Arvo Myllymäki: Vihan ja rakkauden päivät

Tuottelias Helsinki-Kirjat printtautti Latviassa eläkeläisproffan oman perheen tarinasta muotoileman romaanin. Jota ei edes facebookissa väitetä faktaksi kuten erään toisen harrastelijakaunokirjoittelijan enkelijuttua.
Jotennii Latvia sopii hyvin painopaikaksi tällä moni- ja ylikansalliselle teokselle. Paljon lähihistoriaa tsaarinvallan kukistumisesta, kollektivisoinnista, pakkotyöleireistä aina Neuvostoliiton romahtamiseen ja hajoamiseen asti yhteen kirjaan mahtuu. Ja kaiken keskellä pienet ihmiset murusina suurvallan koneiston rattaissa. Jos saman tarinan kertoisi Päätalon Kalle niin kuusitoista osaa ei riittäisi edes jatkosodan loppuun viemiseen. Juuri jatkosota onkin kirjan keskeinen suuri käännekohta.
Eräänlainen päähenkilö, ukrainalaiskazaani Mihail joutuu Viipurin kautta Suomen rintamalle, haavoittuu ja päätyy sotavangiksi. Suomalaisten sotavankileirien olemassaolo, historia ja luonne kaikkine luonnevikaisine pikkupomoineen on vasta äsketttäin avautunut lähihistorian harrastajille. Aienmminhan vankileirien olemassaoloa tai olosuhteita ei juuri käsitelty missään mediassa. Mitä nyt mainittu Päätalo Nälkämäessä. Nyt leirit löytyvät jo Wikipediasta. Mihailin kuvaus Kerimäen Riitasensuon kurivankileiristä on tylyä luettavaa näin itseään sivstysmaan kansalaisena pitävälle.
Mihailin olot kohentuvat kun hänet sijoitetaan Pohjanmaalle avuksi maataloustöihin. Työtä ja ruokaa riittää, kohtelu on ihmismäistä ja talon tytär kutsuu aittaansa suomenkielen lähiopetukseen. Kannaksen murruttua ja tappion häämöttäessä nuorenparin on tehtävä suuria päätöksiä. Lähteäkkö yhdessä pakoon Ruotsiin vaikko erottava. No, käy käsky palauttaa sotavangit Neuvostoliittoon ja talon tytär jää yksin tietämättä kantavansa epäpyhän liiton hedelmää kohdussaan.
Tässä kertoja jakautuu tarkastelemaan asioiden sujumista toisaalla palautetun sotavanki Mihailin elonpiirin, täällä nuoren yksinhuoltajaäidin ja aviottoman Juhani-pojan silmin. Helppoa ei ole kummallakaan lohkolla. Eteläpohjalainen kyläyhteisö ylenkatsoo viholliseen langennutta naista ja lasta, ymmärtäjät on harvassa.
Suuri ja mahtava Neuvostoliitto ei luota länsimaan vankileirillä hapettuneeseen toveriin, vaikka tämän työpanosta ihanneyhteiskunnan rakentamisessa toki tarvitaan. Kontrolli ja nöyryytys ovat alati seurana. Mihail ei saa olla missään yhteyksissä Suomeen, joten isyydestäänkään hänellä ei ole aavistustakaan. Uusi perhe rakentuu pikkuhiljaa mahtivaltion teollisen uudistuksen vanavedessä.
Kirjan kolmas ja sanataiteellisesti ehkä kypsin osa rakentuu isä-poikasuhteen myöhäisestä viriämisestä. Yhtäkkiä kolmikymppiseksi tohtoriksi varttunut Juhani rupiaa jäljittämään isäänsä. Hankalaa on, kun äitee ei tästä montaa sanaa ole kertonut ja paikkakunnalla on vahva usko kaikkien neuvostovankien tulleen ammutuksi, ellei heti Vainikkalassa niin viimeistään Viipurissa. Tarvitaan peräti suuren ja mahtavan UKKn auttavaa kättä, jotta asiat selviävät.

Tarina on jännittävä, monimuotoinen ja uskottava. Sen kertominen olisi kaivannut joko harjoitusta tai ärhäkkää kustannustoimittajaa. Alkupuolen maalaiskuvauksia lukiessa piti välillä katsoa kannesta, jotta onko tämä "Paimen, piika ja emäntä" vuodelta 1937 vai tosiaan tällä vuosituhannella painettua. No, ehkä tämän kirjan ostajajoukko on sodan kokenutta sukupolvea, jonka makuun vanhahtava tyyli istuu kuin lakkahillo lätyille.
Pienistä kerronnallisista karikoista kustannustoimittaja olisi luotsannut helposti kirjoittajan. Silmää ja korvaa tökkii, kun kesken kappaleen siirrytään hän-kuvauksesta puhtaaseen minämuotoon. Noin esimerkiksi.
Suureen tarinaan mahtuu paljon henkilöitä, jotka epäilemättä ovat kirjoittajalle umpituttuja. Lukijaparka välillä putoaa Siperian junasta ja selaa taakkepäin tarkistaakseen kuka tai mikä se tämäkin Pavel taas olikaan.
Kaiken katkeran kokemisen jälkeen kirjoittaja jaksaa uskoa ihmisiin. Ei tosin kaikkiin, koskapa ei kotipitäjässään äitinsä kuoleman jälkeen ole käynyt ja vetäytyi eläkkeelle päästyään Muonioon. Ilmankos tämä teos on Pohjanmaalla kymmenen varatuimman listalla. Saattaapi olla, jotta korvat punasena monessa pirtissä tankataan sen ryssänpenikan vastaiskua.
Mhail-isän sanat kiteyttävät YKn ihmisoikeuksien julistuksen käytännön tasolle: "Kohtuullinen leipä ja ihmisarvo ovat kaiken elämän perusta."

Kielellis-tyylillisestä kömpelyydestä huolimatta rohkenen suositella.