Olen bipolaarihäiriön I-tyyppiä sairastava nuori nainen.
Ensimmäiset sairauden oireet alkoivat ilmaantua 14-vuotiaana yksisuuntaisena masennuksena ja mielialanvaihteluna. Syömishäiriö alkoi ilmenemään 13-vuotiaana ja on ollut osatekijänä minä-kuvan vioittumisessa. 16-vuotiaana puhuin koulumme kuraattorille siitä että epäilen kaksisuuntaisenmielialahäiriön mahdollisuutta. Pääsin ensimmäisen kerran nuorisopsykiatriselle sairaanhoitajalle puhumaan. Jätin hoidon kesken koska tunsin syyllisyyttä aiheuttamastani vaivasta, jätin käymättä myös ajoittain siksi että tunsin oloni parantuneeksi. Varsinainen ensimmäinen tunnistettava mania alkoi 2010 vuoden keväällä. Nykyisin jako menee 2 psykoosiin johtavaa maniaa vuodessa ja 2 psykoottista masennusta. Loppuaika on sekalaista.
Sanoin joskus etten tule elämään yli 21-vuotiaaksi ja nyt näyttäisi siltä etten tulekaan. Olen aina ollut hyvin tarkkanäköinen ja osannut analysoida itseäni.
Tällä hetkellä olen niin masentunut että minusta on tullut toimintakyvytön ja ihmiskontakteja pelkäävä varjo. Olen normaalisti hyvin sosiaalinen ihminen.
Nyt minussa ei ole mitään omaa. On kipuja, ikuista väsymystä.. Pelkoa, ahdistusta... Tuntuu kuin olisin vankina paikassa nimeltä "mielen kuolema". Minulla ei ole mitään. Hetki sitten vielä kuvittelin että minulla on vakava sairaus (muu kuin tämä) koska fyysinen kuntoni yhtäkkiä romahti ja aloin voimaan kokonaisvaltaisesti huonosti. Olin varma että minulla on syöpä, aivokasvain tai HIV. Olen lukenut niin paljon erilaisista sairauksista että minulla olisi varmaan hyvä pohja lääkikseen (vitsi). Melkein kaikki mahdolliset kokeet on tehty eikä mitään. Osittain toivoin olevani sairas että kuolemisen vastuu olisi pois minulta. Voisin vain kuolla hyväksytysti. Olen viettänyt nyt monet viikonloput yksin kotona vain tuijottaen eteeni ja pakonomaisesti ajatellen veitsen ottamista laatikosta. Uudelleen ja uudelleen. Lähimmäiseni eivät ymmärrä kuinka vakavasti sairas oikeasti olenkaan. Ennen aina ajattelin että en halua vaivata heitä omilla ongelmillani. Välissä ajattelin että parempi olisi saada tukea heiltä koska heidän takiaan yritän. Nyt en välitä enää ollenkaan. Minä olen tässä ja tämän sairauden kanssa aivan yksin.
Aloitin viikko sitten uuden lääkityksen ja seuraavana päivänä oksensin ruhtinaallisesti. Kiittelin jo etukäteen kuinka hyvältä tie paremmaksi tulemiseen näyttää. Tässä vaiheessa sitä on aika vaikeaa ajatella enää paremmaksi tulemista. Olisin päässyt myös sairaalahoitoon. Osaksi toivoin sitä, olen toivonut jo pitkään. Päätin kuitenkin kokeilla vielä kotilääkityksellä.
Suurimman osan ajasta vietän sisällä. Ulos meneminen pelottaa, samoin ihmisten tapaaminen. Puhelimeen en vastaa ja kenenkään en pidä yhteyttä. Olen todella katkera ystävieni normaalista elämästä ja sanonut heille etten kestä heidän seuraansa koska suurimman osan ajasta vain tiuskin tai itken. Minulla ei ole mitään kerrottavaa koska en tee mitään enkä välitä kuulla heidän kuulumisiaan heidän kivoista menoistaan ilman huolia yhtäkkisestä romahtamisesta. Minulla tuskin tulee olemaan kesää jolloin saisin vain istua ystävien kanssa laiturilla vailla huolen häivää, olla piknikillä tai juhlimassa elämän hienouksia. Mikään ei ole enää yksinkertaista. Minä olen niin surullinen ja vihainen siitä että olen mennyt aina vain huonompaan kuntoon. Mikään ei tuota mielihyvää ja jatkuvasti vain murehdin kaikesta.
Minua vaivaa jatkuva elämänkaipuu kykenemättömyydestä elää. Olen suurimman osan elämästäni vihannut ja halveksinut itseäni niin syvästi että olen systemaattisesti etsinyt asioita jotka aiheuttavat jollain tavalla kipua. Nuorena sain osani kotiväkivallasta ja olin sen jälkeen pitkään agressiivinen. En pelännyt ketään enkä mitään. Silloin vannoin että kukaan ei enää koskaan tule lyömään minua. Olen kuitenkin ajautunut hankaliin tilanteisiin lähinnä siksi etten pelkää ja olen tottunut elämään kaaoksessa. Syömishäiriö on antanut osansa tähän itsensä rääkkämiseen. Kipu kehossa saa minut unohtamaan henkisen tuskan mikä on läsnä koko ajan. Pakonomainen symmetrian tavoittelu on vienyt lopunkin elämästä nauttimisen tajuni. Murehdin koko ajan sitä miltä näytän ja nään itseni viallisena.
Enkelit kuuluvat taivaaseen, ne eivät koskaan opi elämään maan päällä. Minulla on hyvä sydän ja minusta olisi moneksi mutta minä en vain osaa elää.
Ensimmäiset sairauden oireet alkoivat ilmaantua 14-vuotiaana yksisuuntaisena masennuksena ja mielialanvaihteluna. Syömishäiriö alkoi ilmenemään 13-vuotiaana ja on ollut osatekijänä minä-kuvan vioittumisessa. 16-vuotiaana puhuin koulumme kuraattorille siitä että epäilen kaksisuuntaisenmielialahäiriön mahdollisuutta. Pääsin ensimmäisen kerran nuorisopsykiatriselle sairaanhoitajalle puhumaan. Jätin hoidon kesken koska tunsin syyllisyyttä aiheuttamastani vaivasta, jätin käymättä myös ajoittain siksi että tunsin oloni parantuneeksi. Varsinainen ensimmäinen tunnistettava mania alkoi 2010 vuoden keväällä. Nykyisin jako menee 2 psykoosiin johtavaa maniaa vuodessa ja 2 psykoottista masennusta. Loppuaika on sekalaista.
Sanoin joskus etten tule elämään yli 21-vuotiaaksi ja nyt näyttäisi siltä etten tulekaan. Olen aina ollut hyvin tarkkanäköinen ja osannut analysoida itseäni.
Tällä hetkellä olen niin masentunut että minusta on tullut toimintakyvytön ja ihmiskontakteja pelkäävä varjo. Olen normaalisti hyvin sosiaalinen ihminen.
