille että hallitsen tän elämän.
Nautin kyllä yksinolosta mutta joskus myöhään illalla tulee usein semmonen tosi pelokas olo. Semmonen että mieli on yhtä hullunmyllyä eikä saa mistään ajatuksista oikeen kiinni. Tuntuu, että mut on nakattu tänne maailmaan ja kukaan ei kertonut että miten täälllä oikein kuuluu elää. Kaikista enitet kaipaisin sitä että mulla ois edes yhteen ihmiseen tosi tuvallinen kiintymyssuhde ja se rakastais mua aina, vaikka tulis mitä tahansa vastaan. Se ei vaatis multa suuria vaan voisin luottaa että se on aina mun lähellä.
Tosi monesti on vaan semmonen olo että elämä on liian tyhjää, koska rakkaushan on se joka antaa tälle elämällä tarkotuksen. Tälllä hetkellä on olo tosi arvoton enkä itsekään osaa rakastaa itseäni. Tuntuu, että pitää esittää kaikille että hallitsen tän elämän.
Vastaukset 14
Vanhimmat
-suhde sinua pelasta, vaan se että menet ja tutustut ihmisiin ja olet heidän kanssaan tekemisissä etkä erakoidu. Kanssakäymisessä opit, millainen olet, mikä on sinusta hauskaa tai tärkeää. Ole ja nauti.
Rakkaus tai yhteenkuuluvuuden tarve ja (yhdessä)tekemisen riemu tätä elämää pyörittää.
Mulla on ihan sama ongelma.
Oon joutunut pärjäämään yksin, nuorena mulle on tehty usein selväksi, ettei mua kaivata. Vieläkin joskus jos oon joittenkin kanssa kanssakäymisessä, musta tuntuu, että he pitävät mua vain taakkana, johtuukohan se sitten siitä, että mut on pienenä pahoinpidelty niin usein??
Anyway, mulla on justiinsa sama tilanne, oon käymässä läpi anoreksian maailmaa, sekä bulimian ja kaipaisin joskus jotakuta vain halaamaan mua, niin yksinkertaista, kuin se onkin. Kukaan ei vain näytä huomaavan sitä, että vaikka mulla on ystäviä, joittenka kanssa nauran joka päivä, ja mulla on ihana "idylli-perhe" oon silti aina emotaanillisesti yksin. ://
Voi perkele, sattuu niin kun tällaisia lukee. Tekis mieli piiskata näitä äitejä, isiä ja ystäviä, jotka ei näe mitään. Virtuaalihaleja teille kummallekin.
Toisaalta läheisen näkökulmasta (> oma pikkuveli) tuntuu että vaikka näkeekin, että toinen voi huonosti, on vaikea tehdä muuta kuin vain olla tekemisissä normisti, ei voi väkisin "puhua", koska toinen ei halua ja itsestäkin se tuntuis hirveältä, jos joku sössöttäisi mulle tunteista yms. En tiedä, mitä muuta vois tehdä?
kertokaa jollekin. Yhdelle. Ihan kenelle vaan lähellä ja niin et päätätte vaikka etukäteen ne sanat mitä käytätte. Se ei ole helppoa pärjätä yksin, eikä teidänikästen viel kuulukaan. Apua hakemaan, puhumaan --> siitä se lähtee.
kertokaa jollekin. Yhdelle. Ihan kenelle vaan lähellä ja niin et päätätte vaikka etukäteen ne sanat mitä käytätte. Se ei ole helppoa pärjätä yksin, eikä teidänikästen viel kuulukaan. Apua hakemaan, puhumaan --> siitä se lähtee.
tuntuu jokseenkin tutulta, olen saanut selvitä pienestä yksin ja pärjätä omillani, hoitaa todella nuorella iällä lapset ja perhe ja katsoa vielä kesken kasvuisen miehenkin perään ,joka vuosien saatossa aikuistunut onneksi on.Aikuisiässä olen jo itsekin. Samalla vierestä seurannut kuinka siskoani vanhemmat auttaa loputtomiin ja hoitavat hänen lapsiaan ja ystävät tukevat toinen toistaan.
mutta, ei se mitään elämä on elettävä ja eteenpäin mentävä ja onneksi NYT puoliskoni hellii ja auttaa noiden karujen vuosien jälkeen. Ja elämä kyllä on kasvattanut ja opettanut parhaiten, eivätpähän pahimmatkaan vastoinkäymiset nujerra, vaan pistävät yrittämään aina uudestaan ja ihaniakin ihmisiä elämässäni nyt on. Yksin selviytyneenä osaa arvostaa todellista ystävyyttä.
