Olen 25vuotias nuori nainen, koulut käyty eli ammatti löytyy, mutta ensi vuonna olisi tarkoitus mennä opiskelmaan uutta alaa, tai sitten vaihtoehtoisesti jatkaa nykyisellä alalla kouluttautumista. Vapaa-ajat menevät päivisin kahden koiran kanssa touhutessa ja trimmatessa muiden koiria, koiraihminen kun olen. Iltaisin tykkään käydä baareissa katsomassa menoa ja meininkiä.
Seurustelin edellisen miehen kanssa yhteensä 3vuotta ja sain tietää olevani raskaana äskettäin. Olimme juuri eronneet ennen raskauden selviämistä. Mies ei halua lastaan tavata tai nähdä koskaan, joten sopi maksavansa elatusmaksuja ja maksaa jotain lapsen tarvikkeita.
Ongelmaa ei siis ole, rahapuoli hyvä, ammatti ja koti on. Mutta silti, en halua lasta. En ole koskaan pitänyt lapsista. Joskus jos olen joutunut jonkun lasta pitämään sylissä/hoitamaan/olemaan edes tekemisissä lasten kanssa, olen ollut se paha "täti" . Surullista siis. Aborttia en halua tehdä, en kuitenkaan ole sitä vastaan. En haluaisi tappaa lasta, joka voisi saada varsin hyvän elämän. Jos tolisin tehnyt abortin, surisin sitä varmaan loppuelämäni ja masentuisin. Adoptioon en haluaisi lastakaan laittaa, koska sekin surettaa minua jo ajatuksena.
Yksinkertainen ongelma: En halua lasta, mutta en halua antaa lasta poiskaan. Tuleeko raskauden aikana äidinvaistot tai rakkaus lapseensa? Minä koen vain inhoa nyt..
Seurustelin edellisen miehen kanssa yhteensä 3vuotta ja sain tietää olevani raskaana äskettäin. Olimme juuri eronneet ennen raskauden selviämistä. Mies ei halua lastaan tavata tai nähdä koskaan, joten sopi maksavansa elatusmaksuja ja maksaa jotain lapsen tarvikkeita.
Ongelmaa ei siis ole, rahapuoli hyvä, ammatti ja koti on. Mutta silti, en halua lasta. En ole koskaan pitänyt lapsista. Joskus jos olen joutunut jonkun lasta pitämään sylissä/hoitamaan/olemaan edes tekemisissä lasten kanssa, olen ollut se paha "täti" . Surullista siis. Aborttia en halua tehdä, en kuitenkaan ole sitä vastaan. En haluaisi tappaa lasta, joka voisi saada varsin hyvän elämän. Jos tolisin tehnyt abortin, surisin sitä varmaan loppuelämäni ja masentuisin. Adoptioon en haluaisi lastakaan laittaa, koska sekin surettaa minua jo ajatuksena.
Yksinkertainen ongelma: En halua lasta, mutta en halua antaa lasta poiskaan. Tuleeko raskauden aikana äidinvaistot tai rakkaus lapseensa? Minä koen vain inhoa nyt..
Vastaukset 17
Vanhimmat
mutta teet syntymättömälle lapsellesi palveluksen, jos teet abortin. Lapsi ei valitettavasti voi syntyessään valita vanhempiaan, mutta kukaan lapsi ei sltikään ansaitse vanhempia/vanhempaa, joka ei lasta alusta asti rakasta/halua.
Ei se ihan noin ole, että ihan ensimmäistä raskaustiedosta alkaen on haluttava ja rakastettava lasta, vaikka se tietysti toivottavaa ehkä olisikin, tai lapsen tulevaisuus on lopullisesti pilalla.
Mielestäni aloittaja on jo oikealla tiellä, ei tehnyt aborttia samantien, vaan jäi pohtimaan asiaa. Uskon, kun lapselle on annettu mahdollisuus, raskauden myötä tunneside tulevaan lapseen kehittyy, ja voipi olla, että jossain vaiheessa vain ihmettelee, miten on edes ajatellut, ettei lasta halunnut. Tuosta on hyvä jatkaa, lapsi ei kuollut ensimmäisessä häkellyksessä.
Annapa ajan kulua. Jos näyttää ja tuntuu ihan mahdottomalta sitten kun lapsi on syntynyt, voit ottaa adoptiokortin käsittelyyn. Usein vaan käy niin, että jos ei ihan mahdottomia esteitä ole, naisesta joka lapsen synnyttää, kehkeytyy hoivaava ja rakastava äiti. Väkisin ei sitä pidä yrittää, toivottavasti olet itsellesi rehellinen, mutta jostain syystä luonto tuntuu muokkaavan naisesta suojelevan äidin.
