Viikko 32 pyörähti käyntiin ja olen huomannut, että minuun suhtaudutaan välillä kuin sairaaseen (raskaushan ei ole sairaus). Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Ensimmäistäni odotan, joten tietty varsinkin lapsellisten kaverien varoitukset välillä saavat miettimään teenkö jotain ylimääräistä ihan oikeasti. En saisi ottaa kavereiden lapsia syliin, en nostaa tuolia, en kävellä normaalivauhtia enkä nousta sohvalta esim. auttamaan lakanoiden viikkaamisessa. Yleensä vaan totean, että kyllä sitten jätän väliin tai hidastan jos kroppa vaatii.
Onneksi mies pitää minua ihan normaalitoimintakykyisenä, vaikka häntä sitten piruuttani välillä juoksutan ;) Vai onko tuo vain ihan huomioimista muilta ihmisiltä?
Ensimmäistäni odotan, joten tietty varsinkin lapsellisten kaverien varoitukset välillä saavat miettimään teenkö jotain ylimääräistä ihan oikeasti. En saisi ottaa kavereiden lapsia syliin, en nostaa tuolia, en kävellä normaalivauhtia enkä nousta sohvalta esim. auttamaan lakanoiden viikkaamisessa. Yleensä vaan totean, että kyllä sitten jätän väliin tai hidastan jos kroppa vaatii.
Onneksi mies pitää minua ihan normaalitoimintakykyisenä, vaikka häntä sitten piruuttani välillä juoksutan ;) Vai onko tuo vain ihan huomioimista muilta ihmisiltä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ymmärrän, mistä puhut. Minäkin voin hyvin koko raskausajan, eikä edes viimeisinä viikkoina ilmaantunut sen kummempia vaivoja. Jotkut ihmiset tosiaan suhtautuvat raskaana olevaan, kuin sairaaseen, mutta voit tosiaan sanoa juuri noin, että hidastat, jos kroppa vaatii. Omia tuntemuksia kuunnellen voi kyllä elää aivan normaalia elämää ihan loppuun asti, niin minäkin tein!
Jos/kun joskus odotat toista tai kolmatta niin tuo ongelma poistuu. Kukaan ei enää suhtaudu suhun millään tavalla erilailla. Ei edes silloin, kun ihan oikeasti voisit tarvita apua kauppakassien tai rimpuilevan taaperon kanssa. Joten nauti vielä kun voit.
Kivan positiivinen asenne tässä vastauksessa. :) Harmi, että lapsiperhe-elämä tuntuu katkeroittavan jotkut äidit.
tätäpä taas: Ilman minkäänlaista katkeruutta lapsiperhe-elämään kohtaan olen huomannut ainakin mieheni suhtautumisessa minuun selvän eron ensimmäisen ja nyt tämän toisen raskauden suhteen. Ensimmäisessä en saanut tehdä käytännössä mitään, mutta nyt mies ottaa huomattavasti rennommin, ei kyllä anna edelleenkään kantaa mitään yltiöraskasta, mutta kyllä minä (ainakin vielä) kannan kauppakassit siinä missä mieskin.
Muut lähipiirissä kyllä vahtivat, etten saa tehdä mitään "raskasta", vaikka jo toinen raskaus on kyseessä. Siihen voi vaikuttaa ikäkin, kun olen jo nelikymppinen, niin riskit keskenmenoon ovat suuremmat kuin nuoremmilla.
En oikeastaan ole millänsäkään "vahtimisesta", koska tiedän sen johtuvan vain siitä, että minusta ja vauvan hyvinvoinnista välitetään. :)
Rv 18 (17 6)
En ihmetellytkään sitä, että suhtaudutaan eri lailla, vaan tuota kirjoittajan katkeraa asennetta ja oletusta, että ap:n tapauksessa käy, kuten hänellä.
Ikävää, jos koit kirjoitukseni jollain tavalla katkeraksi. Ihan neutraaliin sävyyn yritin ilmaista asian, joka siis on se, että on siinä hyvät puolensakin, että paapotaan. Toisten kohdalla yleensä puolisot ja muut ei enää anna kauheasti erivapauksia.
Suuremmitta katkeruuksitta voin todeta yhtyväni täysin tähän mielipiteeseen. Se on kieltämättä ärsyttävää, kun kielletään esimerkiksi portaiden käveleminen (ihan kuin en itse tajuaisi käyttää hissiä, jos kunto tuntuu sitä vaativan), mutta jokaisen raskauden myötä huolenpito vähenee ja vaatimukset kasvavat. Eipä silti, pärjäänhän minä muutenkin. Mutta tämä ilmiö on havaittu kaikkien viiden raskauteni kohdalla, eikä koske pelkästään miestä (joka lopulta suhtautuu aika järkevästi vointiini).
Omalla tavallaan tuo paapominen taas on ihan hyväkin asia. Kukaan muu ei voi tietää kuntoasi ja itse olen ainakin joskus ollut tilanteessa, jossa olen kokenut tarvetta tehdä jotain raskausaikana, vaikka vointi ei oikein sallisikaan ja olen tuntenut helpottavaksi kuulla jonkun toisen suusta, ettei sitä tosiaan tarvitse jaksaa ja pystyä siinä tilanteessa.
ollut mitenkään katkera kirjoitus vaan aika pitkälti tosiasia.Ja voishan sitä ajatella niinkin että aloittajan kirjoitus kuulostaa narinalta turhasta.
Niin, kaiken voi tosiaan tulkita ihan miten tahtoo. :) Mä ymmärrän kyllä senkin, että huolehtiminen varmasti vähenee seuraavien raskauksien myötä. Ehkä se on sitäkin, että ihmiset ajattelee, että toinen jo tietää paremmin mitä tapahtuu. Tai joitain.
Mutta alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut myöskään narista. Halusin tätä asiaa vaan pohtia. Elämäni ei huolehtimiseen kaadu ja koen osaavani pitää puoleni ja ottaa niitä kavereitten lapsia syliin halutessani :)
Sama homma :D Kolmatta odotan ja vielä tosi pienillä ikäeroilla, se on perskuta kanniskeltava lapsia sylissä, nosteltava heitä kärryyn, roudattava vaunuja ja tavaraa autosta, vaunuja rappuja ylös alas (kun ei ole hissiä). Sisarukset vielä kovasti mekastavat ja pomppisivat äidin päällä...
Ensimmäisessä raskaudessa mieskin oli yltiö hysteerinen, toisessa rennompi ja nyt tietää että pärjään oikein hyvin :) Tajuaa painavimmat tavarat nostaa ja tekee mielellään kaikenlaista kun on läsnä, mutta kun hän on töissä, minun pärjättävä itse ja pärjäänkin! Tämä on mukavaa . Jos kokisin raskaaksi kantaa lapsia niin en kyllä hommaisia lisää lapsia.. tokikaan ei voi ennustaa onko kolmas raskaus yhtä helppo kuin eka tai toisinpäin. Silloinhan ei voi mitään, jos on huonossa kunnossa. Raskaudet on erilaisia.
Raskauasaika muutes kuluu ihanan nopsaan tässä kun ympärillä on touhua ja tekemistä :)
Heh, odotan myös ensimmäistä ja luojan kiitos jaksan vielä yleensä vaan naureskella sille kun ihmiset paapoo. On tosin niitäkin tapauksia kun käytän mummua (75v) kaupassa ja päädytään huutamaan toisillemme pää punasina kun menin nostamaan kauppakassin sen puolesta autoon. Mies antaa tehdä kaiken itse jos en pyydä apua, mutta auttaakin mielellään kun sitä pyydän:)