Nyt minussa ei ole mitään omaa. On kipuja, ikuista väsymystä.. Pelkoa, ahdistusta... Tuntuu kuin olisin vankina paikassa nimeltä "mielen kuolema". Minulla ei ole mitään. Hetki sitten vielä kuvittelin että minulla on vakava sairaus (muu kuin tämä) koska fyysinen kuntoni yhtäkkiä romahti ja aloin voimaan kokonaisvaltaisesti huonosti. Olin varma että minulla on syöpä, aivokasvain tai HIV. Olen lukenut niin paljon erilaisista sairauksista että minulla olisi varmaan hyvä pohja lääkikseen (vitsi). Melkein kaikki mahdolliset kokeet on tehty eikä mitään. Osittain toivoin olevani sairas että kuolemisen vastuu olisi pois minulta. Voisin vain kuolla hyväksytysti. Olen viettänyt nyt monet viikonloput yksin kotona vain tuijottaen eteeni ja pakonomaisesti ajatellen veitsen ottamista laatikosta. Uudelleen ja uudelleen. Lähimmäiseni eivät ymmärrä kuinka vakavasti sairas oikeasti olenkaan. Ennen aina ajattelin että en halua vaivata heitä omilla ongelmillani. Välissä ajattelin että parempi olisi saada tukea heiltä koska heidän takiaan yritän. Nyt en välitä enää ollenkaan. Minä olen tässä ja tämän sairauden kanssa aivan yksin.
Aloitin viikko sitten uuden lääkityksen ja seuraavana päivänä oksensin ruhtinaallisesti. Kiittelin jo etukäteen kuinka hyvältä tie paremmaksi tulemiseen näyttää. Tässä vaiheessa sitä on aika vaikeaa ajatella enää paremmaksi tulemista. Olisin päässyt myös sairaalahoitoon. Osaksi toivoin sitä, olen toivonut jo pitkään. Päätin kuitenkin kokeilla vielä kotilääkityksellä.
Suurimman osan ajasta vietän sisällä. Ulos meneminen pelottaa, samoin ihmisten tapaaminen. Puhelimeen en vastaa ja kenenkään en pidä yhteyttä. Olen todella katkera ystävieni normaalista elämästä ja sanonut heille etten kestä heidän seuraansa koska suurimman osan ajasta vain tiuskin tai itken. Minulla ei ole mitään kerrottavaa koska en tee mitään enkä välitä kuulla heidän kuulumisiaan heidän kivoista menoistaan ilman huolia yhtäkkisestä romahtamisesta. Minulla tuskin tulee olemaan kesää jolloin saisin vain istua ystävien kanssa laiturilla vailla huolen häivää, olla piknikillä tai juhlimassa elämän hienouksia. Mikään ei ole enää yksinkertaista. Minä olen niin surullinen ja vihainen siitä että olen mennyt aina vain huonompaan kuntoon. Mikään ei tuota mielihyvää ja jatkuvasti vain murehdin kaikesta.
Minua vaivaa jatkuva elämänkaipuu kykenemättömyydestä elää. Olen suurimman osan elämästäni vihannut ja halveksinut itseäni niin syvästi että olen systemaattisesti etsinyt asioita jotka aiheuttavat jollain tavalla kipua. Nuorena sain osani kotiväkivallasta ja olin sen jälkeen pitkään agressiivinen. En pelännyt ketään enkä mitään. Silloin vannoin että kukaan ei enää koskaan tule lyömään minua. Olen kuitenkin ajautunut hankaliin tilanteisiin lähinnä siksi etten pelkää ja olen tottunut elämään kaaoksessa. Syömishäiriö on antanut osansa tähän itsensä rääkkämiseen. Kipu kehossa saa minut unohtamaan henkisen tuskan mikä on läsnä koko ajan. Pakonomainen symmetrian tavoittelu on vienyt lopunkin elämästä nauttimisen tajuni. Murehdin koko ajan sitä miltä näytän ja nään itseni viallisena.
Enkelit kuuluvat taivaaseen, ne eivät koskaan opi elämään maan päällä. Minulla on hyvä sydän ja minusta olisi moneksi mutta minä en vain osaa elää.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Kun luin kertomuksesi, kyyneleet tulivat silmiini ja ajattelin, että olet kaunis ihminen!
En osaa auttaa, mutta toivon, että jaksat elää!
Kiitos kauniista sanoistasi! Minulle tuli hyvä mieli :) Samoin toivon minäkin.
luin tämän ja jouduin monta kertaa keräämään itseni, että pystyin jatkamaan. tämä oli kuin suoraa omasta elämästäni
Tekstistä tuli sellanen vaikutelma että olet todella fiksu nuori nainen :D Tämmöseen auttaa ehdottomasti elämäntarkoituksen löytäminen. Ilman selvää elämäntarkoitusta jopa pienistä asioista selviäminen tuntuu vaikealta. Miksi elää ilman päämäärää? Onko luonnossa jotain, joka on vain ilman minkäänlaista tarkoitusta?
Hei!
Osaat hyvin kuvailla ja kertoa voinnistasi ja jaksamisestasi.Se on hyvä puoli. Usein vaikeaa on oireiden ja mielialojen ymmärtäminen ja niiden tulkitseminen. Ja vielä kirjalliseen muotoon saaminen, mahtavaa! Kaikki eivät valitettavasti tähän pysty.
En tiedä oletko tavannut paljon ihmisiä kaksisuuntaisen mielialahäiriön pohjalta. Ihmisiä saman ongelman kanssa. Tai ongelma.. hmm.. Kukin määrittelee asian eritavalla.
Itselleni olen saanut myös saman diagnoosin. Nuoruus oli todella raastavaa ja sekavaa aikaa. Teinivuosina oirehtiminen oli todella vahvaa, sitä jatkui noin 20-vuotiaaksi asti. Sittemmin tilanne on rauhoittunut. Olen itse hyväksynyt asian enkä enää ihmettele mikä itsessäni on "vikana" tai miksi muiden ajatusmaailma on niin erilaista.
Oirehtiminen tai "sairauden puhkeaminen" niinkuin joskus minulle kerrottiin, on yksilöllistä. Asian käsittelyyn menee varmasti aikaa, niin itselle kuin läheisille.
Itse työskentelen terveys ja sosiaalialalla, enkä ole lääkehoidon kannattaja tässäkään asiassa. Olen enemmänkin psykoterapian ja keskustelun kannattaja. Itselläni ei ole hoitokontakteja ollut useampaan vuoteen, eikä minulla ole säännöllistä lääkitystä. Olen oppinut tunnistamaan omat "vaaranpaikkani", mitkä altistavat manian puolelle. Masentuneisuutta on ajoittain paljonki, mutta tähän mennessä aina niistäkin hengissä selvitty (mustaa huumoria).
Kaikesta huolimatta, pystyn elämään tasapainoista(joskus ehkä hiukan ailahtelevaista :P), elämää.
Toivon sinulle onnea asian kohtaamiseen ja käsittelyyn. Vertaistuki voi olla avaintekijä.
Käännä asia toisin päin, älä elä diagnoosin alla, kaksisuuntainen mielialahäiriö voi olla myös pirun mielenkiintoinen luonteenpiirre. Asian voi kääntää myös voitoksi eikä häviöksi.
Hei MvonJ, kiitos viestistäsi!
Keskustelu ei auta siinä vaiheessa kun aivoissa on ilmaa ratkaisevissa kohdissa. Niin sanoakseni.
