Olen Causa sui

Mutta eikö narsismi ole Causa sui, itsessään olemassa oleva kuten mikä tahansa tässä maailmankaikkeudessa? Yhtä hyvin siis ihminen, Jumala kuin kaikki olevainen maailmankaikkeudessa ovat vailla syytä tai ovat syy-seuraus.

On olemassa vain filosofisteologinen päätelmä siitä, että Jumala on vailla syytä eli substanssi, joka voi olla olemassa ilman syytä. No, jos ajatellaan ihmistä Jumalan kuvana, niin ihmisen olemassaololle löytyy tai ei löydy syytä kuten ei Jumalankaan olemassaololle. Mutta jos tälle substanssille halutaan löytää substraatti, niin mikä se muu olisi kuin NARSISMI !

Ymmärrätkö mitä tarkoitan. Jumala on rakkaus ja hänen rakkautensa keskeisin syy on narsismi, joka luo elämän pelkästään omaksi nautinnokseen ja ilahduttaakseen itseään, mutta myöskin haluaa jakaa sen ihmisen kanssa, sekä kaiken mitä maailmankaikkeudessa hän on pystynyt luomaan.

Jumala, ihminen, maailmankaikkeus = narsismi, joka on yhtä kuin = Causa sui, invarianssi.

lottamari<3 kirjoitti:

Mutta eikö narsismi ole Causa sui, itsessään olemassa oleva kuten mikä tahansa tässä maailmankaikkeudessa? Yhtä hyvin siis ihminen, Jumala kuin kaikki olevainen maailmankaikkeudessa ovat vailla syytä tai ovat syy-seuraus.

On olemassa vain filosofisteologinen päätelmä siitä, että Jumala on vailla syytä eli substanssi, joka voi olla olemassa ilman syytä. No, jos ajatellaan ihmistä Jumalan kuvana, niin ihmisen olemassaololle löytyy tai ei löydy syytä kuten ei Jumalankaan olemassaololle. Mutta jos tälle substanssille halutaan löytää substraatti, niin mikä se muu olisi kuin NARSISMI !

Ymmärrätkö mitä tarkoitan. Jumala on rakkaus ja hänen rakkautensa keskeisin syy on narsismi, joka luo elämän pelkästään omaksi nautinnokseen ja ilahduttaakseen itseään, mutta myöskin haluaa jakaa sen ihmisen kanssa, sekä kaiken mitä maailmankaikkeudessa hän on pystynyt luomaan.

Jumala, ihminen, maailmankaikkeus = narsismi, joka on yhtä kuin = Causa sui, invarianssi.

Ymmärrän mitä tarkoitat, enkä ole erimieltä, vaikka ehkä olenkin ;)
Kantasi asiasta on hyvä.

Mielestäni narsismi ei ole causa sui, itse itsensä rakentanut, itsensä syy, vaan seurausta jostakin. Samoin on henkilökohtaisen rakkauden tuntemuksen laita. Kaikki on alituisessa muutostilassa, emmekä saa alku- tai loppupisteestä selvää. Elämä voisi, niin haluttaessa olla synonyymi rakkaudelle, ja ne molemmat jumalalle, mutta totuutta emme tule koskaan löytämään. Syy tähän harhailuun johtuu siitä näemme totuuden subjektiivisesti, ja millä muulla pystymme tarkastelemaan subjektiivisen näkemyksemme todenperäisyyttä, kuin samaisilla subjektiivisilla aivoillamme. Kukin maailmankuvansa mukaisesti.

Elämä, sisältäen kaiken, kuoleman ja kaaoksen, perhoset ja unelmat, narsismin ja nöyryyden - ehkä se on causa sui.. Elämä, niin muuttuva, että on sama vaikka kutsuisimme sitä muuttumattomaksi, koska se sisältää liikkeen ja invarianssin.

ps olemme syntyneet tänne ilman omaa syytämme, silti syntymämme on seurausta jostain syystä. Seuraukselle voi taas olla jokin tilaus tai tarkoitus ;)

old_profile_59029 kirjoitti:

Ymmärrän mitä tarkoitat, enkä ole erimieltä, vaikka ehkä olenkin ;)
Kantasi asiasta on hyvä.

Mielestäni narsismi ei ole causa sui, itse itsensä rakentanut, itsensä syy, vaan seurausta jostakin. Samoin on henkilökohtaisen rakkauden tuntemuksen laita. Kaikki on alituisessa muutostilassa, emmekä saa alku- tai loppupisteestä selvää. Elämä voisi, niin haluttaessa olla synonyymi rakkaudelle, ja ne molemmat jumalalle, mutta totuutta emme tule koskaan löytämään. Syy tähän harhailuun johtuu siitä näemme totuuden subjektiivisesti, ja millä muulla pystymme tarkastelemaan subjektiivisen näkemyksemme todenperäisyyttä, kuin samaisilla subjektiivisilla aivoillamme. Kukin maailmankuvansa mukaisesti.

