Olen nyt 21-vuotias nainen ja opiskelen itselleni ammattia. Minulle on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko. Käyn terapiassa.
Olen lapsesta saakka ollut hyvin arka ihmisiä kohtaan. Ala-asteella olin aikamoinen tuppisuu, enkä saanut sanottua juuri mitään, jos tuntemattomat tulivat juttelemaan. Vain kavereiden kesken olen pystynyt olemaan normaalisti. Hoin aina, että sitten yläasteella olen varmasti "normaali". Yläasteella edelleen arastelin, mutta uskalsin avata suuni, kun oli pakko tai kun joku kysyi jotain. Yläasteellakin ajattelin, että kasvan tästä varmasti vielä pois ja lukiossa viimeistään olen "normaali". Lukio meni aika samalla kaavalla kuin yläaste, MUTTA silloin alkoi hiljalleen tapahtumaan asioita:
* Minulla ei ollut koskaan miesopettajaa peruskoulutunneilla. Muistaakseni saattoi olla parisen kertaa sijaisena, mutta ei ikinä ollut ketään vakituista aineenopettajaa luokallani. Lukioon mentyäni sain ryhmänohjaajakseni miehen. Huomasin jo siinä vaiheessa, että jännitän miesopettajia kymmenen kertaa enemmän kuin naisopettajia. Olen aina muutenkin arastellut vastakkaista sukupuolta enempi, enkä todellakaan tiedä syytä. Minulla on ihan helvetin suuria vaikeuksia mennä juttelemaan miesopettajille lukiossani (heistä suurin osa opetti matematiikkaa, historiaa, yhteiskuntaoppia, filosofiaa, ruotsia...).
* Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni heti kuukauden kuluttua lukion alkamisesta. Sain sen liikuntasalissa, joka oli täynnä ihmisiä. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, mistä oli kyse. Aina välillä jännitän tiloja, joihin ihmiset ovat pakkautuneet. Tuntuu, ettei ole pakoreittiä, eikä tiedä, minne katseen suuntaisi.
* Lukioaikana rupesin jännittämään sairaalloisesti puhelimessa puhumista. Vältin soittamista ja yritin hoitaa viralliset asiat menemällä paikan päälle, vaikka ne asiat olisi hoidettu parin minuutin puhelinsoitoilla.
Lukiosta valmistuttuani ns. erakoiduin noin vuodeksi. Kävin vain kaupassa ja työkkärissä, kavereita ei ollut, mutta muuten vietin aikani neljän seinän sisällä. Hain kouluihin ja töihin. Työkkärissä käyminen oli helvetillistä ja nolasin siellä itseni muutaman kerran. Menin puhumaan vuoronumerolaitteesta (että onko siinä vikaa), koska minulla oli joku numero 007 ja taululla luki jotain 596. Infotyyppi katsoi minua kuin idioottia ja sanoi, että se kuule vaihtuu tohon 001:een kun se on mennyt yli 600:n. Ja kuulin kun hän repesi nauramaan kavereidensa kanssa. :/ Edelleen tämä tapaus kummittelee mieltäni, vaikka siitä on jo yli kaksi vuotta.
Ja mitäs olen viime aikoina itsestäni huomannut:
* Pelkään lukea sähköpostiviestejä.
* Pelkään keskustella foorumeilla (koska 95% ihmisistä on ihan saatanan ilkeitä toisilleen - miksi?)
Olen hankkinut mailikavereita, koska haluan nousta tästä paskasta ylös. Mutta joka kerta kun saan mailin, saan sellainen ahdistuskohtauksen. Jännittää ihan sairaasti ja olen miettinyt, että mistä tämä johtuu. Pelkään kai, että minut haukutaan pystyyn tai jotain. Ei tämä ole tervettä. Sitten venaan helposti jopa kuukaudenkin, ennenkuin uskallan lukea viestin ja vastata. He tietävät tästä, mutta joka kerta tämä tuntuu voimattomalta ja pelkään, että kadotan heidätkin elämästäni.
Olen aina ollut kiltti. Olen miettinyt, onko minulla persoonallisuushäiriö, koska pelkään kritiikkiä, ivaa ja pilkkaamista todella paljon. En halua suututtaa ketään ja jos joku suuttuu, otan sen hyvin raskaasti ja tunnen itseni todella pahaksi ihmiseksi, jonka kuuluisi kuolla pois.
Olen ihminen, jonka yli kävellään. Olen arvoton paska.
