En tiedä miksi tästä haluan keskustella täällä, mutta olen vähän hämilläni siitä, että olen melkolailla tunteeton. Jätän tässä välissä kertomatta sukupuoleni ja ikäni.
Minun tunnemaisemani on kuin armas Maamme -laulumme; ei laaksoa eikä kukkulaa. Toisinsanoen, surua en pahemmin ole tuntenut ja rakkaus on ihan käsittämätön asia. Kyllä jotkut asiat voivat hetken harmittaa, vähän surettaa tai tuntua ikävältä ... tai sitten siinä toisessa, positiivisemmassa suunnassa jokin voi miellyttää, ihastuttaa, tehdä iloiseksi. Mutta, en ole koskaan kokenut mitään lähellekään järisyttävää.
Mitä luultavimmin minun olisi syytä olla tästä onnellinen, koska mitä ilmeisimmin pääsen aika vähällä kaikesta. En kuitenkaan ole mielestäni ikävä ihminen, vaikka järki on se joka ohjaa. Järki sanoo, että lähelläni olevat ihmiset ovat enemmän yhteistyöhaluisia kun ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Ns. perinteisiä narsisteja pidän aika typerinä; jos vertaa vaikka kannettavaan tietokoneeseen, ei takominen ja rikkominen mitään auta, pikemminkin se, että pitää konetta hyvin ja käyttää sitä järkevästi - sillä pääsee toivotunlaiseen tulokseen. ilkeily on vaan idioottien touhua, ellei nyt tykkää tehdä omastakin elämästä samperin vaikeaa. Ja joku tunne ajaa siihenkin, että pitää päästä rikkomaan.
Mutta mikä minä olen?
Minun tunnemaisemani on kuin armas Maamme -laulumme; ei laaksoa eikä kukkulaa. Toisinsanoen, surua en pahemmin ole tuntenut ja rakkaus on ihan käsittämätön asia. Kyllä jotkut asiat voivat hetken harmittaa, vähän surettaa tai tuntua ikävältä ... tai sitten siinä toisessa, positiivisemmassa suunnassa jokin voi miellyttää, ihastuttaa, tehdä iloiseksi. Mutta, en ole koskaan kokenut mitään lähellekään järisyttävää.
Mitä luultavimmin minun olisi syytä olla tästä onnellinen, koska mitä ilmeisimmin pääsen aika vähällä kaikesta. En kuitenkaan ole mielestäni ikävä ihminen, vaikka järki on se joka ohjaa. Järki sanoo, että lähelläni olevat ihmiset ovat enemmän yhteistyöhaluisia kun ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Ns. perinteisiä narsisteja pidän aika typerinä; jos vertaa vaikka kannettavaan tietokoneeseen, ei takominen ja rikkominen mitään auta, pikemminkin se, että pitää konetta hyvin ja käyttää sitä järkevästi - sillä pääsee toivotunlaiseen tulokseen. ilkeily on vaan idioottien touhua, ellei nyt tykkää tehdä omastakin elämästä samperin vaikeaa. Ja joku tunne ajaa siihenkin, että pitää päästä rikkomaan.
Mutta mikä minä olen?
Vastaukset 15
Vanhimmat
"Ja joku tunne ajaa siihenkin, että pitää päästä rikkomaan."
Päinvastoin...jotkut ajattelevat sen olevan melkeinpä ainoa tapa tuntea 'jotain'. Eli tekoon ei aja tunteet, vaan niiden puute.
"Mutta mikä minä olen? "
Pakko sanoa, että en tiedä...Tuo viimeinen lause kun ei oikein sovi kokonaiskuvaan.
Tunne on sekin, että rikkomisen kautta täytyy päästä tuntemaan jotain. Epärakentavalla sosiaalisuudella ei saa kuin hirvittävän sirkuksen aikaan, jonka pyörittäminen ennemmin syö kuin tuo energiaa. Mutta, saivartelut sikseen.
Kysyn siksi kysymyksen, että mikä minä olen, kun kuitenkin tässä yhteiskunnassa ihmisiltä odotetaan tietyissä asioissa tunteita. Kun joku kuolee, tulee surra. Kun tulee ero, tulee surra. Kun sukuun syntyy vauva, tulee iloita ja olla onnellinen. Kun menee naimisiin, tulisi olla rakastunut. Kun toinen pettää, tulisi olla mustasukkainen ja loukkaantunut. Ja niin edelleen. Tottakai jotain tunnen, mutta noin 10% on aitoa tunnetta, loput 90% fuskua. Se ei sinänsä ole mikään katastrofi, fuskaus on mennyt läpi kuin vettä vain ja eihän sinänsä loppupeleissä ketään kiinnosta toisten tunteet, oma napa se on aina kuitenkin tärkein. Yksi kyllä tässä on raskasta; joudun aina pitämään tunnenaamiota ja vaikka muutoin olen hyvin avoin ihminen, joudun kätkemään läheisiltäkin todellisen tunnemaisemani. Jopa minulla on tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin minä olen.
Ja usein tunnekylmiä ihmisiä pidetään ... no, kylminä. Sama kylmyys usein myös liitetään moniin häiriöihin ja on kyökkipsykologien yksi herkullisimpia aiheita.
Ei tämä kyllä sinänsä ole mikään kivireki, elämässäni on hiljain tapahtunut asioita, jolloin olisi pitänyt suuna päänä tuntea vaikka jos mitä, ja se on laittanut miettimään näitä asioita.