Elämä, sisältäen kaiken, kuoleman ja kaaoksen, perhoset ja unelmat, narsismin ja nöyryyden - ehkä se on causa sui.. Elämä, niin muuttuva, että on sama vaikka kutsuisimme sitä muuttumattomaksi, koska se sisältää liikkeen ja invarianssin.

ps olemme syntyneet tänne ilman omaa syytämme, silti syntymämme on seurausta jostain syystä. Seuraukselle voi taas olla jokin tilaus tai tarkoitus ;)

Hypoteettisesti ajateltuna narsimi voisi kuin voisikin olla causa sui, itse itsensä syy ja seuraus. Jos ajatellaan, että narsismi on tervettä itsekkyyttä, joka taas on tervettä rakkautta itseään kohtaan, niin minusta narsismi ei ole seurausta mistään vaan se on yhtä kuin RAKKAUS. Narsismi-Rakkaus - tarve olla, tarve elää...tuottaa iloa - lopputuloksena = ONNELLISUUS.

Muutostila ei olekaan causa sui, se on seurausta causa suista, joka on ivarianssi substanssi. Narsismi-Rakkaus-Elämä tämä kaikki on se alkutekijä, josta kaikki aineellinen on saanut alkunsa.

Elämä on sekä muuttuva että muuttumaton tila sillä kaikki on alku ja loppu ja ivarianssi.

Minusta totuus on juuri tuo NarsismiRakkausElämä= Gogito ergo sum.

lottamari<3 kirjoitti:

Hypoteettisesti ajateltuna narsimi voisi kuin voisikin olla causa sui, itse itsensä syy ja seuraus. Jos ajatellaan, että narsismi on tervettä itsekkyyttä, joka taas on tervettä rakkautta itseään kohtaan, niin minusta narsismi ei ole seurausta mistään vaan se on yhtä kuin RAKKAUS. Narsismi-Rakkaus - tarve olla, tarve elää...tuottaa iloa - lopputuloksena = ONNELLISUUS.

Muutostila ei olekaan causa sui, se on seurausta causa suista, joka on ivarianssi substanssi. Narsismi-Rakkaus-Elämä tämä kaikki on se alkutekijä, josta kaikki aineellinen on saanut alkunsa.

Elämä on sekä muuttuva että muuttumaton tila sillä kaikki on alku ja loppu ja ivarianssi.

Minusta totuus on juuri tuo NarsismiRakkausElämä= Gogito ergo sum.

Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle, miten ajattelet asiaa :)

NarsismiRakkausElämäOlevainenOlemattomuus on ollut olemassa ennen meitä, ja tulee varmasti pysymään meidän jälkeemme. Se on siis täten causa sui, sisältäen muuttumattomuuden, koska kaaos ja muutos on osa tekijöistä jotka eivät muutu. Jos muutos lakkaisi, invarianssiin tulisi särö. Muutoksen täytyy olla siis muuttumaton prosessi. Muuttuva ihminen, muuttuva persoonallisuus, kehittyvät geenit - voivat näin ajateltuna olla muuttumattomia.

*miettii sivuaivoilla oliko Jumalalla sittenkin Luoja, ja Luojalla..*

Oletko koskaan miettinyt, että emme pysty näkemään Olemassaoloa emmekä Rakkautta. Tai Aikaa. Tai Ilmaa jota hengitämme?

old_profile_59029 kirjoitti:

Alan pikkuhiljaa päästä jyvälle, miten ajattelet asiaa :)

NarsismiRakkausElämäOlevainenOlemattomuus on ollut olemassa ennen meitä, ja tulee varmasti pysymään meidän jälkeemme. Se on siis täten causa sui, sisältäen muuttumattomuuden, koska kaaos ja muutos on osa tekijöistä jotka eivät muutu. Jos muutos lakkaisi, invarianssiin tulisi särö. Muutoksen täytyy olla siis muuttumaton prosessi. Muuttuva ihminen, muuttuva persoonallisuus, kehittyvät geenit - voivat näin ajateltuna olla muuttumattomia.

*miettii sivuaivoilla oliko Jumalalla sittenkin Luoja, ja Luojalla..*

Oletko koskaan miettinyt, että emme pysty näkemään Olemassaoloa emmekä Rakkautta. Tai Aikaa. Tai Ilmaa jota hengitämme?

heureka :)

Tuohon suuntaan juuri ajatuksillani menin.

Aivan, koska muutos ei lakkaa ja kaikki on ivarianssissa olemassa, sekä muutos että kaaos, niin mikään ei ole pysyvää ja silti on. Kaikki olevainen, olemattomuus on jo ollut olemassa ennen meitä ja me olemme osa tuota olevaisuuden katoamattomuuden prosessia.

Hurja juttu. Samaa mietin minäkin näillä sivuaivoillani Jumalasta. Mieti, jos Jumala "luo"- "synnyttää" itsensä aina uudelleen, kuten tavallaan ihminenkin tekee. Mehän olemme se sama mitä äitimme ja isämme ja esiäiti/-isämme. Emme todellisuudessa olekaan muuta kuin yksi ja sama kaikki. En tiedä saitko kiinni ajatuksestani, mutta kaikki mitä maailmankaikkeudessa jo on, on tavallaan meitä ja meissä. Kuulostaa tietysti vähän kummalliselta, mutta materian häviättömyyden laki noudattaen se voisi toimia niin.