Olen lapsesta saakka ollut hyvin arka ihmisiä kohtaan. Ala-asteella olin aikamoinen tuppisuu, enkä saanut sanottua juuri mitään, jos tuntemattomat tulivat juttelemaan. Vain kavereiden kesken olen pystynyt olemaan normaalisti. Hoin aina, että sitten yläasteella olen varmasti "normaali". Yläasteella edelleen arastelin, mutta uskalsin avata suuni, kun oli pakko tai kun joku kysyi jotain. Yläasteellakin ajattelin, että kasvan tästä varmasti vielä pois ja lukiossa viimeistään olen "normaali". Lukio meni aika samalla kaavalla kuin yläaste, MUTTA silloin alkoi hiljalleen tapahtumaan asioita:
* Minulla ei ollut koskaan miesopettajaa peruskoulutunneilla. Muistaakseni saattoi olla parisen kertaa sijaisena, mutta ei ikinä ollut ketään vakituista aineenopettajaa luokallani. Lukioon mentyäni sain ryhmänohjaajakseni miehen. Huomasin jo siinä vaiheessa, että jännitän miesopettajia kymmenen kertaa enemmän kuin naisopettajia. Olen aina muutenkin arastellut vastakkaista sukupuolta enempi, enkä todellakaan tiedä syytä. Minulla on ihan helvetin suuria vaikeuksia mennä juttelemaan miesopettajille lukiossani (heistä suurin osa opetti matematiikkaa, historiaa, yhteiskuntaoppia, filosofiaa, ruotsia...).
* Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni heti kuukauden kuluttua lukion alkamisesta. Sain sen liikuntasalissa, joka oli täynnä ihmisiä. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, mistä oli kyse. Aina välillä jännitän tiloja, joihin ihmiset ovat pakkautuneet. Tuntuu, ettei ole pakoreittiä, eikä tiedä, minne katseen suuntaisi.
* Lukioaikana rupesin jännittämään sairaalloisesti puhelimessa puhumista. Vältin soittamista ja yritin hoitaa viralliset asiat menemällä paikan päälle, vaikka ne asiat olisi hoidettu parin minuutin puhelinsoitoilla.
Lukiosta valmistuttuani ns. erakoiduin noin vuodeksi. Kävin vain kaupassa ja työkkärissä, kavereita ei ollut, mutta muuten vietin aikani neljän seinän sisällä. Hain kouluihin ja töihin. Työkkärissä käyminen oli helvetillistä ja nolasin siellä itseni muutaman kerran. Menin puhumaan vuoronumerolaitteesta (että onko siinä vikaa), koska minulla oli joku numero 007 ja taululla luki jotain 596. Infotyyppi katsoi minua kuin idioottia ja sanoi, että se kuule vaihtuu tohon 001:een kun se on mennyt yli 600:n. Ja kuulin kun hän repesi nauramaan kavereidensa kanssa. :/ Edelleen tämä tapaus kummittelee mieltäni, vaikka siitä on jo yli kaksi vuotta.
Ja mitäs olen viime aikoina itsestäni huomannut:
* Pelkään lukea sähköpostiviestejä.
* Pelkään keskustella foorumeilla (koska 95% ihmisistä on ihan saatanan ilkeitä toisilleen - miksi?)
Olen hankkinut mailikavereita, koska haluan nousta tästä paskasta ylös. Mutta joka kerta kun saan mailin, saan sellainen ahdistuskohtauksen. Jännittää ihan sairaasti ja olen miettinyt, että mistä tämä johtuu. Pelkään kai, että minut haukutaan pystyyn tai jotain. Ei tämä ole tervettä. Sitten venaan helposti jopa kuukaudenkin, ennenkuin uskallan lukea viestin ja vastata. He tietävät tästä, mutta joka kerta tämä tuntuu voimattomalta ja pelkään, että kadotan heidätkin elämästäni.
Olen aina ollut kiltti. Olen miettinyt, onko minulla persoonallisuushäiriö, koska pelkään kritiikkiä, ivaa ja pilkkaamista todella paljon. En halua suututtaa ketään ja jos joku suuttuu, otan sen hyvin raskaasti ja tunnen itseni todella pahaksi ihmiseksi, jonka kuuluisi kuolla pois.
Olen ihminen, jonka yli kävellään. Olen arvoton paska.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja en ikinä tiedä, mitä vastaisin tähän kysymykseen: Onko sinua kiusattu koulussa?