todellakin, ja oppii kiertämään vittuilijat kaukaa.
toisen rakkaus ei sinua onnelliseksi tee, vaan elämä ja elämäntyyli josta itse nautit ja koet omaksesi, ja se, että katsot peiliin ja koet itsesi arvokkaaksi ihmiseksi omissa silmissäsi. JOkainen elämä ja ihminen on yhtä arvokas siinä missä on muutkin. Ja sähän hallitset elämäs, usko niin. Asiat järjestyy aina, vaikka välillä alamäkiä, tulee myös elämässä niitä ylämäkiä, pitää vaan uskoa ja luottaa itseensä ja siihen, että elämä kantaa eikä antaa kaiken maailman myrskyjen heilutella.
Vielä omasta kokemuksesta sellainen, että se tie on pitkä, jos valitsette sellaisen, että yksin täytyy pärjätä. Se voi tuoda mukananaan monta masennuskautta, itsemurha-ajatusta, koska yksin on yksinkertaisesti tosi raskasta paahtaa eteenpäin. Niin kuin joku tuossa sanoi edellä yrittäkää luottaa johonkuhun, hakekaa ystäviä. Kyllä sen haistaa, että joku ei halua sua lähelle, sitten peräännyt. Ja sitten taas joku voi hyvinkin haluta, kokea sut hyväksi tyypiksi. Ja sitten voi tulla lottovoitto ja tapaat jonkun aivan mahtavan tyypin, samanlaisen "hölmön" kuin itsekin olet. Älkää oikeasti ajatelko, että se yksin pärjääminen on hyvä tie!
Tohon äskeiseen voin sanoa, etten tahalteni oo yksin koskaan.
Elämä vaan joskus ottaa pottuun, ja vaikka apu onkin yhden soiton päässä, niin silti tuntuu, että se ponnistus on vain liikaa.
Tottakai mulla on ystäviä, ja he kuvailevat aina mua "avonnaiseksia" ja "iloiseksi" mutta se johtuu siitä, etten koskaan osaa puhua ongelmastani, en halua vaivata kavereitani ongelmillani.
Ja vaikka aina yritänkin kertoa ongelmastani jollekkin, niin aina se päättyy siihen, että menen vain lukkoon. ://
Onhan sitä joskus tultu ajateltua, että onkohan mut vaan viskattu "ylimääräisenä" maailmaan.
Pelkkä viestin kirjottaminen näin forkalle, on jo oikeastaan vaikeaa, mutta jotenkin helpompaa, kuin kasvotusten puhuminen.
kerrot olevasi avoin ja iloinen, mutta annatko itsellesi luvan olla muiden silmissä myös inhottava, ruma, keskeneräinen, vihainen jne? Anteeksi keittiöpsykologisointini, tuli vaan mieleen tämä. Tytöille kun aina sanotaan, että ole kiltti ja huomaamaton, niin olet hyvä tyttö. Alistu siihen, niin sisällesi kasvaa hirmuinen merihirviö ;-(, jota on vaikea purkaa pois, odottelet ehkä vain sitä hyvää päivää, kun olet reipas ja iloinen ja valmis kohtaamaan kaverit iloisena puolikkaanasi (???)
Mulla on sama ongelma. En ole enää ihan nuorikaan, mutta kaikki ihmissuhteet on koko elämän olleet samanlaisia: musta kyllä pidetään kovasti, mutta aina vaan tuntuu ettei kukaan huomaa tai tunne mua. Aina saa vetää joka asian äärimmilleen, ennenkuin kukaan havahtuu. Liian kiltti olen, myönnetään. Vaikee vaan vetää sitä rajaa mihinkään, tuntuu että riitelyks menee sitten joka asia. Kultaista keskitietä ei näytä löytyvän. Miehen kanssa on sama juttu, sanoo kovasti rakastavansa mutta ei lopuksi huomaa ennenkuin riehun kunnolla ja teen kaikkea typerää. Vähältä piti taas ettei käynyt tosi huonosti.
Ehkä voisi miettiä, missä kohtaa ja miten sitä huomiota haluaisi saada, tunnustaa itselleen, että minä olen jossakin kohtaa herkkä tai vaativa ja tarpeen tullen nostaa kissa pöydälle: "Hei, minulle ei saa sanoa noin, se loukkaa." tms. Aika vaikeeta, varsinkin jos sotkea soppaan vielä omituista huumoria, turhaantumista ja sitä, ettei aina itsekään jaksa ottaa itseään vakavasti, tai mitä nyt kukakin sotkeekaan.
Kuinka monelle olet reikääsi jakanut ?