Tuota rakkautta, aikaa, ilmaa en sinällään voi tosiaan nähdä mutta niiden seuraukset kylläkin. Causa sui :)

Onko rakkauskin "materiaa" kuten ilma, joka on kaasuseos ja jonka tiheys, paine ja ominaislämpökapasiteetti pystytään laskemaan? Hypoteettinen ajatus siitä, että Jumala voitaisiin todentaa saamalla rakkaudelle laskettu arvo, miltä se kuulostaisi? :D

lottamari<3 kirjoitti:

heureka :)

Tuohon suuntaan juuri ajatuksillani menin.

Aivan, koska muutos ei lakkaa ja kaikki on ivarianssissa olemassa, sekä muutos että kaaos, niin mikään ei ole pysyvää ja silti on. Kaikki olevainen, olemattomuus on jo ollut olemassa ennen meitä ja me olemme osa tuota olevaisuuden katoamattomuuden prosessia.

Hurja juttu. Samaa mietin minäkin näillä sivuaivoillani Jumalasta. Mieti, jos Jumala "luo"- "synnyttää" itsensä aina uudelleen, kuten tavallaan ihminenkin tekee. Mehän olemme se sama mitä äitimme ja isämme ja esiäiti/-isämme. Emme todellisuudessa olekaan muuta kuin yksi ja sama kaikki. En tiedä saitko kiinni ajatuksestani, mutta kaikki mitä maailmankaikkeudessa jo on, on tavallaan meitä ja meissä. Kuulostaa tietysti vähän kummalliselta, mutta materian häviättömyyden laki noudattaen se voisi toimia niin.

Tuota rakkautta, aikaa, ilmaa en sinällään voi tosiaan nähdä mutta niiden seuraukset kylläkin. Causa sui :)

Onko rakkauskin "materiaa" kuten ilma, joka on kaasuseos ja jonka tiheys, paine ja ominaislämpökapasiteetti pystytään laskemaan? Hypoteettinen ajatus siitä, että Jumala voitaisiin todentaa saamalla rakkaudelle laskettu arvo, miltä se kuulostaisi? :D

Kello voisi olla esimerkkinä muuttuvasta invarianssista, kun se toimii, miellämme sen muuttumattomaksi objektiksi joka on luotu toimimaan. Kun kellon rattaat ja viisarit pysähtyy, hätkähdämme - se on muuttunut, pysähtynyt, hiljentynyt, tullut vialliseksi. Muuttumattomuus voi siis olla liikettä, ja liikkeen pysähtyminen muuttuneisuutta.

Kosmisissa mittasuhteissa invarianssi voisi olla alkuräjähdys- ja maailmankaikkeuden laajenemisteorian mukaisen liikkeen pysähtyminen 'seinään'. Sen muutoksen meistä jokainen huomaisi takuulla ;)

Alkuräjähdystä voisi verrata mammuttipuun siemenen itämiseen; siemen kasvattaa järkyttävän ison puun, joka sitten usean ihmissukupolven jälkeen saavuttaa tiensä pään tavalla tai toisella (yksi viikatemies voi olla narsisti-metsuri, heh). Puu on kuitenkin luonut siemeniä, ja tavallaan itsensä uudelleen.

Varmastikin ainoastaan Jumalat ymmärtävät maailmankaikkeuden ihan kaiken kaoottiselta näyttävän liikkeen merkityksen ja tarkoituksen, joka on kuin iso invariantti kosminen kello.

Jumalan rakkauden mittaaminen kuulostaa sopivan haasteelliselta! :D

Onko rakkaus luopumista? Pienoisevankeliumin mukaan on;
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Ehkä ilo uudesta elämästä, ja luopumisen tuska, kerrottuna kaikkien olioiden kokemuksilla, on yhteensä ainakin osa Jumalan rakkaudesta(?) Jumalalla riittänee itserakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Causa sui. Jumalan kuvina meillekin on annettu lahja ammentaa tuota samaista rakkautta.

Entä olemassaolo. Jos jumala loi olemassaolon, ja siihen meidät olemassaolijat, jotka näemme muut oliot ja teemme siitä päätelmän että olemassaolo on olemassa, mikä tässä olemassaolossa on enkelidemoni Lusiferin merkitys. En muista yhdenkään ontologin tai teologin maininneen että Lussella saattoi kehittyä narsistinen persoonallisuushäiriö. Senkin Jumala hyväksyi, sillä kaikesta päätellen Lusse elää ja voi hyvin. ;)

Vielä yksi ajatus invarianssista. Kun katsot peilityyntä järven pintaa, onko se silloin invariantti, vaiko silloin kun se aaltoilee. Tai ihmismieli, joka on harmoninen tai haavoittunut?

old_profile_59029 kirjoitti:

Kello voisi olla esimerkkinä muuttuvasta invarianssista, kun se toimii, miellämme sen muuttumattomaksi objektiksi joka on luotu toimimaan. Kun kellon rattaat ja viisarit pysähtyy, hätkähdämme - se on muuttunut, pysähtynyt, hiljentynyt, tullut vialliseksi. Muuttumattomuus voi siis olla liikettä, ja liikkeen pysähtyminen muuttuneisuutta.