En oikein tiedä, onko se ollut kiusaamista vaiko ei. Minusta ei pidetty ja siksi minua syrjittiin, eikä kukaan (paitsi 1-2 ihmistä peruskoulussa) halunnut istua vieressäni tunneilla ja ruokalassa. Minua usein haukuttiin piipittäjäksi ja lapselliseksi (koska pidän sarjakuvista/animaatioista vieläkin) ja muutenkin vain tytöiltä tuli silloin tällöin haukkumista ulkonäöstäni; pukeuduin väärin ja hiustyylini oli väärä.
Minua ei kiusattu, mutta ei kukaan välittänyt olemassaolostani. Jos olin esillä vaikka ryhmätyössä, huomasin, että moni koki sen hyvin häiritseväksi. Minun kuuluu hiljaisena olla hiljaa, eikä keskeyttää muiden kaverillista jutustelua.
Minulla on samoja ongelmia, mutta vähän lievempiä. Nytkin olen lintsannut koulusta kun en halua pitää esitelmää, tosin jos rohkaistuisin niin voisin huomata ettei siinä loppujen lopuksi ollut mitään pelättävää.
Itseäni auttaa sellainen "ihan sama" asenne ja sitten vain menen tilanteeseen nopeasti etten ehdi ylireagoida/jännittää. Hoen myös itselleni että olen vahva ja minusta on vaikka mihin, mitä vain itse haluan koska PYSTYN ylittämään tyhmät pelkoni.
Tuo suhtautumistyylisi on klassinen esimerkki negatiivisuuden kyllästämästä ajatusmaailmasta joka kuuluu sos tilanteiden pelon oireisiin.
esim. tämä:
"Menin puhumaan vuoronumerolaitteesta (että onko siinä vikaa), koska minulla oli joku numero 007 ja taululla luki jotain 596. Infotyyppi katsoi minua kuin idioottia ja sanoi, että se kuule vaihtuu tohon 001:een kun se on mennyt yli 600:n. Ja kuulin kun hän repesi nauramaan kavereidensa kanssa. :/ ."
Mistä olisit voinut tietää että numerot vaihtuu 600:n jälkeen ykköseen? Luulisi äkiksestään että 999 jälkeen jos ollenkaan. Minusta kysymys oli hyvä, oletko ihan varma että hän katsoi sinua kuin idioottia ja nauroi sinun "töppäilylle"?
Ja vaikka olisi nauranut niin itse hän olisi silloin ollut naurettavan epäpätevä ammatissaan.
Ei tuolla tapauksella ole mitään väliä. Unohda se, ei tuossa ole edes mitään töppiä.
Käyppä varulta mittauttamassa kilpirauhasarvot, minulta löytyi ratkaisu samoihin ongelmiin siitä. Ja lue kyseisestä sairaudesta enemmän netistä ni tiedät asianlaidat!!!
Mulla on todella samankaltaiset ongelmat. Olein aloittajaa jo muutaman vuoden vanhempi enkä ole pystynyt ongelmieni takia edes kouluttautumaan tai hakemaan töitä. Pelkään etten koskaan pääse tästä ongelmasta eroon.
"Menin puhumaan vuoronumerolaitteesta (että onko siinä vikaa), koska minulla oli joku numero 007 ja taululla luki jotain 596. Infotyyppi katsoi minua kuin idioottia ja sanoi, että se kuule vaihtuu tohon 001:een kun se on mennyt yli 600:n. Ja kuulin kun hän repesi nauramaan kavereidensa kanssa. :/ ."
Minäkin olisin ajatellut ihan samalla tavalla että se tyyppi pitää minua ihan idioottina ja nauraa vielä sille kavereidensa kanssa. Vaikka asia ei välttämättä olekaan näin niin kuitenkaan siitä ei voi olla varma ja kun on vielä tällaisia ongelmia niin tuollainen pahentaa niitä entisestään. Olenkin ajatellut ettei minun paikkani ole ihmisten parissa koska en osaa olla normaali ihminen ja siksi olen jumiutunut kotiini. On vaikea kuvitella mitään ikävämpää ongelmaa kuin tämä.
"Pelkuri Mies"..olet jo rohkea kun tänne kirjoitat :-)
Kiitos rohkaisevista sanoista vaikka en itse koekkaan olevani mitenkään rohkea.
Kirjoituksesi on kuin minun elämästä. Ei lisättävää tuohon. Jotenkin vain olen mennyt eteenpäin, jokin minussa ei anna periksi tälle sos. jännittämiselle...Halaus täältä.