Pidä lapsi,itse olin samassa tilanteessa 5v sitten,minä oikeesti inhosin sitä mahassa kasvavaa lasta,en halunnut sitä,sain tietää olevani raskaana niin myöhään että aborttiin ei ollut mahdollisuutta.
Itse olin kylläkin vasta 17v ja lapsen isä oli juuri joutunut vankilaan,emmekä edes seurustelleet,emme ole pitäneet mitään yhteyttä,en saa lapsen isältä elatus maksuja,mutta minä käyn töissä niin pärjäämme :)
Kun lapsi syntyi,se oli ruma ja liian pieni(siis oikeasti pieni koska syntyi 2kk ennen laskettua aikaa) mutta se kun se oli niin pieni ja niin avuton niin se kosketti minua jotenkin,minä hoidin häntä,tein kaiken tarpeellisen,pidin häntä paljon sylissä,mutta kun pidin häntä sylissä en tuntenut mitään äidillistä rakkautta.
Neuvolassa puhuin asiasta paljonkin,sain paljon tukea terveydenhoitajalta.
Pikku hiljaa minä ja tyttäreni aloimme tutustumaan,kun tyttö otti ensimmäisen askeleen,mielessäni läikähti jotain lämmintä.
Kyllä se rakkauskin siinä mukana kasvoi,nyt tyttäreni on 4v ihana neitokainen,rakastan häntä aivan mielettömästi,tekisin hänen vuokseen mitä vain,hän on koko elämäni.
Minäkään en pidä lapsista. Tulin kuitenkin raskaaksi. Tilanteeni tosin on siitä erilainen kuin sinulla, että minä elän edelleen vakaassa, vuosia kestäneessä parisuhteessa. Aborttia en olisi voinut tehdä, adoptiotakaan en edes harkinnut. Minä en missään vaiheessa ole tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä sisälläni kasvavaa sikiötä kohtaan. Tunsin vain suurta ahdistusta. Päätin antaa itselleni aikaa ja uskoa siihen, että kunhan saan sulatella asiaa ja sopeutua tilanteeseen rauhassa, niin kyllä se siitä iloksi vielä muuttuu.
Nyt rv 17 ja kovasti odotan, että sikiön liikkeet alkaa tuntua selvemmin ja olen jopa huolissani sen hyvinvoinnista. Vieraat lapset on mulle edelleen kauhistus ja vältän niitä viimeiseen asti. Uskon kuitenkin tilanteen muuttuvan, kun oma vauva syntyy ja siinä samalla oppii olemaan lapsen kanssa. En enää pelkää, ettenkö omaa lastani rakastaisi tai sitä haluaisi. Kyllä minä sen nyt jo haluankin. Tunnen itseni niin hyvin, että tiesin, että kunhan saan aikaa sopeutua tilanteeseen, tunteeni syntymätöntä lastani kohtaan muuttuvat.
Tsemppiä sinulle! Tunteesi voivat ihan hyvin vielä muuttua :)
Ymmärrän vallan hyvin, että tuntemukset ovat kovin vaihtelevat tällä hetkellä. Raskautesi ei ilmeisesti todellakaan ollut suunniteltu. Muista itse 23 tavatessani tulevan mieheni, ajattelin että ei kai tuo vielä halua lapsia (6 v vanhempi minua), koska itse halusin vielä mennä ja matkustaa. No meni muutama vuosi ennen lasten hankintaa.
En myöskään "pitänyt" lapsista=osannut olla heidän kanssaan. Mutta jokainen terve nainen kyllä oppii hoitamaan ja rakastamaan lastaan. Se ei tapahdu välttämättä raskaustiedon saatuaan tai edes heti synnytyksen jälkeen. Äitiyden tuntemukset voivat tulla vasta useamman kuukauden jälkeen, kun lapsi on syntynyt
Jos aborttiaika on jo mennyt ohi (etkä sitä muutenkaan harkinnut) ei voi muuta kuin odottaa ja sopeutua tilanteeseen. Luonto on onneksi antanut 9 kk aikaa sopeutua. Sinulla on ulkoiset puitteet kunnossa, joten odottele rauhallisin mielin.