"Yksi kyllä tässä on raskasta; joudun aina pitämään tunnenaamiota ja vaikka muutoin olen hyvin avoin ihminen, joudun kätkemään läheisiltäkin todellisen tunnemaisemani. Jopa minulla on tarve tulla hyväksytyksi sellaisena kuin minä olen. "
Silloinhan tulet vain hyväksytyksi sellaisena, kuin et ole...
Tosin se toinen vaihtoehtokaan ei ole järin houkutteleva...Ihmiset, ja heidän ennakkoluulonsa. ;(
Taidat olla rationaalinen ihminen, et tunneihminen. Älä huoli, pääset elämässä paljon "vähemmällä", kun tunteet eivät heilahtele ylös ja alas. Toisaalta elämä voi olla vähän tasapaksua, mutta onhan se ainakin turvalllisen "tyyntä".
En ole tunteeton mutta mun ei ole annettu tuntea, vaan ne tunteet on aina pitänyt piilottaa jonnekin ja ajatella muita ensin. En tiedä koska tulee minun vuoroni vai tuleeko se koskaan, on vaan pakko tottua tällaiseen tasapaksuun elämään eikä se nyt niin kamalaa ole loppujen lopuksi. Kuitenkin on se tunne (!) että on jäänyt jostain paitsi.
viis siitä, mut eix oo helppo olla, kun ei tartte miettiä tunteita? :P
Totta, nykyään on paljon helpompaa kun se ahistus on helpottanut. Nyt tunnen vaan hetkittäin toisten tunteita mutta tiedostan ettei ne ole mun omia, joten ne on helppo sivuuttaa melko nopeasti. Oikeasti ne omat tunteet on enää enimmäkseen positiivisia, tietysti vielä välillä ärsyttää ja kiukuttaakin, tosin se taas johtuu todennäköisesti vain kyllästymisestä tähän iänikuiseen vatvomiseen. Niin ja sen verran ikävältä tuntuu olla negatiivisten ihmisten lähellä etten sitä ihan ehdoin tahdoin halua tehdä.
olisinpa minäkin tunteettomampi,ahdistus ja ikävä on paskamaisia tunnetiloja etenkin jos ne jatkuu kuukausikaupalla.
Voihan niitä tunteitaan jonkin verran oppia hallitsemaan, mutta ahdistus on siitä kurja ettei aina tiedä mistä se johtuu, on vain paha olla.
Uudessa Anna-lehdessä eräs nainen kertoo samanlaisen tarinan. Hänellä on diagnosoitu epävakaapersoonallisuushäiriö. Kannattaa lukaista.
Hmm... aika jännä että aloittaja on juuri äärimmäisen vakaa mutta että hänellä olisi epävakaa häire? :P
Aloittajalle: "ilkeily on vaan idioottien touhua, ellei nyt tykkää tehdä omastakin elämästä samperin vaikeaa. Ja joku tunne ajaa siihenkin, että pitää päästä rikkomaan." Ilkeily on kaikkien tuntevien ihmisten touhua, sitä sinä et voi ilmeisesti ymmärtää.
Kun luet tuon tarinan voit itse päätellä.
"Saatan havahtua siihen, että oho, nyt olisikin ruoka-aika. Mutta jos joku on tosi kivaa, se on pakko saada valmiiksi. Saatan tehdä asioita yömyöhään saakka".
Susanna on ollut viisi vuotias, kun hän on vaihtanut vaippoja kolmelle pikkuveljelleen.
-" Äitini oli alkoholisti vauvaiästä lähtien. Isä taas oli ja on pikkupoika, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi, Susanna kuvaa."
"Pienen tytön elämässä tämä tarkoitti sitä, että hän oli äiti kolmelle veljelleen. Kun äiti lähti lopullisesti Susannan ollessa yhdeksän, Susanna laittoi ruoan ja huolehti pikkuveljet kouluun. Muuten hän muistaa vähän lapsuudestaan. -"Joskus tulee jotain takaumia, mutta ne liittyvät aina väkivaltatilanteisiin".
Sinulle "Mun pystyssä": en ymmärrä mistä sinä puhut?
Joo, sama täällä AP. Tunteeton ja tunnekylmä. Mitä sillä väliä. Yhden ihmisen elämä on vaan ohikiitävä hetki maailmankaikkeudessa joka pyörii ja kasvaa kohti täydellistä monimutkaisuutta. Kaikki ihmiset kuolee. Se mitä teet on merkityksetöntä. Joten jollet kosmoksen läpi toivonut isoisoisäsi siittäessä vaimoaan, että saisit syntyä tänne muiden murheita kantamaan, niin yksi neuvo vaan. Ei kannata vatvoa, sulje aivot. Ja ole. Äläkä välitä näistä Iltalehti-ihmisistä ja ensihoitajatäti-homssuista, ne ei näe kuin paskaista usvaa peräroottoristasi.
Sinut on ehkä kasvatettu tuollaiseksi. Elä huoli, suurinosa Suomalaisista on kaltaisiasi mölkereitä
Noh, tää nyt oli taas tosi kannustava viesti. :/
Esitit kyllä hyvän kysymyksen ja lähdinkin pohtimaan tässä, että mikä tuon voisi aiheuttaa. Mielestäni kyseessä ei ole tunteettomuus, sillä olet ikäänkuin kyseenalaistanut sen ja jakanut sen asian meille muille. Eikö se osoita jonkinlaista välittämistä?
Mutta mua kiinnostaisi tietää , että TUNSITKO noin jo lapsena?