Kosmisissa mittasuhteissa invarianssi voisi olla alkuräjähdys- ja maailmankaikkeuden laajenemisteorian mukaisen liikkeen pysähtyminen 'seinään'. Sen muutoksen meistä jokainen huomaisi takuulla ;)

Alkuräjähdystä voisi verrata mammuttipuun siemenen itämiseen; siemen kasvattaa järkyttävän ison puun, joka sitten usean ihmissukupolven jälkeen saavuttaa tiensä pään tavalla tai toisella (yksi viikatemies voi olla narsisti-metsuri, heh). Puu on kuitenkin luonut siemeniä, ja tavallaan itsensä uudelleen.

Varmastikin ainoastaan Jumalat ymmärtävät maailmankaikkeuden ihan kaiken kaoottiselta näyttävän liikkeen merkityksen ja tarkoituksen, joka on kuin iso invariantti kosminen kello.

Jumalan rakkauden mittaaminen kuulostaa sopivan haasteelliselta! :D

Onko rakkaus luopumista? Pienoisevankeliumin mukaan on;
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän."

Ehkä ilo uudesta elämästä, ja luopumisen tuska, kerrottuna kaikkien olioiden kokemuksilla, on yhteensä ainakin osa Jumalan rakkaudesta(?) Jumalalla riittänee itserakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Causa sui. Jumalan kuvina meillekin on annettu lahja ammentaa tuota samaista rakkautta.

Entä olemassaolo. Jos jumala loi olemassaolon, ja siihen meidät olemassaolijat, jotka näemme muut oliot ja teemme siitä päätelmän että olemassaolo on olemassa, mikä tässä olemassaolossa on enkelidemoni Lusiferin merkitys. En muista yhdenkään ontologin tai teologin maininneen että Lussella saattoi kehittyä narsistinen persoonallisuushäiriö. Senkin Jumala hyväksyi, sillä kaikesta päätellen Lusse elää ja voi hyvin. ;)

Vielä yksi ajatus invarianssista. Kun katsot peilityyntä järven pintaa, onko se silloin invariantti, vaiko silloin kun se aaltoilee. Tai ihmismieli, joka on harmoninen tai haavoittunut?

"Onko rakkaus luopumista? Pienoisevankeliumin mukaan on; Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän"

Tuossa pilee elämän, katomattomuuden ja katoavaisuuden salaisuus.Jumala ja Poika ovat yhtä, Jumalan tarvitsi tulla ihmiseksi, jotta hän voi kuolla ja tulla jälleen Jumalaksi osoittaakseen siten itselleen kykenevänsä voittamaan itsessään itsekkään narsismin ja näyttämään itselleen, että kykenee kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka ei pelkästään ota vaan pystyy myöskin luopumaan omastaan ja antaa.

Voisiko hyvän ja pahan taistelussa mielestäsi kyse olla hyvän ( terve narsismi ) narsismista ja pahan ( itsekeskeinen ) narsismista? Sitä on moni ihmetellyt ja se saa edelleenkin harmaita hiuksia päähän pohdittaessa, miksi Jumala, joka on rakkaus olisi luonut jotain niin pahaa kuin Lusse? Olenkin miettinyt, että onko Jumalan kohdalla kysymys sittenkin samasta kuin ihmisen kohdalla, että hyvä ja paha ovat meissä tietoisina toisistaan ja narsistisesti joutuvat kamppailemaan omia itsekkäitä haluja, himoja ja tarpeita toisen tarpeita vastaan?

Kun raamattu sanoo, että hyvä ja paha ovat alkujaan olleet olemassa, että ne ovat jo invarianttina aikojen alusta, niin tälle pahuudelle on pitänyt myöskin antaa samanlainen voimallinen tunnustus ja nimi kuten Jumalalle.

Peilityyni järven pinta on peilityyni järvenpinta ja invarianssi. Aaltoileva järvi on aaltoileva järvi ja invarianssi, kuivunut järvi on kuivunut järvi ja invarianssi. Ihmismieli on kaikessa kosmoksen kaaoottisuuden luomassa tilassa invarianssi. Niin järvessä kuin ihmismielessäkin näkyy maailmankaikkeus ja sen ivarianssi, joka muutoksessakin pysyy inarianssina. Tätä voisi yhdellä lauseella selittää; mitä on nyt olemassa, sitä on aina olemassa, mitä on nyt, on ollut aina.

