löytää, kun on elämä vielä edessä. Odottakaapa vaan kun täytätte 30 ja 40 vaikeammaksi käy koko ajan ja jopa mahdottomaksi, mikäli vähänkin poikkeatte muista ja massasta.
Helppohan se parikymppisen
on ystäviä...
26818
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
No ei kyllä ole.
et vain sitä tuossa iässä usko, joten toimi nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Maailma on nuorten, heillä on mahdollisuuksia, muut kuolkoot pois tai eläkööt yksin.
Täytän kohta 37 vuotta ja ei ole yhtään kaveria. En usko et niitä tulee edes enään
vai mies?
mies
Jep, muistan joskus parikymppisenä, kun terveystarkastuksessa terveydenhoitaja kysäisi, että onko minulla kavereita ja vastasin, että juu, vaikka yksin olin ollut jo monta vuotta, kun en kehdannut sanoa olevani yksinäinen. Hän sanoi, että tuon ikäisenä kavereiden saaminen sujuu helposti. Oli kiva tietää, ja vielä kivempi nykyään.
Joo no kukapa jonku terveilytätin kans vois olla ihan rento ja avoin; ehkä jotku yliekstrovertit tytöt
Mieleni teki kirjoittaa tähän jotakin,koska tänään on syntymäpäiväni-ja koska
aiheesi on tuttuakin tutumpi-vaikka olen jo niin sanottu ikäihminen.
Olet ihan oikeassa siinä ,miten vaikeaa on puhua ongelmistaan yhtään kenellekkään tuntuu,tuntuu että juuri se veisi viimeisetkin itsetunnon rippeet.
Lisäksi aukroriteetit voi pelottaa jo pelkällä nimellään.
Kannattaa silti ottaa härkää sarvista,vaikka ihan itseänsä pakottamalla ja
kuunnella mitä sanotaan.Jos tuntuu että voi avautua enemmänkin,niin se kannattaa,
eihän siitä selkäänsä saa.
Itse olin nuorena aika umpimielinen,vanhemmat EI OIS ymmärtänyt hölväyksen
pölväystä,jos olisin alkanut puhua oloistani.
Onneksi naapurissani asui vanhempi tosi mukava ja rento vanhempi
pariskunta jossa kyläilin.Siellä puhuin kaikesta.He kuuntelivat vain,eivät
tuominneet.eivät NEUVONEET-olivat vain ystäviäni.
Yleensäkin kyllä puhuminen olostaan auttaa,kun puhuu ääneen ,vaikeudet
ikäänkuin kutistuu.
Kaikkea hyvää sinuulle nuori!
Nuorena ollaan koulussa, eli samat ihmiset näkevät toisiaan jatkuvasti. Lisäksi on paljon vapaa-aikaa ja ollaan sinkkuja.
Mutta ei se ystävien löytäminen ole koskaan helppoa jos loukkaantuu ei-vastauksista ja sellaista lisäksi oletusarvoisesti odottaa.
Jonkun täytyy tehdä se aloite ja sanoa edes jotakin, eikä vain odottaa että joku muu tekee työt. Ei se sille vastapuolelle näytä typerältä että joku tervehtii tai sanoo jotakin, pikemmin päinvastoin (puliukot poikkeuksena). Se on ainoa keino tutustua.
Ite oon ollu 18-vuotiaasta ollut yksin. Täytän tänä vuonna 24. Joka vuosi päätän että nyt loppuu yksinäisyys. Kuhan vaan pysyn positiivisena ni kyllä mulle jotain kivaa tapahtuu enkä tuu olemaan yksin loppuelämääni. Nyt on alkanu usko hiipumaan kun kuudes vuosi tätä yksinäisyyttä tulee täyteen... :/ Ei voi mitään.
>>kyllä mulle jotain kivaa tapahtuu
Muuta tuo muotoon "teen jotain kivaa". Minulle 24-ikävuosi oli sellainen että tein jotain kivaa vaikka se jännitti ihan sikana, itsestään sitä ei olisi tapahtunut.