On puhumisestakin kai hyötyä. Minä olen vain loputtoman kyllästynyt puhumaan niistä asioista mitä olen mielessäni käynyt tuhannet kerrat läpi. Tunnen itseni hyvin mutta en koskaan tiedä kuka olen. Minussa on niin monta eri persoonaa ja eläin jatkuvasti erilaisia rooleja.
Minulla on yksi ystävä jolla on samankaltaisia kokemuksia mutta diagnoosi ei kuitenkaan ole sama. Ymmärrämme siitä huolimatta toisiamme täydellisesti. En ole kovin kiinnostunut tapaamaan muita samassa tilanteessa olevia. Puhun nykyisin sairaudestani avoimesti ja pyrin kertomaan asioista niin kuin ne oikeasti ovat niille jotka välittävät ja joiden koen ymmärtävän edes vähän.
Vaikka olenkin aina tiedostanut kaksisuuntaisen mielialahäiriön olemassa olon niin oli siinä katkeransuloinen prosessi elinikäisen sairauden hyväksymisessä sen jälkeen kun sain diagnoosin lääkäriltä. Olin sinä päivänä maniassa ja muistan puhuneeni ystäväni kanssa kun lähdin ensimmäinen resepti kourassa vastaanotolta. Nauroin puhelimeen että "nyt mä oon sitten virallisesti hullu" asia huvitti kovasti. Toistelin kuinka en voi keskittyä.
Maniasta päästyäni kuvittelin kuitenkin jälkeenpäin vielä pystyväni elämään ilman lääkkeitä. Vaan väärässäpä olin. Kirjoituksen aikoihin jouduin käymään toisen ja lopullisen hyväksymisprosessin siitä että minulla ei koskaan ole mahdollisuutta elää ilman lääkitystä. Tulen elämään ase ohimolla ja ilman minkäänlaista lääkitystä se laukeaa.
"kaksisuuntainen mielialahäiriö voi olla myös pirun mielenkiintoinen luonteenpiirre"
No just joo. Ehkä jollekin masokistille, joka haluaa ylenmäärin henkistä tuskaa toisen järjettömän käytöksen takia.
No ei kaikki bipot sentää ihan hulluja ole. :D Joillakin voi hypomania olla niin lievää ettei edes läheiset huomaa sitä. Tuskin siitä mitään vahinkoa syntyy. Mutta pahat hypomaniat ja maniat on sitten toinen juttu. :( Itsekin kärsin vuosia maanikon toilailuista kun ei tiedetty hänen sairaudestaan. Saatiin tietää vasta vuosia eron jälkeen. Kieltämättä itselläkin tullu joskus kauhea viha bipoja kohtaan exän vuoksi. Yritän päästä vihasta yli koska muut bipot eivät ole syyllisiä mun tuskaani eikä kaikki ihmiset bipoudesta huolimatta ole kamalia.
Vaikutat tosiaankin fiksulta nuorelta naiselta.Itse olen 56v.ja olen saanut bipo-diagnoosin muutama vuosi sitten.Jossakin vaiheessa olin niin sairas kaikin puolin että olin ihan varma sairastavani jotain tappavaa tautia...tämä sairaus on vain niin kokonaisvaltaista että antaa hyvin paljon myös fyysisiä oireita.Minulla oli esim.astmaoireita...kävin oikein keuhkosairaalassa jossa todettiin ettei minulla ole astmaa.Oireet katosivat yhtä aikaa masennuksen kanssa.
Nykyisin pärjäilen aika hyvin...lääkekokeilujen jälkeen sain lääkitykesen joka toimii.Kokonaan se ei vie pois oireita,huomaan kyllä oireiston liikahtelun mutta nykyisin sen kanssa jo tulee toimeen.Jos joskus tuntuu oikein kurjalta niin kuitenkin helpottaa tieto siitä ettei se kestä kauan.
Hyvää kesän jatkoa ja parempaa vointia!
Ite sairastuin vakavaan psykootiseen masennukseen just ap sun ikäisenä. Nuoruudessani meni useita vuosia pääasiassa tuijottaessa makuuhuoneen kattoa ja itkiessä sitä kamalaa tuskaa mitä elämäni oli. En jaksanut tehdä ruokaa, en saanut nukuttua ja pää meni ihan sekaisin. Elämässä tapahtui paljon ikäviä kokemuksia ja olin varma, etten eläisi pitkään ja en kyllä sillä menolla olisi elänytkään. Myöskään oma perheeni ei ilmeisesti tajunnut loppujen lopuksi miten pohjalla olin, vaikka näytinkin silloin ihan sairaalta. Jos haluat saada tukea läheisiltäsi, sun täytyy kertoa rehellisesti pahasta olostasi. Ystäväsi eivät itse ole ilmeisesti ole kokeneet samanlaista pohjalla olemista kuin sinä, niin he eivät osaa/tajua auttaa sinua. Näin kävi itsellä, että täysin yksin jäin.
Saanko kysyä mitäköhän lääkettä rupesit käyttämään? Vastustan mielialalääkkeitä, mutta jos oikein veikkaan, et varmastikaan ole saanut nukuttua kunnolla? Unetttomuushan voi olla yksi tekijä joka laukaisee psykoosioireet. On ehdottoman tärkeää, että nukut ja syöt kunnolla!!! Itse käytän melatoniinia unettomuuteen. Sen pitäisi myös hieman piristää mielialaa, joten on parempi ratkaisu tavallisia nukahtamislääkkeisiin verrattuna. Ei tietty tule mitään älytöntä hyvänolon tunnetta mut jos ymmärrätte mitä tarkoitan. ;) Sen jälkeen kun rupesin pitämään huolen siitä, että nukun ja pakotan itseni syömään joka päivä kunnolla, en ole sairastanut yhtään psykoosia ja niitä todellakin on useampi takana. En käytä piristäviä mielialalääkkeitä, koska olen taipuvainen maniaan ja toisenlaiset lääkkeet sitten taas aiheuttavat muita sivuoireita....
Itse olen elävä esimerkki, että yli 15v. kestäneestä helvetistä voi selvitä. Tai noh, selvitä ja selvitä, ikuiset arvet menneisyys kyllä jätti. Eikä tää elämä vieläkään oo helppoo, mut sieltä sängystä päästiin ylös... Hei, kyllä säkin voit selvitä!!!!!!
Sun pitää vaan nyt rohkaistua hakemaan kunnolla apua tilanteeseesi. Tiiän se on raskasta! Tää elämä on kuitenkin elämisen arvoinen....... Koskaan ei saa luovuttaa, eiks vaan??? :)
Hei, kiitos viestistäsi! Kiva kuulla että sinulla on tilanne paljon parempi :)
Minäkin vastustan lääkkeitä aikalailla. En vaan voi vastustaa enää omaa lääkitystäni, yritin ja metsään meni.
