Ex-miehelläni oli narsistisia piirteitä ja olin useita vuosia ko. suhteen jälkeen yksin. Puoli vuotta sitten tapasin miehen, jonka kanssa etenkin alkuun puhuttiin paljon, kaikesta mahdollisesta avoimesti. Ajattelin, että tällä avoimuudella ei voi kuin onnistua. Hän on hyvin kriittinen monia asioita/ihmisiä kohtaan, vaan toisaalta kritiikille tuntui olevan perustelut - tosin itse ajattelen ihmisistä yleisesti ottaen myönteisemmin, pyrin pikemminkin ymmärtämään omituisuuksiamme osana persoonallisuutta. No, ajan mittaan mies kuitenkin sulkeutui, on välillä ollut suorastaan puhumaton. Ei sano mitään, ellen itse aloita keskustelua. Työntää pois, kääntää selän, tuhahtelee jutuilleni. Keväällä ensimmäisen kerran sanoi minun olevan hullu ja nyttemmin kuulen sitä lähes päivittäin - olen vainoharhainen ja hullu. On totta, etten aiempien kokemuksien vuoksi luota ihmisiin kovinkaan helposti, vaan en sentään aikaisemmin olisi sanonut itseäni vainoharhaiseksi. Ikävä kyllä nyttemmin on alkanut tuntua siltä, että olen. Huomaan olevani jatkuvasti varuillani miehen seurassa, koskaan ei tiedä mistä seuraavaksi tuulee. Hän saa suhteettomia raivokohtauksia pienistä asioista, kerran siitä, etten ollut töistä tullessani ostanut maitoa (en tiennyt sen olevan loppu). Perusasiat sentään pitäisi olla kuulemma kunnossa, eikä elää riipinraapin. Postissa tulleen avaimensa katoamisesta syytti minua, etsin sitä hullun lailla (heh, tosiaan) ja lopulta tarjouduin maksamaan lukon uudelleen sarjoituksen. Lopulta ilmeni, että avain olikin kulkeutunut naapurin postilaatikkoon. Ei anteeksipyyntöä, ei mitään. Aivan kuin koko episodi olisi unohdettu. Välillä näitä hyökkäyksiä tulee niin yllättävistä asioista, että tosiaankin olen alkanut tuntea itseni vainoharhaiseksi. Mitä ihmeellisempien sattumusten uskon johtuvan siitä, että mies yrittää murentaa itseluottamustani ja suoraan sanottuna mielenterveyttäni. Voiko tosiaan joku ottaa elämäntehtäväkseen toisen mielenterveyden tuhoamisen -en tiedä. Minulla kuulemma ei ole realistisia käsityksiä siitä, millainen mies on, vaan odotan jotain unelmakuvaa. Tuohonkin on helppo iskeä, koska vuosia olen ollut yksin ja sitä edeltävä suhteeni oli sairas... joten eipä minulla kai olekaan käsitystä siitä, mikä on normaalia miehen käytöstä ja mikä ei. En kuulemma näe omaa hullua käytöstäni tässä suhteessa (en kyllä oikeasti näekään, korkeintaan se, että olen alkanut epäillä kaikkea). Edellispäivänä kun yritin hänelle soittaa, niin vastasi ja sitten puhelu meni poikki. Yritin soittaa uudelleen ja yhteyttä ei saatu. Kolmannen kerran soittaessani puhelin hälytti, muttei vastannut. Myöhemmin kun kysyin syytä tähän, niin totesi hymyillen, että oli tehnyt niin pahuuttaan. Tällä hetkellä olemme erossa (ei tästä kertakaikkisesti mitään tule), kuitenkin käytännön sanelemista syistä vielä jonkin aikaa saman katon alla. Vainoharhaisuuttani tai ei, mutta pelkään todellakin sitä, että ennenkuin tästä tilanteesta pääsen, olen vakuuttunut omasta hulluudestani ja täysin pohjalla. Siis, todellakin pyydän jotain kommentteja tähän, kiitos!
Normaali mies vai narsisti vai minäkö hullu?
Elean04
402418
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Kumppanisi on kovin käytännöllinen ja rationaalinen persoona ja odottaa sinultakin tiettyä sellaista. Hän on ilmiselvästi pettynyt sinuun, kun taidat mielummin elää ajatusmaailmassa kuin reaalimaailmassa. Ajattelen niin, että kumppaniasi harmittaa sinun itsekeskeisyytesi, se että kaikki tekosi ja juttusi pyörivät sinun itsesi ympärillä, kun ne pitäisi pyöriä yhteisesti teidän ympärillä. Maidon loppuminen ja sen uhohtaminen ostaa kaupasta kertovat hänelle, että hän ei ole tärkeä sinulle ja tärkeämpää kuin yhteisten asioiden hoitaminen sinulle on sinun omat juttusi.