Perusta itsellesi edes profiili tänne niin muut vastaavassa tilanteessa tietäisivät oletko mies vaiko nainen, ja mistäpäin. Profiili ei maksa mitään, sitä ei ole pakko käyttää, ja sen voi poistaa silloin kun itse haluaa.
Kaikki aina sanoo et kyllä sä löydät sen oikean vielä joskus. Siltin mennyt mennyt monta vuotta ja yhä yksin.
>>kyllä sä löydät sen oikean vielä joskus
Se vaatii myyntityötä. Tee nettitreffi-ilmoituksia, ja etenkin vastaa niihin. Miehen odotetaan tekevän aloitteet, vaikka kyllä naisetkin siihen pystyvät. Naisetkin kokevat yksinäisyyttä, ja masentuvat useammin kuin miehet.
Jos ajatellaan ihmissuhteita yleensäkin niin on hyvä etsiä joku jonka kanssa olisi jotakin yhteisiä mielenkiinnon aiheita, eikä tuijottaa vain ulkonäköä. Sillä voi välttyä turhilta treffeiltä joissa ei keksi itselleen edullisia puheenaiheita.
Avioliitoista päätyy valitettavan iso osa eroon, eli jonkun on pitänyt jopa kosia ja silti sössinyt asiansa korjaamattomaan kuntoon.
No täytyypä lähteä hakemaan uusia kavereita, kun on niin helppoa kerta jokaiselle parikymppiselle.
Itse olen 20v ja kavereita ei ole ollut koskaan, joten älä puhu paskaa.
Mutta itseäni ei haittaa se että ei ole kavereita, olen jo hyväksynyt sen. Olen jo oppinut että muiden ihmisten tekemiset eivät kiinnosta minua. ;)
Mitä olette esimerkiksi juuri tänään tehneet saadaksenne kavereita? Entä eilen? Entä kuluneena viikonloppuna? Viime viikolla?
En ole tehnyt mitään. Mitä sitä enään turhaan yrittää. Treffi ilmoituksetkin on ihan turhia kun ei niihin ole ikinä kukaan vastannut.
Ei millään pahalla, mutta "Käyttäjä on piilottanut profiilinsa." ei helpota vastaamista.
"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Pitää terveellä tavalla ensin rakastaa itseään, jotta voisi rakastaa myös muita. Jos et edes itse pidä itsestäsi teet sen hankalaksi myös muille.
Asuinpaikkakuntasi on haaste, mutta ota tavoitteeksi antaa itsestäsi kuva hyvänä ja luotettavana heppuna jonka kanssa olisi ilo viettää aikaa.
Nyt sinusta saa kuvan että olisit kasvoiltasi epämuodostunut ja luonteeltasi masentunut.
Minun (komea ja sporttinen) profiilissani on käynyt noin 50 vierasta, mutta yksikään ei ole ilmoittanut haluavansa tavata tai oliko käynnin syy positiivinen tai negatiivinen uteliaisuus. Toisaalta minulla ei ole kuvaa, tai muutenkaan houkuttelevaa sisältöä, joten sikäli ei ole ihme.
Jos on vakavasti masentunut ja menettänyt elämänilon täysin ei jaksa tehdä mitään ei edes hankkia kavereita.
Itse haluaisin tutustua ihmisiin ja nauttia elämästä, mutta sosiaalisten tilanteiden pelko on ottanut täyden otteen, enkä ole koko elämässäni uskaltanut tutustua kehenkään, en osaa olla kenenkään kanssa rennosti.
Tästä on seurannut vakava masennus johon olen kyllä apua hakenut ja tälläkin hetkellä käyn terapiassa.
Mutta sinä tuskin ymmärät ajatuksiani yhtään.
