Olen ahminut niin kauan etten edes muista milloin se alkoi ja miksi/minkälaisessa tilanteessa. Tiedän että epäonnistuminen ihmissuhteissa ja elämässä muutenkin ei ainakaan ole auttanut tilannetta. Olen vuoden aikana laihduttanut kaksi kertaa painonvartijoissa useamman kuukauden ajan. Lopulta saavutan aina tavoitepainoni, mutta seuraavana päivänä se taas alkaa.. Aamusta iltaan syön niin paljon kuin vain ehdin. Eikä ole väliä mitä syö -kunhan sitä on paljon! Sekoitan voita ja sokeria kattilassa, syön kokonaisen juuston tai/ja jäätelöpaketin, seuraavaksi teen kolme juustovoileipää, kolme lisää, etsin ahdistuneena lisää syötävää (mitä tahansa) miettien koko ajan mitä voisin syödä seuraavaksi. Minulla ei ole varsinaista täydenolon tunnetta, on vain lopulta vielä ahdistuneempi olo, ja sitähän ei voi lieventää kuin syömällä lisää. Jossain vaiheessa on vaikea hengittää, pulssi on yli sadan ja uskaltaudun puntariin (useamman viikon mässäilyn jälkeen): totean lihonneeni 10-15 kiloa (kuinka kukaan voi lihota niin paljon niin lyhyessä ajassa??). Yritän pukea normaaleja housuja päälle, mutta turhaan. Olen taas niin lihava että joudun olla kotona piilossa 1)koska vaatteet eivät mahdu päälle 2)koska minua hävettää olla näin lihava (=ruma). Yksin kotona olessani lohduttaudun syömällä yhä enemmän ja enemmän...
Välillä yritän uskotella itselleni, että kyllä minä olen vielä sopusuhtainen, mutta päivä päivältä lihoan enemmän ahmimalla tuhansia kaloreita enemmän kuin saisi. Minulla menee kaikki aika ruoan miettimiseen. Jos olen käymässä jossain (syömättä tunnin verran) odotan vain että pääsen takaisin syömään -ja voinhan nyt syödä yhä enemmän kun kerran en ole tuntiin syönyt. Painokäyrälle ei tunnu olevan ylärajaa.
Jos joku jaksoi lukea tänne asti, toivon että hän vastaisi minulle, vaikka vain sanoin "ymmärrän sinua". Koska itse en ymmärrä ja haluaisin pois piilosta.
Välillä yritän uskotella itselleni, että kyllä minä olen vielä sopusuhtainen, mutta päivä päivältä lihoan enemmän ahmimalla tuhansia kaloreita enemmän kuin saisi. Minulla menee kaikki aika ruoan miettimiseen. Jos olen käymässä jossain (syömättä tunnin verran) odotan vain että pääsen takaisin syömään -ja voinhan nyt syödä yhä enemmän kun kerran en ole tuntiin syönyt. Painokäyrälle ei tunnu olevan ylärajaa.
Jos joku jaksoi lukea tänne asti, toivon että hän vastaisi minulle, vaikka vain sanoin "ymmärrän sinua". Koska itse en ymmärrä ja haluaisin pois piilosta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Joo, olen kohtalotoverisi. Tämä on ihan järkyttävää. Elämäni pääsisältö on syöminen. Ruoka kokoajan mielessä. Paino noussut jo 20 kg neljässä kuukaudessa!Ja nousu jatkuu. Esimerkiksi tänään oon ahminut pitakebain, 0,75 litraa dajm-jäätelöä, 4 fazerin omena piirakkaa, saarioisten ison pizzan,2 dumle-jäätelöä ja haen lisää syötävää kohta. Milloin sun ahmiminen alkoi?Itse aloin lapsena hakeen lohtua ruuasta kaoottisten kotiolojen myötä. Oon vakavasti masentunut, eikä mulla ole elämässä muita iloja kuin syöminen.Tämä on kamalaa!!!