Ihmisen ajatus muutoksesta on ihmisen mielen luoma harhakäsitys. Mikään ei itseasiassa mielestäni muutukaan, kun syvällisemmin pohtii. Aika on muuttumaton samoin Rakkaus- Elämä, kaikki, koko universumi.

lottamari<3 kirjoitti:

"Onko rakkaus luopumista? Pienoisevankeliumin mukaan on; Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän"

Tuossa pilee elämän, katomattomuuden ja katoavaisuuden salaisuus.Jumala ja Poika ovat yhtä, Jumalan tarvitsi tulla ihmiseksi, jotta hän voi kuolla ja tulla jälleen Jumalaksi osoittaakseen siten itselleen kykenevänsä voittamaan itsessään itsekkään narsismin ja näyttämään itselleen, että kykenee kaikkivoipaiseen rakkauteen, joka ei pelkästään ota vaan pystyy myöskin luopumaan omastaan ja antaa.

Voisiko hyvän ja pahan taistelussa mielestäsi kyse olla hyvän ( terve narsismi ) narsismista ja pahan ( itsekeskeinen ) narsismista? Sitä on moni ihmetellyt ja se saa edelleenkin harmaita hiuksia päähän pohdittaessa, miksi Jumala, joka on rakkaus olisi luonut jotain niin pahaa kuin Lusse? Olenkin miettinyt, että onko Jumalan kohdalla kysymys sittenkin samasta kuin ihmisen kohdalla, että hyvä ja paha ovat meissä tietoisina toisistaan ja narsistisesti joutuvat kamppailemaan omia itsekkäitä haluja, himoja ja tarpeita toisen tarpeita vastaan?

Kun raamattu sanoo, että hyvä ja paha ovat alkujaan olleet olemassa, että ne ovat jo invarianttina aikojen alusta, niin tälle pahuudelle on pitänyt myöskin antaa samanlainen voimallinen tunnustus ja nimi kuten Jumalalle.

Peilityyni järven pinta on peilityyni järvenpinta ja invarianssi. Aaltoileva järvi on aaltoileva järvi ja invarianssi, kuivunut järvi on kuivunut järvi ja invarianssi. Ihmismieli on kaikessa kosmoksen kaaoottisuuden luomassa tilassa invarianssi. Niin järvessä kuin ihmismielessäkin näkyy maailmankaikkeus ja sen ivarianssi, joka muutoksessakin pysyy inarianssina. Tätä voisi yhdellä lauseella selittää; mitä on nyt olemassa, sitä on aina olemassa, mitä on nyt, on ollut aina.

Ihmisen ajatus muutoksesta on ihmisen mielen luoma harhakäsitys. Mikään ei itseasiassa mielestäni muutukaan, kun syvällisemmin pohtii. Aika on muuttumaton samoin Rakkaus- Elämä, kaikki, koko universumi.

Kyllä, mielestäni hyvä ja paha on nimenomaan sisällämme. Samoin valinnanvapaus. On ylevää ja jaloa olla hyvä, ja katalan ketkua olla paha :)

Hyvän ja pahan taistelu sisällämme aiheuttaa ristiriitoja. Hyvyydessä haluamme kenties eroon pahuudestamme, kieltäen sen, jopa luoden falce-self.in.

Pahuuden hyvyys ilmenee hetkellä, jolloin ainoa keino selvitä (hengissä) on tehdä pahaa. Silloin heittää moraalikäsitys kuperkeikkaa.

Hyväksytty pahuus ei rettelöi, vaan sopeutuu ihmisen voimavaraksi. Ehkä meitä suojelee kaksi enkeliä, hyvyys ja pahuus, tai yksi yhdistynyt; demonienkeli.

Raamatun sanoma: rakastakaa vihamiestänne, eikö se ole samalla viittaus Jumalan rakkaudesta Saatanaa kohtaan(?)

"..ja me olemme osa tuota olevaisuuden katoamattomuuden prosessia."

Vesi jota juomme, sisältää yön timon hikeä afrikasta, ja dinosauruksen pissiä. Aikanaan mekin haihdumme taivaan tuuliin ja sadamme jonkun uhriparan niskaan. Emme katoa koskaan. ;)

Hyvää viikonloppua kaikille jotka tämän lukee!

old_profile_59029 kirjoitti:

Kyllä, mielestäni hyvä ja paha on nimenomaan sisällämme. Samoin valinnanvapaus. On ylevää ja jaloa olla hyvä, ja katalan ketkua olla paha :)

Hyvän ja pahan taistelu sisällämme aiheuttaa ristiriitoja. Hyvyydessä haluamme kenties eroon pahuudestamme, kieltäen sen, jopa luoden falce-self.in.

Pahuuden hyvyys ilmenee hetkellä, jolloin ainoa keino selvitä (hengissä) on tehdä pahaa. Silloin heittää moraalikäsitys kuperkeikkaa.

Hyväksytty pahuus ei rettelöi, vaan sopeutuu ihmisen voimavaraksi. Ehkä meitä suojelee kaksi enkeliä, hyvyys ja pahuus, tai yksi yhdistynyt; demonienkeli.