Itse ruukaan joskus aloittaa puhumisen toisille ihmisille. Ongelma tässä onkin se, että yleensä toista kiinnostaa erilaiset asiat. Vaikeinta on että toinen puhuu asioista missä itsellä ei ole mitään hajua. Tällöin keskustelu ei etene eteen vaan taakse päin jos sinnekkään. Vaikka olen aloittanut keskusteluja on myös ihmisiä joita minun jutut ei kiinnosta yhtään vaan mennään mieluummin muiden luo puhumaan. Tätä on ollut jo koulu ajoista asti. Väkisillä puhuminen kun ei ole minun juttuni. Toinen taas on sitten se että puhutaan vain siitä yhestä aiheesta jonka toinen on aloittanut mikä sitten ei etene eteen eikä taakse ja vastaukset on jotain joo,jaa ja hm ja no johan on. Ei tämän jälkeen enään jaksa edes yrittää enempää.
Vanhojen ihmisten kanssa olen huomannut olevan aika mukavaa puhua. Ainoastaan kerran bussipysäkillä eräs noin 40 vuotias nainen alkoi puhumaan kanssani ja olihan se mukavaa, kun joku uskaltaa puhua tosin ongelmani oli se, että kun oltiin tarpeeksi puhuttu loppui ainakin minulla puheen aiheet. Harvassa on tuntemattomien kanssa puhuminen
Oon 20 ja helvetin yksinäinen, saattaa kulua viikkoja enkä tapaa yhtäkään ihmistä. Mutta jotenkin kuitenkin uskon että mulla on ainakin aikaa parantaa tilannetta. Toivottavasti en enää 10 tai 20 vuoden päästä ole samassa tilanteessa kuin nyt.
Kyllä tää on ihan toivotonta. Päätin itsenäisyyspäivänä 2000 että se on viimeinen itsenäisyyspäivä jonka vietän yksin, ja kas, yhä yksin ollaan. Olen nyt lähes 40. Olen tullut siihen tulokseen että on olemassa joku Kohtalo. Joillekin hyvä ja joillekin toivoton kohtalo.
nainen?
"Olen tullut siihen tulokseen että on olemassa joku Kohtalo."
Minä uskon myös elämän polkuihin joissa on paljon erilaisia risteyksiä. Jos aina kääntyy samaan suuntaan päätyy ennemmin tai myöhemmin lähtöpaikkaan.
Jos kääntyy välillä toiseen suuntaan tapaa uusia ihmisiä ja kokee uusia asioita. Ne ovat kokemuksia jotka muuttavat omalla tavallaan itseä, mutta myös muita.
Kuljin yhtä elämän polkua kirjoittelemalla tänne, ja sainkin olemalla aktiivinen yhden lupauksen tapaamisesta. Mutta tapaaminen ei toteutunut (toinen osapuoli katosi lupauksestaan ja aloitteestaan huolimatta), joten jäljelle jäävät ne vaikutukset jotka lukemani ja kirjoittamani viestit aiheuttivat itselleni ja muille.
Opin taas kerran sen että olemalla läsnä ja ystävällinen ei vaan riitä, minun itseni pitää tehdä se aloite.
Parikymppisen voi olla helpompi löytää kavereita, tuskin ystäviä.
Sen sijaan yksin oleminen oli mulla ainakin vaikeampaa parikymppisenä kuin nyt viisikymppisenä. Silloin tuntui jotenkin väärältä olla yksin, nyt siihen on jo jollain tavalla tottunut. Toisaalta silloin oli enemmän toivoa, kuten sanoit 'elämä vielä edessä'. Nyt saattaa helpommin masennus voittaa, 'elämä jo melkein ohi'...
No se johtuu siitä että te "keski-ikäset" ootte niin kylmiä ihmisiä,ette halua edes tutustua muihin. Työpaikoilla ootte omassa pienessä massasanne ja siinä varmaan pysyttekin loppuikänne....