Ihanaa että en ole ainoa! Siltikään se ei tee ahmimisesta "normaalia ilmiötä". Kaksi vuotta sitten olin vielä koulussa ja harrastuksia & töitä riitti lähes joka päivälle. Silloin en muista ahmineeni, en olisi edes ehtinyt. Nyt olen kaksi kertaa hakenut haluamaani yliopistoon ja tänä vuonna onnistuin. Silti ahmimisesta ei tule loppua. Pelkään ettei opiskelustakaan ole apua. En ole vielä "ylipainoinen", mutta ensi viikolla varmasti olen jos tämä ei lopu.
Ihmiset joille olen uskaltautunut kertomaan tästä, eivät tunnu ymmärtävän eivätkä käsittävän millaisesta määrästä ruokaa on kyse. Useimmat sanovat sen olevan vain tekemisen puutetta ja neuvovat olla ajattelematta ruokaa. Syön jopa salaa, jotta saisin syödä enemmän.
Olen myös masentunut ja ahdistunut. Olin 1,5 vuotta sitten psykologilla, mutta ahdistuneisuudelle ei ole löytynyt syytä (en maininnut ahmimisesta, koska silloin se oli vielä satunnaista).
En enää edes tiedä mitä on normaali syöminen, tai millaista olisi elämä jota ruoka ei hallitsisi.
Tiedän että ruoka korvaa jotain (mitä?) ja ahmiminen ja jatkuva syöminen on ainoa kestää pahaa oloa.
Tuota, tämä on erittäin mielenkiintoista. Itse en syö kuin kerran päivässä, enkä söis sitäkään jos ei äippä tois joka päivä omatekemäänsä ruokaa. En yksinkertaisesti pysty syömään enempää. Juoda voin, juon kahvia sellaset 2 kuppia päivässä, appelsiinimehua ehkä puol litraa, vettä ainakin litran. Mutta syömispuoli, en voi syödä ku kerran päivässä yhden aterian tai muuten alkaa heikottamaan. mahaan koskee ja tulee ripuli =/
Höh.. ei ole hyvä teilläkään, mutta olkaa onnellisia että voitte silti edes syödä kunnolla.
tiitiäinen: Se ripuli tulee just siks kun un elimistös ei ol tottunut ruokaan ja kun pelkästään juot, se juominen aiheuttaa sen...
Kärsi kerran paha oloo niin se ei tule toista kertaa.
Mä en voi sanoa ymmärtäväni sun tunteita, mut voin sanoa ymmärtäväni, miten helvetillistä on säheltää ruuan aknssa. Itse oksennan lähes kaikki sömäni ruuat, enkä vain voi lopettaa oksentamista. Siis syömistä ja oksentamista. On pakko syödä, vaikka tietää oksentavansa. se syöminen tuo jonkinlaista rauhaa tms, Mut ahdistusta sen jälkeen.
Hae jollekkin terapeutille tms, ei se muuten lopu koskaan. Ammattiauttajalta sä saat parhaiten apua. Mielenterveystoimisto tms..
Voimia!
ymmärrän teitä kaikkia mut tiedän että jokainen pystyy lopettamaan ja selviää.. vaikeeta se ehkä on mutta voimia kaikille ja kyllä se tästä... älkää vähätelkö itseänne ja voimianne, ja antakaa anteeksi itsellenne ja koittakaa jotenkin hakea apua tai koota itsenne, pahasta olosta tässä kaikessa kuitenkin on kyse, ei ruoasta......
Joo toi on tärkee, eli et antakaa anteeksi itsellenne! Siitä kaikki alkaa ja siihen kaikki loppuu. Kun oppii antamaan anteeksi mokailut ja sähellykset syömisen kautta, oppii hyväksymään itsensä.
...luen viestejäsi. Haluaisin niin auttaa...
Tiedän ettei lohduta jos sanon että ymmärrän. Hyvin. Ja kokemuksesta. Itse olen tosin aina oksentanut kaiken ahmimani.
Itselläni on täysin sama ongelma kun viestiketjun aloittajalla ja tiedän millaista helvettiä se on. Suurin ahdistus on silloin kun on jo syönyt kaapit tyhjiksi ja ei ole enää ruokaa mitä ahimia. Itselläni ahmiminen on ollut jo monta vuotta ja se alkoi traumaattisista ihmissuhteista. Tuntu että ahmimalla voi hetkeksi tukahduttaa ahdistuksen, loppua tälle kierteelle ei ole näkyvissä ei luultavasti tule näkymäänkään.