Raamatun sanoma: rakastakaa vihamiestänne, eikö se ole samalla viittaus Jumalan rakkaudesta Saatanaa kohtaan(?)

"..ja me olemme osa tuota olevaisuuden katoamattomuuden prosessia."

Vesi jota juomme, sisältää yön timon hikeä afrikasta, ja dinosauruksen pissiä. Aikanaan mekin haihdumme taivaan tuuliin ja sadamme jonkun uhriparan niskaan. Emme katoa koskaan. ;)

Hyvää viikonloppua kaikille jotka tämän lukee!

Koska siis sielu on kuolematon ja syntyy moneen kertaan uudelleen ja on nähnyt kaiken maan päällä ja kaiken manalassa ja yleensä kaiken olemassa olevan, ei ole mitään, mitä se ei olisi oppinut tietämään. On luonnollista, että ihminen pysyy hyveestä ja muusta paluttamaan mieleensä sellaista, minkä hän ennestäänkin on tietänyt. Koska kerran kaikki mitä on olemassa, on yhteistä alkuperää, ja koska sielu on saanut tietää kaiken, ei mikään estä ihmistä saamasta selville kaikkea, jos hän yhdenkin asian pystyy palauttamaan mieleensä (tätä mieleenpalauttamista on tapana nimittää oppimisesksi), kunhan vain on rohkea eikä väsy tutkimaan. Sillä tutkiminen ja oppiminen on kokonaan tälläistä mieleen palauttamista.

Löysin tämän MENON 80d-8Id hienon niin samankaltaisen ajatuksen kuin omani, että todella hämmästyin :)

Huvittavaa, olemme kuin Sokrates ja Menon :D

lottamari<3 kirjoitti:

Koska siis sielu on kuolematon ja syntyy moneen kertaan uudelleen ja on nähnyt kaiken maan päällä ja kaiken manalassa ja yleensä kaiken olemassa olevan, ei ole mitään, mitä se ei olisi oppinut tietämään. On luonnollista, että ihminen pysyy hyveestä ja muusta paluttamaan mieleensä sellaista, minkä hän ennestäänkin on tietänyt. Koska kerran kaikki mitä on olemassa, on yhteistä alkuperää, ja koska sielu on saanut tietää kaiken, ei mikään estä ihmistä saamasta selville kaikkea, jos hän yhdenkin asian pystyy palauttamaan mieleensä (tätä mieleenpalauttamista on tapana nimittää oppimisesksi), kunhan vain on rohkea eikä väsy tutkimaan. Sillä tutkiminen ja oppiminen on kokonaan tälläistä mieleen palauttamista.

Löysin tämän MENON 80d-8Id hienon niin samankaltaisen ajatuksen kuin omani, että todella hämmästyin :)

Huvittavaa, olemme kuin Sokrates ja Menon :D

Totta, koska ajatus perussubstanssista, Äärettömästä Olennosta, Jumalasta, pitää sisällään kaiken Täydellisyydestä epätäydellisyyteen, nähdyn ja ennaltanäkemättömän. Haemme usein vastauksia maailmanääristä, koska uskomme että vastauksen ansaitsemisen eteen täytyy tehdä töitä. Yhtä hyvin vastaus voi olla valmiiksi sisällämme Luolakarhun klaanin heimomuistin tavoin.

On myös olemassa teoria vanhoista sieluista. Vanhat sielut ovat kiertolaisia, ja tunnistavat joskus toisensa myöhemmissä elämissään. Lisäksi on uusia sieluja. Sieluihin pätenee sama katoamattomuuden laki kuin materiaankin, eli mikään ei katoa, vaikka se muuttaisi olomuotoaan. Tuntemamme Kuolema, saattaa olla Sielun syntymä, johonkin, mikä meidän on vaikea sisäistää tässä hetkessä.

:)

Hyvä että kirjoittelet, samalla jaat elämänkokemustasi ja näkemystäsi. Minulle uhrius oli kuin kuohuvassa koskessa taistelua. Nyt vuosien jälkeen, olen etääntynyt tuskasta niin kauas, että kykenen tarkastelemaan tapahtumia kiihkottomasti. Koski on muuttunut yhdeksi pieneksi puroksi, joita elämässä tulee vastaan monia, se ei hetkauta enää puoleen eikä toiseen. Koskipurolla oli kyllä opettavainen merkitys minulle.

old_profile_59029 kirjoitti:

Hyvä että kirjoittelet, samalla jaat elämänkokemustasi ja näkemystäsi. Minulle uhrius oli kuin kuohuvassa koskessa taistelua. Nyt vuosien jälkeen, olen etääntynyt tuskasta niin kauas, että kykenen tarkastelemaan tapahtumia kiihkottomasti. Koski on muuttunut yhdeksi pieneksi puroksi, joita elämässä tulee vastaan monia, se ei hetkauta enää puoleen eikä toiseen. Koskipurolla oli kyllä opettavainen merkitys minulle.

"Minulle uhrius oli kuin kuohuvassa koskessa taistelua."