Minulla oli ensin Ketipinor ja kaksi unilääkemerkkiä erikseen. Ketipinor toimi hetken, siitä meni vaan nenä tukkoon. Unilääkkeet tai rauhoittavat eivät sovi minulle. Ne alkavat ahdistaa ja jättävät puolihorrokseen. Vihaan hallinnantunteen menettämistä ja luultavasti se osaltaan aiheuttaa tietynlaisen paniikin. Unilääkkeestä seuraava päivä ei aukene ollenkaan vaan olen täysin lamaantunut. Ketipinor loppui kun otin sen normaalisti eräs ilta enkä nukahtanut vaan olin sekava mutta puoli hereillä. Minulla oli vartalossani impulssi sätkiä mm. jalkoja. Lopulta voin niin pahoin että kampesin itseni lattialle nukkuun.
Nyt minulla on Lamictal jota nostellaan pikkuhiljaa. Pahoinvointi on toistaiseksi ainoa sivuoire.
Minulla ei oikeastaan ole mitään tiettyä asiaa mikä laukaisisi kumpaakaan psykoosia. Ne vaan tulevat samoihin aikoihin vuodesta ja aina mennään ääripäähän. Loppu ajasta on sekalaista. Mielialat saattavat vaihdella paljon lyhyen ajan sisällä. Minulla on vaikea suhde ruokaan ja ihan mielelläni paastoisin enemmän. Tiedän kuitenkin paljon ravinnosta ja olen siitä kiinnostunut. En nykyisin pysty olemaan paljoa syömättä koska voin niin huonosti helposti. Luonnollisesti tunnen menettäneeni tämänkin takia osan itsestäni. Syömishäiriöstä on vaikea puhua koska tunnen sen takia painetta etten ole tarpeeksi mitään ottaakseni sairauden leimaa.
Nukkuminen ei ole sekään yksinkertaista. Nukun koiran unta, lähiaikoina hyvin paljon. Lääkkeen aloitusviikolla meni peräti yksi ja puoli vuorokautta valvoen, eikä väsyttänyt. Kaksi päivää olin täynnä energiaa eikä tehnyt mieli ruokaa. Minulla oli hyvä olo ja tapasin paljon kavereita.
By the way ap, ootko kokeillu kalaöljyä, E-EPAa? Siis mähän kerroin, etten ennen syönyt kunnolla, kalaa tuskin ollenkaan. Uskon, että tuo oli yksi mikä edesauttoi psykoosien syntyä. Jotkut eivät usko noihin kalaöljykapseleihin, mut ite uskon, et niistä on jotain hyötyä. Ei ne ainakaan pahenna tilannetta. Olen itse syönyt E-EPAa nyt 5kk.... Niiden vaikutus ei ala hetkessä, mut suosittelisin kokeilemaan, sillä ainakin ulkoimailla niitä on käytetty psykoosinhoidossa....
Luin alun kertomuksen jo monta hetkeä sitten vedet silmissä, mutta en kyennyt vastaamaan oikein mitään järkevää.
Kirjoituksessa oli paljon jotain tuttua, osa kuin suoraa omasta elämästä.
Jossain vaiheessa olin itselle asettanut rajan että en elä yli 25 vuotiaaksi ja lähellä kyllä oli tuokin tapahtua melkein onnistuneen itsemurhayrityksen kautta. Näin jälkikäteen onneksi epäonnistuin koska on tässä maailmassa kuitenkin jotain hyvääkin kaiken kurjuuden keskellä :)
Mulla fyysiset sairauden tunteet/pelot on olleet mm. sydän juttuja joiden vuoksi otettu monet kokeet ja sydänfilmit, kaikki kuitenkin normaaleja.
Epämääräiset lihas- ja nivelkivut on kuitenkin todella olemassa olevia masennuksen aikaan (tai ainakin itselle ne on todellisia) ja onhan noita reumakokeitakin otettu jotta saan mieleni hetkeksi rauhoittumaan...
Tosin usein vain väliaikaisesti.
Mulla nuoruus oli yhtä kaaosta ja peruskoulun sain juuri ja juuri käytyä.
Sinun ikäisenä oli taustalla muutama sairaala keikka ja muistikuvat näistä tosi hämäriä kun lääkkeitä pumpattiin kroppaan ihan älyttömiä määriä.
Epävakaapersoonallisuus eli rajatilapersoonallisuus diagnosoitiin kun olin 22v.
Kaksisuuntainen muistaakseni 29v ikäisenä.
Nyt olen jo 36v ja edelleen hengissä :)
Edelleenkin on aikoja jolloin nousee mieleen kapinahenki omia sairauksia kohtaan. Tiedän etten voi ilman lääkkeitä olla tai kunto romahtaa suht nopeasti.
Kuitenkin on välillä sellaista henkistä taistelua siitä että pitää olla näin "epänormaali" ja aina saa jännittää mihin suuntaan mielialat taas viskelee.
Kevät ja syksy on pahimpia aikoja, silloin yrittää levottomat ajatukset täyttää pään.
Usein viikonloput tuijottelen kattoa kun perheettömät kaverit pitää hauskaa kapakoissa ja perheelliset viettävät laatuaikaa perheen kanssa.
Usein tunnen itseni todella ulkopuoliseksi kaikesta.
Olen työstänyt omia tuntoja itsekseni ja myös psykologin luona, itsetuntemus on ihan kohdillaan eli tavallaan tunnen itseni, mutta välillä taas tuntuu oma kroppa jotenkin oudolta, peiliin jos katson niin iskee myös paniikki siitä että en ole kaunis vaikka kuinka laittaisi meikkiä tms. Välillä myös tuntuu että olen lihava ja poden huonoa omaatuntoa karkinsyönnistä ja siitä etten jaksa lähteä lenkille.
Usein tuntuu psykologin luona istuminen turhalta kun jutellaan vaan niitä näitä ja jotenkin ei vaan saa otettua puheeksi oikeita tunteita. Ei vaan jaksa ja pää tuntuu tosi tyhjältä. Itsekseen kun taas on niin ajatukset valtaa mielen, usein juuri ne mistä olisi hyvä puhua jonkun kanssa.
Välillä olen iloinen ja vietän aikaa ystävien kanssa, välillä taas olen kiukkuinen kaikille ja kaikesta vaikka ei olisi mitään aihetta. Olen myös katkera ja mustasukkainen kavereiden tekemisistä ja yhdessä olemisesta vaikka itsellä olisi mahdollisuus tehdä samoja asioita ja lähteä mukaan jos vaan kykenisin.
En tiedä mikä tässä elämässä pitää kiinni, ehkä mustahuumori ja se että elän vaikka muiden kiusaksi :D
Välillä on päiviä että toivoisi olevansa kuollut, välillä taas päiviä että pelkää kuolevansa vaikka ei haluaisi... Välillä pelkään omia ajatuksia ja joskus ei vaan jaksa ajatella yhtään mitään.
Jos yhtään lohduttaa niin kyllä meitä tässä maassa riittää joilla elämä on päivästä toiseen taistelua, mutta onneksi välissä on kuitenkin myös niitä aurinkoisia aikojakin.
Jaksamista kaikille meille, varsinkin ketjun aloittajalle =)
Viimeiselle kirjoittajalle kommentti kalaöljystä.
Olen kokeillut ja mielestäni on osaltaan ehkä auttanutkin,
toki menee lisänä nuo lääkärin määräämätkin.
