"Meillä mikään ei muutu lasten tulon myötä"

Alkoi pikkiriikkisen hymyilyttää nuo ystäväsi jutut.. :)
Kyllä minäkin noin kuvittelin aikoinaan, mutta nyt kahden koliikkia yms sairastaneen lapsen jälkeen ( ovat 5v ja 7v nykysin) olen hiukkasen viisaampi. Se nyt vaan ei mene niin että elämä jatkuisi entisellään lasten tultua. Toki moni asia on järjesteltävissä, mutta tilanteet ja asiat muuttuvat - mihinkään ei vaan voi ennalta varautua.

Kyllä tuo ystävällesikin vielä valkenee. Hymyile nätisti noille jutuille, kyllä hänkin vielä huomaa että lasten kanssa asiat menevät pakostakin hiukkasen eri tavalla kuin ennen lapsia. Tietenkään kaikkea (ystäviä, harrastuksia yms yms) ei pidäkään unohtaa lapsen tultua, mutta kyllä vähintään ajankäyttöön tulee muutoksia, kaikesta muusta nyt puhumattakaan.
Uskaltaisin epäillä, että sinä tiedät "hitusen paremmin" millaista elämä lasten kanssa on kuin tuo lapseton ystäväsi..

Monet tuoreet vanhemmat sanovat noin.
Kuitenkin lapsi on kuin tyhjä kirja, mitään sisältöä ei vielä ole. Ensimmäisestä päivästä lapsen on ruvettava opettelemaan elämistä. Kaikki on uutta.

Yksi kiinnekohta on aiti, isä ja oma tuttu vuode.. Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun joku näistä on lähellä. Hän oppii nukkumaan ja syömään, tunnistaa muutaman muunkin tutun, on luottavainen. Perusturvallisuus auttaa oppimaan kaikkea uutta, mutta lapsi pitää kiinni turvapaikastaan. Hän ei kestä suuria muutoksia päivärytmiinsä.

Jos lasta kuljetetaan jatkuvasti muualla vieraiden ihmisten keskellä, ehkä hälinässä ja kylmässä/kuumassa, lapsen perusturvallisuus järkkyy. Hänestä tulee hätääntynyt ja pelokas, koska ei tunne oloaan turvalliseksi.
Siitä on seurauksen huutava ja vaivalloinen kiljukurkku, jonka hillitsemisessä on täysi työ. Mukavat tuttavat ja kaverit kaikkoavat. Kukapa haluaisi hyssyttää huutavaa vauvaa kaiken aikaa!
Tai sitten lapsi oppii olemaan jatkuvasti äidin kantoliinassa tai isän selkärepussa.

Eikö se muuta vanhempien elämää?

Totta kai lapsi muuttaa perheen elämää. Tietenkin elämä muuttuu, kuten itsekin olet huomannut. Eli tuo "mikään ei muutu" ei missään tapauksessa pidä paikkaansa kenenkään kohdalla - ei edes niiden, jotka eivät huomioi lastensa tarpeita.

Sen sijaan "elämä pyörii täysin lasten ja kodin ympärillä" ei ole yleensä kuitenkaan tarpeellista. Jos niin haluaa, niin siitä vain, mutta lasten kanssa VOI opiskella, harrastaa ja käydä töissäkin (ainakin toinen vanhemmista). Ja noita voi tehdä, vaikka lapset eivät olisikaan hoidossa ulkopuolisilla ainakaan kovin usein, mikäli vain on kaksi vanhempaa.

Eli "elämä pyörii täysin lapsen ympärillä" ja "juosta joka ilta jossain ilman lapsia" väliin jää vielä aika paljon ja sieltä löytyy myös sellainen kultainen keskitie.

Enkä siis yritä sanoa, että olisi väärin pyörittää elämää täysin lasten ympärillä, mutta jos se on rankkaa tai sitä ei halua, niin se ei ole pakollista. Muiden vaatimuksista tietenkään ei tarvitse lapsiaan "hylätä", jos ei itse halua lähteä ilman lasta minnekään.

