Vakavasta masennuksesta paraneminen

Viimeiseen kysymykseesi sanoisin, että olet toivoton tapaus, mikä on ihan normaalia vakavassa masennuksessa ;) Mutta niin olen minäkin toivoton tapaus ;)

Itse olen kärsinyt jonkinlaisesta masennuksesta jo yläasteelta/yläkoulusta lähtien. Nykyään olen 35-vuotias, ja tänä keväänä olen miettinyt itsemurhaa vakavammin kuin koskaan.

Toisin sanoen kaksi vuosikymmentä kuolemanhalua aina jaksottaisesti. Mikä älyttömintä, yli vuosikymmenen psykoanalyyttinen psykoterapia ei ole auttanut juuri mitään. En edes halua laskea, kuinka suunnattomasti sinne olen rahaa kantanut.

Ainoa parantumiskokemus oli sairaalahoito, jossa olin 1990-luvulla ennenkuin menin minkään valtakunnan psykoterapiaan. Sairaala oli ainoa paikka, jossa oli mahdollisuus oman uskalluksen ja voimien mukaan osallistua yhteiseen toimintaan. Valitettavasti minut päätettiin kotiuttaa vallitsevien oppien mukaan, kun henkilökunnan mielestä vointini oli kohentunut.

Viimeiseen 17 vuoteen en ole saanut ilo ja onnistumisen kokemuksia yhtään mistään. Tarkoitan sellaista toimintaa/harrastusta, jonka vuoksi heräisi mielellään aamulla.

Mennessäni yksilöpsykoterapiaan olin korkeakouluopiskelija (vaativan ja ankaran isäni mieliksi vaikkei tippaakaan kiinnostanut oikeasti.) Noh, terapiassa sitten terapeutti sitten vaati loputonta suorittamista: opiskele, harrasta, tee työtä, hanki tyttöystävä yms yms. Tämän ohessa kaiveltiin menneitä, ja sitten taas lisää kaiveltiin menneitä. Ehkä tuo VAATIMINEN on tässä voimakas sana, mutta tarkoitukseni on kertoa henkilökemioiden sopimattomuudesta. Toki olen antanut palautetta henkilökohtaisesti terapeutilleni, mutten oikeastaan vielä tästä henkilökemiaan liittyvästä. Olemme aivan liian tottuneita toisiimme.

Muutamien henkilöiden kanssa juteltuani olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen toimintaa. En hyödy mistään ryhmäterapiastakaan, jossa vaan istutaan ja ihmetellään jonkin tyhjän tuolin merkitystä terapeutin kysyessä "mitä tämä teille merkitsee?"

Olen omissa oloissani viihtyvää ja pohdiskelevaa miestyyppiä. Mutta se on samalla myös heikkouteni: ei psykoanalyyttisissä yksilö- tai ryhmähoidoissa käyminen auta minua käytännössä. Niissä vain istutaan mietitään symboleita ja merkityksiä. Sitä paitsi näissä ravaaminen tuhoaa ja nöyryyttää minut ennenkaikkea miehenä.

Nimenomaan sairaalatoiminta parasta mitä olen koskaan kokenut: toimintaa ilman stressiä. Harrastuksia. Nimenomaan toimintaa, ei loputonta puhumista jonkin naisterapeutin kanssa.

Ehkä jollekin toiminnalliselle miehelle sopiikin keskusteluterapia. Mutta tällaiselle pohtijatyypille keskusteluterapiat vievät ojasta allikkoon, enkä todellakaan voi varauksettomasti suositella itsensä orjuuttamista erilaisiin istumamuotoisiin psykoterapioihin.

Aloittajalle sanoisin, että tärkeintä on löytää jokin asia mitä tekee mielellään. Muuten ei jaksa elää. Psykoterapiat saattavat tässä asiassa auttaa tai sitten eivät. Oletko käynyt lähimmässä mielenterveysyhdistyksessä? Niissä on paljon kerhotoimintaa ja retkiä. Tämä ei ole mikään vitsi, vaan olen todellakin tosissani, mikäli kärsii miehisyyteen liittyvistä suorituspaineista tms. Mielenterveystoiminnassa ei vaadita keneltäkään mitääm suorituksia ja siellä saa olla oma itsensä.

Voisin väittää saaneeni uskoni takaisin uhmaamalla typeriä psykoanalyytikoita. Olen antanut itselleni luvan olla yrittämättä päästä kokopäivätyöhön, vaikka opiskelu- ja työkyvyn hankkiminen on ollut olevinaan terapian tavoite.

En todellakaan ole kunnossa tämän kymmenen vuotta jatkuneen turhauttavan yrittämisen ja hapuilun jälkeen. Typerä YHTS:n lääkäri ja varsinkin typerä yksityinen psykoanalyytikko eivät mitenkään ottaneet kuuleviin korviinsa, vaikka puhuin niille kymmeniä kertoja itsemurha-aikeista. "Kyllä kuule sinun tulee opiskella kun se on sinun työtäsi. Haluatko olla toisten elätettävänä? Olet kuule nuori vielä. blah blah Ja katsotaanpa nyt vähän tuota lapsuuttasi... blah blah"

Miksi niitä sairaaloita $aatana on? No siksi että niissä hoidetaan ahdistuneita ihmisiä, joilla ei ole vuorokausirytmiä ja jotka eivät selviä opiskeluista ja muista arkiaskareista, kuten minun tilanteeni oli monen vuoden ajan. Mitä p€rkeleen politiikkaa tämäkin on, että sairaalapaikat ovat rajoitettuja, mutta KELA kustantaa psykoterapiat kaikelle kansalle? Sanoisin että se on hyvin, hyvin kallista avohoitoa, jonka omavastuuosuuden nuorten ihmisten hyväuskoiset vanhemmat vielä kiltisti maksavat. Kunnon rahastus alkaa sitten kun KELA korvaukset loppuu, sillä "ei tätä terapiaa niin vain lopeteta."

Mielestäni psykoterapiat ovat hiukan yliarvostettuja. Itsehän olen ikävä kyllä terapia-ansaan mennyt, kun olen niin hyväuskoinen ollut. Toki on myönnettävä, että itsetuntemusta terapia on lisännyt, mutta hinta on ollut aivan liian kova. Opiskeluissa turhautuminen ja loputon epäonnistuminen ahdistuksen ja unettomuuden vuoksi jne. jne.

Kyllä järkeviä jutteleva mieslääkäri on miehelle parempi apu kuin jokin psykologitaustainen psykoterapiatäti, jonka luona joutuu ravaamaan vähintään viisi vuotta. Psykoterapioiden tarkoitus Suomessa näyttää olevan nuoren potilaan pakkomielteinen saaminen työelämään, vaikka väkisin. Mistään toiminnallisesta sairaalaympäristössä annettavista hoitomahdollisuuksista ei mitään kerrota, vaikka juuri sellaiset ovat vieläkin minulle todennäköisesti kaikkein parasta, vaikka olen lähes keski-ikäinen. Tästä mahdollisuudesta kuulin juuri työn ulkopuolella liikkuneelta neurologilta, joka suositteli näitä kuntoutuksia kerrottuani psykoterapioiden turhauttavasta ja masentavasta vaikutuksesta.

Keskittymiskykyni on ollut lähes yhtä huono terapian loppupuolella kuin alkupuolellakin. Onneksi osaavan lääkärin avulla lisättiin lääkitystä, niin jaksaa edes johonkin keskittyä ja jostain kiinnostua.