Niin kaikilla meillä on omat kokemuksemme, itsellemme ainutlaatuisia, eikä siten vertailukelpoisia...vaikka joskus täälläkin kuulee lauseen...te ette tiedä mitä olen joutunut kokemaan...emme tiedäkkään, voi kokea toisen tuskaa...kuten ei joku toinenkaan omaamme...

Itse tässä näin jälkeenpäin mietin joskus, kumpiko sitten oli kamalampaa, itselleni vaikeampaa.. sekö miten minua kohdeltiin vaiko se, että minä annoin sen tapahtua...

kun periaatteessa minun piti olla monissa liemissä keitetty ja karaistunut...mutta siltikin...

Jos ny jotenkin vertaisin kuitenkin omia kokemuksiani, risaisesta lapsuudesta ja avioliitostani alkoholistin puolisona tähän Ännä suhteeseeni...niin selkeä ero oli kuitenkin siinä, että aiemmat kaltoinkohtelijani olivat reilusti sitä mitä olivat..eivät esittäneet jotain muuta...

Kun taas tuo Ännä...niin vaikeimmin hyväksyttävä lie se pahuus joka tulee ns. "hyvän kaadussa"...se on vaan jotenkin niin kieroa...että sitten kun sen jotenkin tajuaa...niin on jotenkin saamaton, eikä saa lähdetyksi suhteesta...

Kun "kuuntelee" uhrien kertomuksia, sitä kaltoinkohtelua ja omaa huonovointisuutta on jatkunut pitkään/vuosiakin...että siinäpä sitä "uhrillekkin" miettimistä...että minkä helkkarin tähden...

Mutta joo...itsekin mieluusti pitäydyn ajatuksessa, että useimmat ihmiset/tapahtumat tulevat elämäämme jostain syystä...ehkä syy on juurikin tuo, meidän on vielä tarpeen oppia itsestämme jotain...

Mutta oppiiko sitä jotain jos tyytyy vaan toistelemaan miten kauhea, ruma, laiska, tyhmä, se NARSISTI olikaan...

Jos se kauhea narsisti oli/on kaikkea tuota ja vielä pahempaa...niin mitä me itse sitten siinä tapauksessa olimme/olemme...

9+18=27 kirjoitti:

"Minulle uhrius oli kuin kuohuvassa koskessa taistelua."

Niin kaikilla meillä on omat kokemuksemme, itsellemme ainutlaatuisia, eikä siten vertailukelpoisia...vaikka joskus täälläkin kuulee lauseen...te ette tiedä mitä olen joutunut kokemaan...emme tiedäkkään, voi kokea toisen tuskaa...kuten ei joku toinenkaan omaamme...

Itse tässä näin jälkeenpäin mietin joskus, kumpiko sitten oli kamalampaa, itselleni vaikeampaa.. sekö miten minua kohdeltiin vaiko se, että minä annoin sen tapahtua...

kun periaatteessa minun piti olla monissa liemissä keitetty ja karaistunut...mutta siltikin...

Jos ny jotenkin vertaisin kuitenkin omia kokemuksiani, risaisesta lapsuudesta ja avioliitostani alkoholistin puolisona tähän Ännä suhteeseeni...niin selkeä ero oli kuitenkin siinä, että aiemmat kaltoinkohtelijani olivat reilusti sitä mitä olivat..eivät esittäneet jotain muuta...

Kun taas tuo Ännä...niin vaikeimmin hyväksyttävä lie se pahuus joka tulee ns. "hyvän kaadussa"...se on vaan jotenkin niin kieroa...että sitten kun sen jotenkin tajuaa...niin on jotenkin saamaton, eikä saa lähdetyksi suhteesta...

Kun "kuuntelee" uhrien kertomuksia, sitä kaltoinkohtelua ja omaa huonovointisuutta on jatkunut pitkään/vuosiakin...että siinäpä sitä "uhrillekkin" miettimistä...että minkä helkkarin tähden...

Mutta joo...itsekin mieluusti pitäydyn ajatuksessa, että useimmat ihmiset/tapahtumat tulevat elämäämme jostain syystä...ehkä syy on juurikin tuo, meidän on vielä tarpeen oppia itsestämme jotain...

Mutta oppiiko sitä jotain jos tyytyy vaan toistelemaan miten kauhea, ruma, laiska, tyhmä, se NARSISTI olikaan...

Jos se kauhea narsisti oli/on kaikkea tuota ja vielä pahempaa...niin mitä me itse sitten siinä tapauksessa olimme/olemme...

"Itse tässä näin jälkeenpäin mietin joskus, kumpiko sitten oli kamalampaa, itselleni vaikeampaa.. sekö miten minua kohdeltiin vaiko se, että minä annoin sen tapahtua..."