Kohtuus kaikessa. Kyllä se on aika paljon seuraavista asioista kiinni (että muuttuuko elämä miten paljon): kuinka vaativa, itkuinen vauva on, onko terve/koliikkia, onko tukiverkostoa, auttaako mies paljon, tuleeko synn. jälkeinen masennus yms. Näitä ei mistään voi etukäteen tietää. Jos on helppo, terve lapsi, hyvä tukiverkosto (saa sitä omaa aikaa ja voi harrastaa), mies auttaa jne. voi olla vaikea ymmärtää kuinka jollakin toisella se elämä muuttuu paljon enemmän. Paljon riippuu myös lasten lukumäärästä, yhden kanssa on vielä helppo matkustaa, mutta itse en esim. nähnyt sitä järkevänä kun lapset olivat 1- ja 2-vuotiaita (siis synty peräkkäisinä vuosina). Jos mies on paljon töissä ja isovanhemmat ei auta, niin kuinkas sitten harrastat? Kaikki miehet eivät aina osallistu, vaikka ne olis luvannutkin ennen lasta niin. Onneksi omani on osallistunut ja olen päässyt harrastamaan 2 krt/vko. Mielelllään harrastaisin vielä enemmän, mutta jos me molemmat harrastettas joka ilta jotain, niin millon meillä olis ikinä perheen yhteistä aikaa, jolloin kaikki on paikalla? Mielestäni sekin on tärkeätä - ei niin, että vanhemmat koko ajan vaan vuorottelevat lasten hoidossa ja koskaan ei olla yhdessä perheenä. Vauvatkin on erilaisia - toisia vauvoja voi viedä vaikka minkälaisiin paikkoihin ja toisia ei paljon mihinkään. Meillä esim. esikoinen nukku aina huonosti vieraassa paikassa ja sitä sai nukuttaa tuntitolkulla, joten ei hirväesti haluttanut senkään puoleen matkustella ekat 2 vuotta. Kyllä SIperia opettaa äideille ja isille jos ei kmuuten usko.

Heh. Juu mikään ei tosiaankaan muutu. Paitsi kaikki.

Ei sitä tosiaan ymmärrä miten paljon elämä muuttuu ennen kuin se oma lapsi on syntynyt. Mulla on molempien lasten kanssa mennyt ekat puoli vuotta hyvinkin kiinni lapsissa, vaikka molemmat ovat tuttipullonkin hyväksyneet. Sitten on niitä vauvoja, jotka eivät huoli tuttipulloa, jolloin ainoa vaihtoehto on äidillä olla saatavilla aina kun nälkä yllättää... Siinä ei omia harrastuksia ehdi olemaan (paitsi joku pikainen pyrähdys heti syötön jälkeen) eikä muitakaan rientoja. Mä elin lasten ekat puoli vuotta sillä ajatuksella, että "sen jälkeen helpottaa"... Ja onhan se helpottanutkin. Nyt esikoinen on 4 v. ja nuorempi pian 1 v., ja pystyn jo jättämään heidät isänsä hoitoon vaikka koko päiväksi ja yöksi, joten elämä ei ole enää niin rajoittunutta kotiin. Siltikin olen lähes jatkuvasti lasten kanssa (hoitovapaalla olen vielä), päivät, illat, yöt... Pieniä irtiottoja silloin tällöin, kuten lenkki ystävän kanssa, kampaajakäynti, ja parin kuukauden välein vaikka koko ilta ystävien kanssa. Elämä on ihanaa näin, mutta kyllä joskus myönnän kaipaavani aikaa ennen lapsia, jolloin sain tehdä ihan mitä huvitti työpäivän jälkeen, eikä tarvinnut huolehtia kenenkään muiden tarpeista kuin omistani... Sitä ei kyllä ymmärtänyt ennen lapsia, että sitten kun lapsi syntyy, pitää hänen tarpeidensa mennä aina (tai lähes aina) omien edelle.

Tämä on ehkä kärkevästi sanottu, mutta jos on sitä mieltä, ettei minkään elämässä pidä muuttua lapsen tulon myötä, miksi ylipäätään tehdä lapsia? Jos edes ajatuksen tasolla on vaikea hyväksyä sitä, että elämä ei jatku ihan samanlaisena, kun vastuulla on pieni ihminen, saattaa todellisuus kolahtaa aika kovin vauvan synnyttyä.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että ennemminkin käy niin, että vanhempien on sopeuduttava noudattamaan lapsen rytmiä ja temperamenttia, kuin että lapsi vain solahtaisi jonnekin vanhempien elämäntyylin poimuihin. Ainakin alkuvaiheessa on huomattavasti helpompaa jos suosiolla hellittää hetkeksi kuin että yrittää rutistaa vauvaperheen elämää kahden aikuisen yhteiselon muottiin.