Kannattaa kuitenkin kokeilla E-EPA öljyä, ei siinä mitään ainakaan häviä :)
E-EPAan varmaan suhtaudutaan samalla tavalla kuin lääkkeisiiin, osa kokee saavansa siitä apua, osa pitää huuhaana. Noh, itse oman pääni parhaiten tunnen ja voin sanoa, etten olisi tässä kirjoittelemassa jollen olisi muuttanut elämäntapojani. Aivoista iso osa on rasvaa ja ei ne toimi kunnol, jollei ne saa tarvitsemiaan ravintoaineita! Jo se, että rupesin syömään kalaa, vaikutti positiivisesti, mutten halua enää koskaan joutua uudestaan psykoosiin, niin kokeilen kyllä kaikki mahdolliset lääkkeettömät keinot, jottei niin taas kävisi. Jäi kyl itelle niin kamalat traumat niistä manioista ym. etten toivo sellaista kenellekään. Lääkärit tuudittautuvat hoitamaan potilaita yleensä vain lääkkeillä ja terapialla, he valitettavasti unohtavat terveiden elämäntapojen merkityksen, esim. ravinnon vaikutuksen ihmiskehon hyvinvointiin....
"Minulla on vaikea suhde ruokaan ja ihan mielelläni paastoisin enemmän. Tiedän kuitenkin paljon ravinnosta ja olen siitä kiinnostunut. En nykyisin pysty olemaan paljoa syömättä koska voin niin huonosti helposti."
Hei jos sä oikeesti haluat parantua, niin on tärkeää, että myös syöt riittävästi ja terveellisesti!!! Silloin saat ravinnosta niitä tärkeitä ravintoaineita, mitä sun aivotkin tarvitsevat!!!!!!!!!!
Koitetaanhan pärjäillä!!!!!! :)
Kalaöljyä en oikein viitsi kokeilla sillä olen kalalle allerginen. Ajatuksena syöminen on helppoa ja teoriassa tiedän mitä kaikkea tarvitsisin voidakseni hyvin. Kuitenkin mieli on niin vääristynyt ruokaa kohtaan ja tämä sairaus vaan yksinkertaisesti lisää välinpitämättömyyttä. Suuren osan ajasta sitä vain haluaisi luovuttaa.
Nyt on taas otettu takapakkia. Huono olo on taas läsnä, ei tietoakaan enää sosiaalisista kanssakäymisistä. Nytkin vain itken tässä. Seuraava kontrollikäynti on vasta elokuun puolella. Ainoa toivo on että lääkkeen nosto auttaa mutta tämä on niin hidasta eikä näköjään ollenkaan varmaa. Olin jo miettinyt toimintasuunnitelmaa seuraavaksi vuodeksi, mitä haluan tehdä jne. projekteja elämääni mutta nyt minua todella surettaa että en ehkä pääse sinne asti. Paraneminen ei edisty...
Minua niin inhottavat ihmiset jotka vähättelevät tätä sairautta. Minulle ei ole annettu hyvää elinajan ennustetta ilman hoitoa eikä ehkä sittenkään. Enkä nyt tarkoita että olisi mitenkään lytätty mutta rehellisesti sanottu miten asiat ovat ja että teemme kaikkemme.
Onko se sun kala-allergia miten paha??
Kala-allergia johtuu kalan luurankolihaksen proteiineista, joita E-EPAssa ei ole. Sen vuoksi kala-allergiset henkilöt voivat yleensä käyttää sitä. Tuossa on tuo sana yleensä eli siksi kysyin miten vakava sulla on se allergia.... Todellakin jollet pysty allergian vuoksi syömään kalaa, jotenkin tuntuu, että siinä voisikin olla yksi syy huonoon oloosi. Jos saat kalasta vain iho-oireita, harkitsisin sinuna tuon E-EPAn kokeilemista vaikka aluksi pienemmällä annostuksella niin näkisit tuleeko oireita. Lääkäri on ihan sanonut tuon, että sen pitäisi yleensä sopia myös kala-allergikolle. Lukee myös Tohtori Tolosen kirjoittamassa kirjassa......
"Kuitenkin mieli on niin vääristynyt ruokaa kohtaan ja tämä sairaus vaan yksinkertaisesti lisää välinpitämättömyyttä. Suuren osan ajasta sitä vain haluaisi luovuttaa."
Voi hitsi, ku tuntuu pahalta sun puolesta, koska tiiän ton tunteen. Mulla oli anoreksia aikoinaan ja tosiaan ei enää sit ees maistunu ruoka. Jaksaisitko sä mitenkään pakottaa ittes syömään... Mäkin jouduin ihan väkisin syömään, kun päätin etten anna periks. Yhden riisipiirakanki syöminen oli yhtä tuskaa. Sekin, että jaksoin raahautua kauppaan välil oli ihme. Sitten ku sinne meni nii mitään oikein saanu ostettua. Kerroit ensimmäisessä tekstissäsi, että olet suurimman osan ajasta sisällä, ulos meneminen pelottaa jne. Siis nii tuttua. :( Mä en jaksanu sillon hakee päivän postiakaan vieren talon seinässä olevasta postilaatikosta. Saatoin maata päiviä lamaantuneena sängyssä tai sohvalla. Mikään ei kiinnostanu, ei yhtään mikään. Itkin vaan ku tuntui, et kuolen siihen yksinäisyyden tunteeseen, koska saattoi mennä viikkoja, ettei kukaan ees soittanu mulle. Välil ei ees tullu itku, sitä vaan oli.
"Minua niin inhottavat ihmiset jotka vähättelevät tätä sairautta. Minulle ei ole annettu hyvää elinajan ennustetta ilman hoitoa eikä ehkä sittenkään. Enkä nyt tarkoita että olisi mitenkään lytätty mutta rehellisesti sanottu miten asiat ovat ja että teemme kaikkemme."
Joo niitä kyllä tässä maailmassa riittää, jotka ei tajuu. Vaikka ite voinkin jo paremmin, nii tuntuu kyl, et kroppa ei taida parantua entiselleen ja nytkin pelkään, että olen sairastunut neurologiseen sairauteen. Luulenpa, että kärsin niin pahasta ravintoaineiden puutostilasta liian kauan, että kroppa on sit vanhentunut siitä johtuen vauhdilla ja nyt sit keski-iässä olen saattanut sairastua vanhusten tautiin!
Iso halaus sulle ap!!!!
Iso halaus myös sinulle! Kiitos kaikista rohkaisevista sanoista ja halusta auttaa.
En oikein tiedä allergian tilasta kun en ole testannut moneen vuoteen mutta silloin aiheutti huulen repeämisen ainakin, että tarpeeksi ikävä.
Luin kertomuksesi ja se oli koskettava.
Olen itse 46-v mies ja kärsin vain lievästä kaksisuuntaisesta, jota ei ole edes diagnoosiin asti viety. Oireet ovat kuitenkin olleet jo vuosia, joten hieman ehkä ymmärrän tuskastasi.
En osaa sanoa noista lääkkeistä tai ruoasta, mutta minua on auttanut tielläni valtavasti kaikenlainen luova toiminta - kirjoittaminen, maalaaminen ja käsillä tekeminen. Niihin on helppo upottaa synkät ajatuksena ja ikään kuin unohtaa oma kurjuus hetkeksi. Jos perehdyt kuuluisuuksien elämänkertoihin, niin huomaat että varsin moni huomattavakin taiteilija on sairastanut juuri kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota ennen ei toki ole osattu niin selkeästi tulkita.