Puhumattomuus on vallankäyttöä ja toisen mitättömyyden näyttämistä "et ole minulle tärkeä, koska et huomaa ja arvosta minua" Puhumattomuudella hän osoittaa; "koska et piittaa, niin miksi minäkään piittaisin". Näyttää siltä, että kumppanisi on totaalisen kyllästynyt sinuun ja viitsi keskustella selvistä asioista kanssasi, koska kokee ettei siitä ole enää mitään hyötyä ja siksi tuhahtaa ja kääntää selkänsä.
Ette ilmiselvästikään ole toisillenne sopiva pari. Teidän arvomaailmanne ja ajatuksenne eivät kohtaa. Hän tuntuisi olevan kovin kontrolloiva, kiinni kaikessa järjestyksessä ja luultavasti perfektionisti, joka haluaa kaiken olevan tiptop ja vielä siinä sivussa tulla itse hemmotelluksi ja huomatuksi. Luultavasti kovin vaativa ja tiukkapipoinen niuhottaja tyyppi :) Sinä taas olet suurpiirteinen, arvostat enemmän huolettomuutta ja itseesi käpertymistä luultavasti uppoutuneena johonkin sinua kiinnostavampaan kuin kotitalous. Mielestäsi asiat sujuvat vähemmälläkin touhottamisella, mutta silti petyt myöskin omaan saamattomuuteesi, joka näkyy siinä, että yrität kuitenkin kaikella tavalla saada hyväksyntää ja yrität epätoivoisesti korjata virheitäsi, kun jäät kiinni omasta mukavuudenhalustasi.
On hyvä, jos olette huomanneet erilaisuutenne ja sen, että suhteenne pohjana ei näyttäisi olevan rakkaus vaan kahden käytännöllinen kimppa-asuminen, joka sekään ei toimi. Syy miksi homma ei toimi löytyy mielestäni tunnepuolelta. Molemmat odotatte toisiltanne hyväksyntää, palvontaa, itsenne huomaamista, mutta itsekkyydessänne ette osaa sitä kumpikaan antaa tosillenne. Jommalla kummalla tai kummallakaan ei riitä tunteita pitämään hommaa koossa, rakkaus uupuu ja sen myötä mikään ei toimi.
Sinä olet pettynyt, kun kumppanisi ei ymmärrä sinua ja ajattele kuten sinä ajattelet. Sinun tarpeesi tulevat ensin ja vasta sitten muiden. Olet alistunut yksineläjä luonne, joka haluaa elää omanlaistansa rauhallista elämää, jossa omat tarpeet tyydyttyvät, mutta jossa ei tarvitse nähdä vaivaa muita varten. Kumppanisi puhelinkäyttäytyminen ja kaikki toimi kielii siitä, että hän on vahvempi sinua ja päällepäsmäri, joka tietää miten sinut saa murtumaan ja polvilleen.
Hulluudesta tai narsismista tai muusta en voi sanoa mitään, mutta minusta suhteenne näyttäisi olevan kummankin pyyken kannalta tuhoisampi kuin rakentava ja hoitava. Olette repineet rikki toisenne ja on aika ymmärtää, että oli virhe mennä yhteen ja nyt on vain tyydyttävä korjaamaan syntyneet vauriot. Liikaa ei sovi ja kannata jäädä miettimään oliko syy sinun vainoharhaisuudessasi tai hulluudessasi vaan myöntää itsellesi, että suhteesta puuttui se oikea perusta, jonka päälle suhde pitäisi voida rakentaa. Liian hataralle pohjalle perustettu suhde on vaikea pitää koossa vaikka mitä tekisi toista miellyttääkseen, sitä vaistoaa kuitenkin lopulta, jos toisen tunteet eivät riitä.
Siis mistä sinä oikein puhut? Oletko ollut tämän parisuhteen kärpäsenä katossa? Haha. Ihmettelen enemmän rajatonta ihmistuntemustasi asiassa ja täysin käsittämättömiä päätelmiäsi. Ei hyvää huomenta, oletko sinä Jumala? Melkoisen informaation kasasit aikaan lyhyestä aloittajan viestistä. Haha, mikä vitsi!
Olen monasti näitä avauksia lukiessani hämmästynyt siitä tarpeesta, miten monella on tarve elää toisen ihmisen kautta - aivan kuiin sitä omaa elämää ei olisi lainkaan. Eikä sitä kyllä olekaan, jos niin yrittää tehdä.