Vaikka mies ei haluaisi olla missään kontaktissa lapseen, niin pidä huolta isyyden tunnustamisesta. Älä ajattele siinä kohtaa itseäsi tai miestä vaan lasta ja hänen tulevaisuuttaan. Jokaisella lapsella on oikeus myös toiseen vanhempaan tai ainakin tietoon hänestä.
Raskaus on sen verran pitkällä, ettei aborttia voi tehdä. Raskaus ei ollut suunniteltu, minulla ei ollut koskaan edes tarkoitusta hankkia lapsia. En tunne kasvavaa lasta kohtaa inhoa, vaan ahdistusta ja pelkoa. Tai no, ehkä jonkin verran myös inhoa, ainankin tätä kasvavaa pallomahaa kohtaan. Muutenkin rupsahtaminen synnytyksen jälkeen ei auta asiaa ja varsinkin kun joudun selkäni takia pitämään selkä- ja vatsalihakset erittäin hyvässä kunnossa. Juurikun on tehnyt niiden eteen paljon työtä, niin joutuu aloittamaan kaiken alusta.. Olen kauhuissani katsonut raskauden jälkeisistä vatsoista kuvia ja voin sanoa, että mietin jo miksi en tehnyt aborttia.
Ajatus yöheräämisistä ja yösyötöistä yödataamisen sijasta ei houkuta, tai ajasta ettei jaksa tehdä mitään. Johan siinä minun toinen koirakin (bordercollie, erittäin energinen..) ehtii tulla hulluksi, kun ei saa purettua energiaansa kunnolla treeneissä ja lenkeillä.. Matkustaminenkin varmaan jää pois ainankin pariksi-kolmeksi vuodeksi (?). Entä miten saan mahdollisen kumppanin löydettyä, kun en pidä lapsista, joten mies jolla on lapsia ei tule kuuloonkaan (luulen näin) ja monet keillä ei ole lasta haluavat kuitenkin lapsen ja ne ketkä eivät halua lasta tuskin haluavat, että naisella on lapsi entuudestaan..
Varmaan monien mielestä ajatukseni ovat itsekkäitä, mutta minkä minä sille mahdan, että minua kauhistuttaa ajatus, että ulkonäöllisesti rupsahdan.. Ja että en voi tehdä mitä haluan silloinkun huvittaa..
Suoraansanottuna, en tiedä mitä tunnen lasta kohtaan tai mitä ajattelen asiasta. Tuntuu kaaokselta kaikki..
Toivottavasti sinulla on joku luottohenkilö, jolle voit puhua rehellisiä tuntemuksiasi, purkaa tuota mielen sekavaa vyyhtiä, ettet joutuisi itsekseen vellomaan kaikkea. Onko sinulla oma äiti, sisko tms. jonka puoleen pystyisit kääntymään? Neuvola on tietenkin yksi paikka.
En sanoisi sinua nyt tuossa hetkessä itsekkääksi; itsekäs olisi lopettanut raskauden heti tyynni. Eksyksissä sinä olet, mutta muistaisitko senkin, että ei tuossa tilanteessa oikein muuta voikaan olla.
Tuen tarpeesi huokuu tänne saakka.
Itselläni sama tilanne 10 v sitten. Kaikki oli tosi hyvin, juuri valmistunut ja hyvä työpaikka valmiina.. niin tuli shokkina että olen raskaana. Käytin pillereitä siihen aikaan ja silti ne pettivät, ehkä olin jättänyt väliin muutaman tai jotain..
Raskauden aikana olin täysin paniikissa, koska olin aivan täysin yksin. Mies joka oli lapsen "isä" oli vihoviimeinen tyyppi kenen kanssa olisin halunnut lapsen..ja niin edelleen...
..kunnes tuli aika synnyttää se lapsi, olin yksinäni synnytyksessä ja kun sain esimmäisen kerran lapseni syliini tiesin että tulen rakastamaan aina. Mikään ei ole sen rakkauden yli mennyt :) , siis vaikka puolituntia aiemmin ajattelin että kumpa olisin tehnyt vähän erilaisia ratkaisuja.
Mitä sitten vaikka ns. hieno ura vähän saattoi kärsiä tai lykkääntyä, tai kroppa kärsi mutta palautui suht nopeasti takaisin..