Halusin tällä vaatimattomalla viestilläni vain hieman rohkaista, että ehkä löydät taiteen saralta itsellesi tien, jossa saat olla ihan oma itsesi kaikkine vikoinesi ja "vikoinesi", eikä sinulle aseteta normaliuden pakkopaitaa joka käänteessä ylle. Ja jos hyvin käy, niin ehkä me muut luemme aikaansaanoksistasivielä joskus ja jossain, koska kirjoittajan kykyä sinulla ainakin on.
Toivotan sinulle kovasti voimia kulkea omaa tietäsi!
Hei useasti eksynyt,
Olen kyllä taiteellinen ihminen ja minulla olisi siihen lahjoja. Olen myös työssäni eräänlaisen taiteen parissa. Minä vaan en saa kausittain mitään luovaa aikaiseksi. En pysty keskittymään. Vaadin itseltäni vain parasta, juuri sitä miten sen visiona näen joten luomisen tuska on tuttua.
Olen lukenut jonkun verran elämäkertoja ihmisistä joilla on mielenterveydellisiä häiriöitä. On mielenkiintoista kuinka samat asiat yhdistävät heitä ja itseäni.
Kiitos hyvää tarkoittavasta viestistäsi ja mukavista sanoista. En tiedä mikä asia maailmassa saisi minut voimaan niin hyvin että voisin unohtaa puuttellisuuteni edes hetkeksi.
Voimia myös sinulle!
Alan olla kohta ihan valmista kauraa poimittavaksi.
Annos on nyt 100 mg. 2 päivää on ollut energisempiä ja häiritseviä. Provosoidun ihan kaikesta ja olen todella ilkeä. Saatan ajatella ettei minun tarvitse edes moikata ihmisiä koska eivät ole sitä ansainneet. Tämä on siis taas yksi sairauden puoli, narsistisuus ja tunnekylmyys. Vaikka tunnistan sen itsestäni niin ei se tee asiasta yhtään sen parempaa. Minä en koskaan pidä itsestäni olin sitten sosiaalinen ja kaikille hyvää toivova tai tämä itsekeskeinen paskiainen. Ajatukset paremmuudesta putkahtavat aina välillä nopeasti päähän. Ette varmaan ymmärrä kuinka rasittavaa tämä on.
Seuraava teksti muuttaa varmasti käsitystä minusta ja saan liudan narsisti viestejä jne. mutta ottakaa huomioon että tämä sairaus on moniulotteinen ja vakava kaikissa ilmenemismuodoissaan. En kai minä muuten näin huonossa kunnossa olisi. Itsessäni tapahtuvien asioiden kokoaikainen tiedostaminen on auttanut minut näinkin pitkälle. Näistä viesteistä voi ihan suoraan lukea minkälainen mielentila minulla on. Tällä hetkellä olen hermostunut ja välinpitämätön. Minulla on paljon negatiivisia tunteita ja ikäviä mielikuvia.
Täydellisyydentavoittelu ja hallinta ovat mieleni tärkeimpiä asioita ja avaintekijöitä. Saatan muuttua hetkessä kylmäksi ja tuomitsevaksi jos asiat eivät mene niin kuin haluan. Olen aina ollut tiettyjä ihmisiä kohtaan hyvin hallitseva ja karsastanut auktoriteettejä. Olen myös hyvä manipuloimaan. Minussa on todellakin Ying ja Yang. Ihan uskomatonta kuinka ihminen voi olla niin erilainen muutaman viikon erolla. Muutamana päivänä olen sanonut ihan suoraan mitä ajattelen oli kuinka ilkeää tahansa (ja yleensä siis mietin tarkkaan mitä sanon ja pyrin kohteliaisuuteen tilanteessa kuin tilanteessa), olen myös herjannut kavereita, vähän niin kuin vitsillä mutta kuitenkin tyylillä mikä ei ole normaalia minulle. Minua ärsyttävät monet ihmiset ja ajattelen rumasti heistä.
Ei ole hyvä olo ei. Pahoinvointia lähes 24 h, väsyttää ja kaikki nämä risteilevät tunteet. Ensin saatan itkeä ja rypeä itsesäälissä ja tunnin päästä naureskelen häiriintyneesti pimeille ajatuksille. Pääsisi jo lääkärille.
"Vaadin itseltäni vain parasta"
Oletko varma, että sinä itse vaadit? Ehkä se, joka vaatii on jonkinalainen opittu halu elää muiden asettamien normien mukaisesti, ts. olla täydellinen. Pohjimmiltaan se on kai pelkoa hylätyksi tulemisesta ja istuu siksi niin tavattoman sitkeässä (lauma)ihmisessä. (Joskus muinoin lauman hylkääminen tarkoitti kuolemaa.)
"En tiedä mikä asia maailmassa saisi minut voimaan niin hyvin että voisin unohtaa puuttellisuuteni edes hetkeksi. "
Ehkä anteeksianto.
Antamalla anteeksi itselleen oma vajavaisuutensa ja hyväksymällä itsensä sellaisena kun on, kaikkine vikoineen, on mahtava voima. Se ei ole helppoa ja voi helposti viedä vuosikymmenen, mutta on uskoakseni ainoa oikea eheytymisen tie.
Oma eheytymiseni alkoi siitä, kun voimani loppuivat ylläpitää kulisseja. Annoin lopulta kaiken romahtaa, pakenin kaikkea ja piilouduin maailmalta, ehkä hieman samoin kuin sinä nyt teet. Menetin tuossa rytäkässä työurani, omistusasuntoni, parisuhteeni ja asuinpaikkani. Pelkäsin kovasti, en sairautta, vaan paljastumistani. Sitä, että jään julkisesti kiinni epätäydellisyydestäni. Olin ulkoisesti ns. parempiosainen, mutta sisäisesti täysin hajalla, mutta sitä ei saanut piireissäni näyttää. Tällä taudilla on nimikin, se on häpeä, ja se on vahvasti "perinnöllistä". Häpeä ei ole koskaan oma vika, vaan muiden opettama pelko. Kaikkeen muuhun voi olla syyllinen, mutta ei häpeään.
Paras lääke, jonka tämän prosessini aikana löysin oli kirjasto. Se on täynnä kirjoituksia elämästä ja kuolemasta, häpeästä ja peloista. Ne ongelmat, joiden kanssa luulin olevani yksin, oli joku jo kirjoittanut kirjaksi. En löytänyt niitä lääketieteen hyllystä, vaan taiteen, elämänkertojen, filosofian, uskonnon ja monen muun ei-tieteellisen otsakkeen alta. Kirjasto myös kuunteli, eikä vaatinut mitään. Se on paras ystävä, joka minulla on koskaan ollut.