Samaa olen itsekin miettinyt. Luulempa että pahimmassa viha-katkeruus-vaiheessani käänsin oman mahdollistajan roolini toisen syyksi, ja selitin sen itselleni että toinen jotenkin manipuloi minut ottamaan turpiin. Rakkaus kestää näköjään (melkein) kaiken :)

Mainitsit esittämisen. Se on tietynlaista valehtelemista. Aidon ihmisen kanssa on hyvä olla, ja aidoksi tulemiseen kannattanee kaikkien panostaa. Se vaatii kyllä monien roolimallien hylkäämistä, sisimmän paljastamista, ja virheitten/puutteiden tunnustamista (itselleen). Virheiden häpeäminen ja kätkeminen ei poista niitä, ja juuri näihin kipupisteisiin 'narsistit' yleensä taitavasti pureutuu (tai ihmiset joita myöhemmin narsisteiksi kutsumme koska itseen sattuu). Kaikki kokemamme tunnetilat ovat henkilökohtaisesti omia kokemuksiamme, vaikka, varsinkin ikävät henkiset kokemukset ulkoistamme toiseen ihmiseen.

Aito ihminen on vääristämätöntä kuvaa heijastava peili.

old_profile_59029 kirjoitti:

"Itse tässä näin jälkeenpäin mietin joskus, kumpiko sitten oli kamalampaa, itselleni vaikeampaa.. sekö miten minua kohdeltiin vaiko se, että minä annoin sen tapahtua..."

Samaa olen itsekin miettinyt. Luulempa että pahimmassa viha-katkeruus-vaiheessani käänsin oman mahdollistajan roolini toisen syyksi, ja selitin sen itselleni että toinen jotenkin manipuloi minut ottamaan turpiin. Rakkaus kestää näköjään (melkein) kaiken :)

Mainitsit esittämisen. Se on tietynlaista valehtelemista. Aidon ihmisen kanssa on hyvä olla, ja aidoksi tulemiseen kannattanee kaikkien panostaa. Se vaatii kyllä monien roolimallien hylkäämistä, sisimmän paljastamista, ja virheitten/puutteiden tunnustamista (itselleen). Virheiden häpeäminen ja kätkeminen ei poista niitä, ja juuri näihin kipupisteisiin 'narsistit' yleensä taitavasti pureutuu (tai ihmiset joita myöhemmin narsisteiksi kutsumme koska itseen sattuu). Kaikki kokemamme tunnetilat ovat henkilökohtaisesti omia kokemuksiamme, vaikka, varsinkin ikävät henkiset kokemukset ulkoistamme toiseen ihmiseen.

Aito ihminen on vääristämätöntä kuvaa heijastava peili.

"Itse tässä näin jälkeenpäin mietin joskus, kumpiko sitten oli kamalampaa, itselleni vaikeampaa.. sekö miten minua kohdeltiin vaiko se, että minä annoin sen tapahtua..."

Niin kyllä minä jo Ännä suhteen loppuvaiheessa ns. aloin inhota itseäni, että miksi minä olin sellaisessa suhteessa...

mutta sitten kuitenkin se vietteleminen/imartelu sai yhä uudestaan lankeamaan kunnes tuli kohta, jossa ei varsinaisesti erottu, mutta Ännä ikäänkuin otti etäisyyttä muihin kiireisiinsä vedoten...

mutta parin viikon "kiireiden" jälkeen tuli sitten hyvin vaativia tekstareita parin tunnin varoitusajalla että haluan tavata sinua tänään...

Jotenkin siinä vaiheessa tuli minulle päätepiste, tajusin olevani jotain, joka haluttiin silloin kun ei muuta ollut...tuota soutamista ja huopaamista oli ollut jo toki aiemminkin...

"ja juuri näihin kipupisteisiin 'narsistit' yleensä taitavasti pureutuu"

Niin minä oli ollut kauan/vuosia yksin...
Ännä suhde oli ensimmäinen avioeroni jälkeen...olihan se alkuun ihanaa huumaa olla haluttu...imartelu tehosi kyllä...

mutta noh, hän ilmeisesti kyllästyi minuun ja alkoi se hienovarainen mitätöinti...alkuun siedin sitä enempiä pullikoimatta, mutta loppuvaihessa aloin pullikoimaan vastaan...josta seurasi mielenterveyteni kyseenalaistaminen...

Että joo...miten usein sitä pysytään ns. huonoissakin suhteissa...syystä että olisi edes joku...

Mutta tosiaan jotain hyvääkin tuosta suhteesta jäi käteen...alun imartelu kohotti itsetuntoani naisena...että suhteen lopun mitätöinti jotenkin selkeytti rajojani etten ny ihan mitä tahansa enää siedä sen pelosta että joudun elämään yksin...tiesin kelpaavani muillekkin...

Voisko sanoa että nykyinen suhteeni perustuu...enemmänkin myös siihen, että minä haluan hänet...kuin pelkästään siihen, että hän haluaa minut...

Tulee mieleen Yön biisin sanat...
"Laulu rakkaudelle
Tosi koville hemmoille, tytöille
Jotka uskaltavat tunnustaa
Kuinka paljon merkitsee
Kun on joku JOTA rakastaa"

Hyvin usein me etsimme jotakuta joka rakastaisi meitä, mutta ehkä onkin tärkeämpää että me itse osaamme/kykenemme rakastamaan...