Miten masennus muuttuu?

vähän päälle parikymppinen, mutta pohjalla on käyty jo monesti, ensimmäisen kerran ala-asteella, ehkä jo sitä ennenkin tiedostamatta? Aivan pienellä lapsellahan masennuksen oireet ilmenevät lähinnä ärtyisyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, oppimisen vaikeuksina jne.

9-vuotiaana ensimmäisen kerran kuitenkin halusin tehdä itsemurhan, kirjoitin testamentinkin. Ei vain ollut keinoja toteuttaa, lähinnä keinona oli rukoilla, etten enää aamulla heräisi. Teini-ikäisenä tunne oli vahvempi, päihteiden hallitsematon käyttö muutamaan kertaan johti jopa vakaisiin yrityksiin päästä hengiltä. Nyt, iän myötä masennukset ovat "rauhoittuneet", mutta samalla myös kroonistuneet. Hyvänä päivänäkin on hieman apaattinen ja mieliala voi muuttua helposti todella mustaksi. Enää en kuitenkaan aktiivisesti aio tappaa itseäni, edes niinä pahimpina kausina (tai mistä sen tietää tulevaisuuden). On vain sellainen mielenkiinnottomuus, että jos esimerkiksi sairastuisin vakavasti (epäilisin sitä) saattaisin jopa olla kertomatta kenellekään ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Paradoksaalisinta kaikessa, että lapsena ja nuorena, vaikka olo oli aivan käsittämättömän kamala, mitään hoitoa ei uskaltanut eikä edes halunnut hakea jne. niin toimintakyky oli äärimmäisen hyvä. Saattoi käydä välillä viiltämässä pahaa oloa pois, jotta jaksoi keskittyä esimerkiksi kokeisiin lukemiseen paremmin. Kaipa se piti liikkeessä, ettei halunnut tuottaa perheelleen pettymystä. Nykyisin miettii, ettei haluaisi miehelleen olla täydellinen pettymys.

Pitkään lapsena ja nuorena olin voimaton ja pihalla, keskittymiskyvytön, en osannut pitää rajoja ja mieli oli helposti matalalla.

Sitten kun vajosin kunnolla pohjalle olin tosi ahdistunut, itkin, halusin kuolla jne.

Nyt on parempia päiviä ja huonompia päiviä, mutta oikeastaan koskaa ei ole "kevyt" olo, vaan aina jonkinlainen epätoivo, keskittymikyvyttömyys, matala mieliala, jaksamattomuus ja sitten on huonoja päiviä jolloin haluaa kuolla, ei jaksa nousta sängystä, itkee mielipuolisesti jne.

Aloittajalle mietin sanoa, että minä nyt eläkeläinen ja koko ikäni kärsinyt 'näistä jutuista'. Teini-iässä masis oli selkeää masennusta, surumielisyyttä, mutta kuitenkin asiat olisivat minua 'huvittaneet', monia asioita kyllä tahdoin. Ponnistelin siinä samanaikaisesti, vaikka kärsin ja masis sekä sen salailu vei paljon voimia. Koulukin hoidettava, perheessä elettävä, yksinään tässä asiassa. Nuorena aikuisena olin toimintakykyinen kaikessa tarvittavassa sekä pystyin sosiaalisuuteen hyvinkin, vaikka samaan aikaan tarvitsit lääkäriä ja lääkkeitä silloinkin sekä terapiaa; oireina voittopuolisesti ahdistuskohtaukset kovina sekä jatkuva masennus. Jokin eteenpäin menemisen näkemys kaiken keskellä oli. Keski-iässä eilaisia hässäköitä ja tuskaa sekä varsinkin joutilaisuudessa ollen masis aina pääsi päälle, asioista ahdistuin; sekä nuorena koettu asioiden jännittäminen alkoi kuin palata. Elämä oli semmoista sumplimista, aika vaativaa. Toisaalta kun monet asiat oli niin kauheasti pakko, niin sitten sain elämääni selvitettyä, vaikka oireita. Myös pientä panikointia ollut aina stressitilanteissa. Synkkämielinen ja pohtiva aina, mutta kyllä opin hyvin filmaamaan. Tätä sairautta pystyy hyvin peittelemään, varsinkin kun ketään ei ole lähellä; ei ole ns. velvollinen selittämään kenellekään mitään, vaikka jäisi päiväksi sänkyyn ja vaikka kauppakäynnit jättäisi väliin. Sitten tuli tää varhainen vanhuuden aikakausi, jolloin hyvin paljon on lisääntynyt se, että mikään ei tunnu miltaan, mikään ei huvita. Näennäisesti toimin arkipäivä velvoitteeni, mutta erakoidun, kun en viihdy missään enkä kenenkään kanssa. Olen muuttunut, varsinkin niin ettei kiinnosta eikä haluta asiat, jotka olisivat luontaisia. Sitteen salailen sitäkin, etten tee mitään, ettei huvita mikään. Ainoa mikä kiinnostaa on ns. uutisten maailma, mikä hoituu hissukseen yksin kotona ollen, tiedätte. Elän kyllä mukana maailman tapahtumissa sekä monien yksittäisten ihmisien(i) asioissa; olen aikamoisen huolekas. Itselleni hyvää tuottavia asioita en keksi, kun mikään ei tunnu miltään (tässä jo toistoa) enkä tahdo 'enää' mitään. En haluaisi olla tämmöinen. Mutta rehellisesti ilmaistuna oottelen vaan, että milloinkahan elämäni päättyy. En haluaisi täällä enää kauaa olla. Tää on jotenskin kurjaa ja lyö läpi synkkämielisyytenä, jollaiseen ei nyt kyllä pitäisi varsinaista syytäkään olla. Ellei sitten erakoituminen sinänsä pidä yllä ahdistuneisuutta sekä myös siitä johtuvia kropan oireita. - Tämmöisesti on mun elämä mennyt. Kirjoitin tahallani pitkään pötköön, ettei juttuni niin kovin erotu, ja jotta vain ehkäpä aloittaja, ja vastaavat, jaksavat lukea. Heippa.