Oletko kokeillut seuraavaa? Mene yksin kirjastoon, haahuile hyllyjen välissä, ota käsiisi joku kirja, missä on jotain kiinnostaavaa. Tutki sitä hetki. Jos ei kiinnosta, ota seuraava. Käy kahvilla, lue joku lehti. Kävele puiston kautta takaisin ja mieti mitä linnuille kuuluu tai miksi ne eivät murehdi. Vai murehtivatko? Unohda maailma hetkeksi, ja unohda itsesi. Tartu ilman kritiikkiä niihin pieniin asioihin, joissa näet jotain mielenkiintoa tai valoa. Ne kantavat, koska ovat aitoja. Luota intuitioosi nyt, kun mielesi on sairas.
Hmmm....No jos, et uskalla kalaöljyä käyttää niin entäs sit ihan D-vitamiinilisä?
Sekin vois ees vähä jelpata. I hope so. Tutkitusti suomalaiset saavat liian vähän D-vitamiinia. Ei se sun pahaa oloas pois vie, mut ei se haittaksi varmasti ois. Believe me. Mä rupesin ite käyttämään just tos pari viikkoo sitten fosfoseriinia myös, jossa on D-vitamiinia 25mikrogrammaa. Kärsin muistiongelmista ym. joten toivon et se auttais siihenki ongelmaan. Kaikkee täs oon valmis kokeilee, ku lääkkeistä en apua näihin vaivoihini saa. Taitaa kyl kroppa olla kokenu nii kovia, etten tästä taida enää parantua täysin. :/
No itse vihasin armeijaa yli kaiken. Typeriä käskyjä ja ihan turha oli kysellä miksi? Ampumaradalla kun ekat kovat panokset rynnäkkökivääriin sain. Aika läheltä piti etten yrittänyt itseäni päähän ampua. Pistooli jos olisi ollut oisin sen varmasti tehnyt. No toisaalta ujo olin aina ollut, enpä enää ensimmäisen kahden alokasviikon jälkeen pelännyt, hävennyt tai jännittänyt mitään. Sit viel olin ihan taivaissa ekalla lomalla kun menin eroottiseen ravintolaan ja siellä tutustuin Espanjan ehkä kuuluisimpaan strippariin Chiqui Martiin. Sit viel lähettiin jatkoille ja vaikka varsinaisesti seksiä ei harrastettukaan, niin oli se elämäni siihen asti paras päivä. Sen jälkeen ollut ylä ja ala-mäkiä. 3-avoliittoa mulla takana ja aina ollut nainen joka on jättänyt mut. Kahteen ex-avovaimoon oon silti edelleen väleissä ja yhteyksissä. Kaikenlaista on koettu ja velkaa ulosotossa yli 25000 euroa. Ikää nyt 36v. Olisi syytä tällä hetkellä olla tosi masentunut, mut ilmeisesti kaksoislääkitys masennukseen Venlafaxin ja Mirtazapiini auttavat hyvin. Venlafaxin on mulle aika uus juttu, masennuslääkkeet on mua auttaneet ennenkin, mut ennen en kahta eri lääkettä samaan vaivaan ole samanaikaisesti syönyt. Tosi pitkä juttu tulisi jos kertoisin mitä kaikkea on viimeisten 16-vuoden aikana ehtinyt tapahtua. Eläkkeellä olen pysyvästi se on kiva, mut ulosottomies vie kolmanneksen netosta ja loppuja rahoja on hautonut jo vuoden ajan yleinen edunvalvoja.
Joo, kaunis nainen Chiqui edelleen on tosin silloin sil oli yksi tatuointi, nyt mielestäni aivan liikaa. Kiva muisto kuitenkin.
Heips!
Oon kohta 21-vuotta täyttävä nuorimies ja kärsin vakavista mielialanhäiriöistä. Sairastuin masennukseen 15-vuotiaana. Itsetuhoisuus johti osastojaksolle, jota kautta sain diagnoosin ja lääkityksen. Kärsin myös tosi pahasta sos.tilanteiden pelosta, paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuushäiriöstä.
Mitenvain, kun sairastuin, niin mikään ei ole ollut normaalia sen jälkeen. Tää on ollut yhtä kärsimystä sen jälkeen koko matka. Mieliala heittelee miten sattuu, joka asia pelottaa, ahdistaa. Elämä sen jälkeen on ollut, kuin tunnellissa olemista, josta ei ole ulospääsyä.. Paitsi itsemurha. Ne ajatukset nousevat pahimmilla kausilla vahvasti mieleen. Nyt en itse enää usko tuohon diagnoosiini. Oon epäillyt kaksisuuntaisen mahdollisuutta jo alkuajoista, mutta puheitani ei kuunneltu. Nyt olen menossa taas lääkärille ja löytää lopullinen diagnoosi tälle pään sisäselle paskalle.
Kuten kuvasit "Mielen Vankila" on oikea sana.
Musiikki on ollut mulle pakotie tästä kaikesta. Oon säveltänyt ja sanottanut lapsesta asti. Ilman näitä lahjoja en istuis enää tässä. Kyllä paskastakin saa kaunista, kun sen käsittelee oikein.
Luin sun tarinan ja se kosketti mua. Viimiset sanat luettuani päässäni syttyi lamppu ja sain uuden idean kappaleelle.
Nyt kirjoitan sun tarinasta. Olisin valmis kuulemaan enemmän sun elämästä. Saisin tälle biisille lopulliset siivet.
Kiitän ajastasi!
Vastausta odotellen. : )
Moi! Kiitos kun kirjoitit :) Hienoa että voit saada inspiraation tästä aiheesta. Itsekin tykkään kirjoitella, yleensä tarinoissa on ihmisiä erilaisien ongelmien kanssa ja kuvainnollisia pohdintoja erilaisista tunteista. Rakastan laulamista, tiedän että sitä ja teatteria haluaisin tehdä.
"Kyllä paskastakin saa kaunista, kun sen käsittelee oikein."
Tämä on niin totta.
Mulla vasta toisen manian jälkeinen masennus sai hakeutumaan vastaanotolle.
Kaikkihan täällä kuolevat mutta minä en voisi nyt sanoa eläneeni hyvää elämää. Fyysinen sairauden tila on vahvistunut, on aikalailla selvää ettei tietyt oireet ole vain kaksisuuntaista. Huomenna lisää verikokeita ja paksusuolen tähystykseen myöhemmin. Olo on aika voimaton, haluaisin vaan nukkua. Sama se mitä syö, niin voi huonosti. Lääkkeet oksettavat. Nyt minulla on jo vähän töitä mutta sairasloma kutsuu varmaan seuraavaksi.
Tarina on suunninpiirtein tämä, vanhemmat erosivat, toinen vanhemmista sairastui, kotona oli turvatonta, oli pakko aikuistua varhain ja ottaa vastuuta, vuosien työ erilaisien tunteiden ja persoonien kanssa, kuinka saada kasaan se mikä oli revitty niin rikki. Olen ollut inhottavin ihminen ja hyväätahtovin ihminen. Täydellisyyden tuskassani ihailin rajojarikkovaa taidetta, rakastuin rockmusiikkiin ja siihen kaikkeen huolettomuuteen ja kapinaankin joka sillä on tarjota. Ihailen vahvoja ja omia polkujaa kulkevia ihmisiä.
Kaikista eniten toivoisin löytäväni rakkauden ja onnen.