Ja nyt 10 v jälkeen olemme edelleen kahdestaan, me kaksi. Olen maksanut kaiken itse, ei siihen mitään miestä tarvita. ja ystäväpiirin ansiosta elämäni on ihanaa. Synnyttämisen jälkeen en ole kertaakaan katunut, lapsi on vain tuonut elämääni niin paljon ja tuo jokainen päivä. Ainut ongelma on se että se kasvaa niin nopeasti :)
Voi tulla kuva että olen joku vannoutunut feministi mutta en todellakaan ole :) tässä vain yritän lohduttaa aloittajaa että sinä pystyt sen tekemään ilman miestäkin.
Minua ei pelota yksin jääminen lapsen kanssa tai huoleta, ettei lapsen isä ole tukemassa ainakaan joka päiväisesti.
En ole oikean äitini kanssa väleissä, mutta äitipuoleni kanssa kyllä. Hän haluaa auttaa minua ja on kuin oikea äitini, vaikka onkin vain isäni kanssa kihloissa ollut siitä asti kun täytin 6vuotta. Isäni on aina juro (kuten minäkin) eikä puhumisesta tule juuri mitään. Veljeni asuu perheensä kanssa Ruotsissa.
Ja minäkun halusin tänä kesänä olla reissailemassa ympäri Eurooppaa. No eipä tullut lähettyä! :P
sinne Eurooppaan pääsee senkin jälkeen kun lapsi on syntynyt, tai lapsen kanssa.
Itse en halua matkustaa ilman lastani ja kavereitani.
Tukea saa aika monesta osoitteesta tarvittaessa, ja se on hyvä että sinulla on tuo äitipuoli jo valmiiksi siinä. Ja tutustu muihin raskaana oleviin naisiin ja keskity itsesi hoitamiseen ja hyvinvointiin!
Onnea sinulle. hyvin se menee.
Pääseehän sitä lapsenkin kanssa minne vain, mutta tarkoitus oli lähteä reilaamaan ja siitä sitten jatkamaan vähitellen maailmanympärysmatkalle. Sinne ei oikein lapsen kanssa lähdetä.
Stressaavaa, kun haaveet ja unelmat kaatuvat noin vain. Ensi elämässä sitten.
Tässä olen muistilistaa tehnyt lasta varten, pakkohan se on, niin hirveästi kaikkea pitää ostella. Isompi kämppä hankkia, isompi auto ja lapsentarvikkeet. Vai jättäisikö ostamatta? Mitä jos annankin lapsen pois?!
Lapsen pois antaminen on ihan hyvä vaihtoehto.
Lapsi kyllä tuo elämään paljon..erilaisia kun ehkä olet nyt suunnitellut, mutta tuo kuitenkin ja minun ei ole kertaakaan tarvinnut mistään luopua lapseni vuoksi..kaikki on järjestely kysymyksiä.
Mutta tee se päätös siinä vaiheessa kun olet synnyttänyt lapsen, annatko sen pois vai et. Ei kannata tässä vaiheessa päättää, vaan asia kerrallaan.
Nyt sinulla on mahdollisuus panostaa itseesi ja että lapsesta tulee terve. Tee asioita mistä nautit raskauden aikana, tai mene puhumaan terapiaan mieluummin kun yksin noita mietit.
Vaikka antaisit lapsesi pois kun se syntyy, voit turvata sille terveellisen elämän alun omilla valinnoilla elämällä terveellisesti ja olemalla mahdollisimman onnellinen. Koska jos pidät sen kaduttaa että olisi pitänyt elää terveellisemmin.
Voit hankkia isomman asunnon, voit hankkia nuo kaikki tavarat mitä lapsi tarvitsee raskauden aikana ja varmasti saat siihen apua.
Käsitän vaan täysin miltä se nyt tuntuu koska olen itse tuossa tilanteessa ollut, mutta se on luonnollista kun ottaa päähän suunnitelmien muuttuminen tai peruuntuminen. AInostaan voin sanoa että lapsen syntyminen ja tuleminen osaksi elämää on enemmän kun maailmanympärysmatka, koska silloin elämälle tulee joku tarkoitus..tai jotenkin näin.
Elämän tarkoitus huolehtia toisesta? Ei se kaikilla niin mene.
olisit pitänyt housut jalassa etkä pimpsa paljaana hyppinyt
"Tuttu tunne"...
Meidän tilanteet on suht samanlaiset...
Mulla oli minipillerit käytössä ja tulin yllätysraskaaksi...
tosin mulla on jo kaksi lasta... yhden abortin olen tehnyt
ja nyt olen taas raskaana :(
Ei kivaa... varsinkaan, kun väsy on nyt jo todella voimakasta ja pelkään kuollakseni tulevaa :(