Veitsistä sen verran, että itse 2 viikkoa sitten leikittelin jumalattoman isolla ja terävällä taisteluveitsellä, jolloin mun kotona pidetyisssä bileissä yksi sanoi, että soita 112. No minä soitin ja viiden minuutin päästä tuli 4 poliisia ja 2 sairaankuljettaja-palomiestä. Ja nää poliisit ei ollut mitään symppiksiä niinkuin tv-sarjassa.
-Kannusaarinen
Lukiessani tämän tulin surulliseksi, koska se kuulostaa omalta elämältäni haha olen lukiossa, mutta mikään ei enää kiinnosta tai tyydytä minua haluan vain kuolla kaiken aikaa tai nukkua ikuisesti. Millään ei vain ole mitään väliä ja kaikki on turhaa..olen todella sosiaalinen ihminen mutta nyt olen viettänyt 1kk yksin, koska en kestä nähdä ketään ja näin käy aina maniassa. yritä pärjäillä!
Voi rakas ihminen. :( Muuta en osaa sanoa, kuin että anna elämäsi Herralle. Vuodata tuskasi Jumalalle ja rukoile hänen apuaan. Tartu Raamattuun ja rukoile Jumalaa, että hän antaisi Raamatun tekstien vahvistaa ja auttaa sinua. Hän on pelastanut monta ihmisrauniota.
Niin ja piti sanomani, että rukoilen puolestasi.
Kiva tietää, että olet vielä elossa. Meinasin laittaa jonkin aikaa sitten, en vaan halunnut masentaa:
stephen fry live at the sydney opera house
Kiitos, musiikki ei ikinä masenna. Minulle se on taidetta jokaisessa muodossaan.
N IINKÖ
Luin tätä ketjua vähän sekalaisesti, enimmäkseen alkuperäsen postaajan viestejä. Kuulostaa aikalailla samanlaiselta touhulta kuin ollut itelläni, paitsi että mulla on kulissit pysynyt aika hyvin kasassa, mutta ajoittain rakoilee pahasti. Pahinta oli toissasyksynä, silloin asiat hajoilivat ja ne, joihin luuli luottavansa eniten, tuomitsivat ja hylkäsivät.
Niinkuin sanoin, nyt mulla menee aika hyvin. On työ, suhteellisen normaali elämä eikä merkkiä hypomaniasta tai maniasta vaan lähinnä masennusta vaan. Kavereita en ole tavannut pitkiin aikoihin, koska henkinen välimatka on niin suuri. Ei ole mitään, mitä sanoa. Olenkin epäillyt, olenko bipo ollenkaan, vaikka diagnoosin olenkin saanut, sillä vaikka takana onkin vuoristorataa, tunnen itseni enimmäkseen masentuneeksi.
Sikäli alkuperäisen kirjottajan viesti antaa voimia, että hei, itselle jotain perspektiiviä - muutkin pysyvät hengissä, vaikka ovat kokeneet ehkä rankempiakin juttuja.
Nille, jotka neuvovat etsimään sitä "tavoitetta elämässä" tai jotain, joka pitää yllä mielenkiintoa - se voi olla turha neuvo, sillä bipo- tai depressiosta kärsivä on yksinkertaisesti menettänyt mielenkiinnon kaikkea sitä kohtaan, mitä on ikinä pitänyt edes marginaalisesti tärkeänä. Olen itse ollut myös ns. taiteellinen lapsesta saakka, ja se on ollut minulle ainoa asia, jota varten elän. Mutta masennus ja siihen liittyvät asiat ovat vieneet minulta voimat, motivaation ja mielenkiinnon siihenkin. Viimeiset vuodet ovat olleet pahimpia: mielenkiinto kaikkeen on laskenut nopeutuvalla tahdilla. Jos ajattelen piirtämistä, mietin, miksi vaivautua? Jos taas aloitan jotain, koen vain pettymyksen tunnetta, sillä olen pakonomainen perfektionisti. Millään ei yksinkertaisesti ole merkitystä.
Voimia kaikille - minulla heräsi tässä apatian keskellä tunne, että mielelläni tapaisin muita samoja asioita sairastavia. Hei, mulla onkin mielenkiintoa edes johonkin. Edes vähän.
Moikka,
Mulla Lamotrigiini (käytetään kaksisuuntaseen ja epilepsian hoitoon) ei käynyt ollenkaan. Tulin erittäin vihaiseksi, oikein tärisin raivosta ja uhkailin ihmisiä. Palasin nopeasti normaaliin masennuslääkkeeseen (Valdoxan), joka toimii mulla erittäin hyvin. Toisena lääkkeenä Ketipinor (antipsykootti, joka estää hypomaniaa). Näillä saan vihdoinkin hengitettyä vapautuneesti, harrastettua liikuntaa ja käytyä duunissa.
Luin ketjun läpi ja myös kaksisuuntasta sairastavana 41 v. naisena voin vain sanoa: nyt on sulla nimenomaan lääkityksessä jotain pahasti pielessä! Mulla olisi erittäin syvä masennus päällä parhaillaan, jos en käyttäisi siis ihan oikeaa masennuslääkettä.
Jos lääkitys saa sinut voimaan pahoin niin siinäkin tapauksessa nyt pitää laittaa lääkitys kondikseen. Siinä välillä löytyy esim. oxamiinia akuuttiin tilanteeseen (rauhoittava lääke).
Minä siis näen, että ehkä kannattaa konsultoida toista lääkäriä, jos masennus jatkuu kuukaudesta toiseen sinulle määrätystä lääkityksestä huolimatta... Kaksisuuntaisen masennusvaihe ON vaarallinen. Itselläni on ollu jopa vaihe, jossa olen masentunut ja ylikierroksilla yhtä aikaa. Erittäin rankkaa kun niitä ajatuksia pyörii päässä. Nykyisin ulkonäköpaineet ovat kovat, mutta yritä siirtää ne sivuun. Mulla yks kaveri yritti itsemurhaa ja mä olin tilanteen keskellä. Silloin päätettiin tän ystävän kanssa, että kaikkeen EI tarvitse pystyä. Pitää kattoa minä on itselle se, mitä todella haluaa ja pystyy tekemään ja lähteä elämään mukaan.
Tähän sairauteen sain viimein kymmenien vuosien ihmettelyn jälkeen diagnoosin ja lääkkeet, jotka mahdollistavat normaalin nukkumisen yöllä ja toimintakyvyn päivällä. Erittäin hyviä lääkkeitä nimittäin on tähän tautiin olemassa. Kukaan ei edes huomaa, että olen sairas (juuri lääkityksen tasatessa mielialaa ja toisaalta pitäessä masennuksen loitolla)
Nyt tekisi vielä mieli nauraa pirullisesti näille vitamiinipillereiden tyrkyttäjille:-D
Kaksisuuntaisen I-tyyppiä ei pelkästään vitamiineilla hoidella (ihan vinkiksi vaan, jos joku lukija näin oikeasti luulee). Toki niitä voi siinä ohessa syödä ja jos on syömishäiriö (bulimia tai anoreksia) pitää kattoa, että vitamiinitasot on kunnossa - ja lääkkeet pysyy sisällä. Muuten niistä ei mitään apua ole.
Olet vielä nuori ja ehdit kokea kaikkea kivaa kun vaan pääset jaloillesi takaisin. Takaan, että kannattaa odottaa parempaa:-D