Onnistunut parisuhde vaatii kaksi omilla jaloillaan seisovaa osapuolta, joiden tavoite ei ole pelata toistensa "kentillä". Toista ihmistä ei voi muuttaa, eikä edes kannata yrittää - itsensä muuttaminen ainoastaan on mahdollista, mutta valtaosalle mahdotonta sekin.
Uhrinarsismi on yleistä.
En ymmärrä mitä tarkoitat? Miten tuosta avauksesta tulee ilmi se, ettei minulla ole omaa elämää lainkaan? Kiitos :)
"Uhrinarsismi on yleistä."
Niin alkuun hyvinkin karsastin tuota narsismi/narsisti sanan liittämistä uhreihin, jotka ovat eläneet hyvinkin persoonallisuushäiriöisen ihmisen kanssa ja suhteessa ollut paljon ainakin henkistä väkivaltaa...
Mutta mene ja tiedä...mitä se sitten on...jos kumppani lähes kokonaisuudessaan jotain muuta, kuin itse toivoo ja haluaa ja silti pysyy suhteessa...
Saa ikäänkuin tyydytystä siitä, että kun toinen on sellainen ja sellainen, vaikea, kauhea ja vääränlainen varmaan narsistikin...ja uhri elää illuusioissa että kykenee toisen muuttamaan...itselleen, omiin tarpeisiinsa sopivaksi...niin kaikki olisi hyvin...
Kuuntelin tuossa mietteissäni tuota jossain viestissä ollutta linkkiäkin Ylen puheenpäivä...jotenkin se kolahti sekin, että ihminen monesti valitsee kumppaninsa ns. "lapsuutensa trauman" perusteella...elääksen lapsuutensa uudelleen...
Ettäkö sitä hyvää/täydellistä vanhempaako me monesti etsimme aikuisenakin toisesta ihmisestä korjataksemme omia vaille jäämisiämme...uskomme että jossain on hän...joka rakastaa meitä niin paljon, että on valmis muuttumaan ihmisenä kokonaan toisenlaiseksi vain ja ainoastaan meidän vuoksemme...
Itsekkyytäkö?, narsismia?
Saahan sitä kaikenlaista kuvitella, virtuaalitodellisuutta se vaan on.
"Ettäkö sitä hyvää/täydellistä vanhempaako me monesti etsimme aikuisenakin toisesta ihmisestä korjataksemme omia vaille jäämisiämme...uskomme että jossain on hän...joka rakastaa meitä niin paljon, että on valmis muuttumaan ihmisenä kokonaan toisenlaiseksi vain ja ainoastaan meidän vuoksemme..."
Kyllä se noin taitaa mennä yleensä. En usko että mikään terapia riittää korvaamaan sitä oikeaa ihmissuhdetta joka on jäänyt puuttumaan. Siinä tarvitaan sitä pyyteetöntä välittämistä ja terapeuttihan tekee sitä työkseen ja saa siitä palkkaa.
Kyllä, minä nimenomaan uskon tuohon, että ihminen valitsee kumppaninsa ns. lapsuuden trauman perusteella, olen sitä miettinyt paljon. Vaan ehkä avauksestani saa nyt siinä mielessä väärän kuvan, että haluaisin muuttaa tuon miehen kokonaan ja mieleisekseni. Ei siitä ole kysymys, enkä sellaista halua. Ja kyseinen kumppani ei ole lähes kokonaisuudessaan jotain muuta mitä haluan, vaan meillä nimenomaisesti on paljon yhteisiä arvoja ja kiinnostuksen kohteita (luonto, ajatukset yhteiskunnnasta jne jne). On käyty paljon hyviä keskusteluja ja molemmat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että on löytynyt ihminen, joka jakaa samaa maailmankuvaa. Tekisi mieleni sanoa, että minä rakastan sitä ihmistä sen kaiken rikkonaisuuden takana, joka ilmenee sitten käytöksenä, jota en ymmärrä. Reaktioina, torjumisena, vihamielisyytenä. Eli siinä ihmisessä on paljon sellaista, johon minun kiinnittyä, mutta sitten ihmissuhdetaidoissa tulee tuollaista kaikkea niskaan. Avausta lukiessani tuli mieleen, että ehkä tuo avainjuttu vaikuttaa jotenkin kummalliselta ulkopuolisen silmin. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että olimme keskellä muuttoa ja kirjeitä, lehtiä jne jne tuli vain lätättyä kasaan ja sivuun. Minä niitä laitoin, se on aivan totta, mutta en siinä kohtaa tiennyt edes jostain hänen kirjekuorestaan, en osannut sellaiseen kiinnittää edes huomiota. Kaksi päivää myöhemmin kun asia tuli hänen puoleltaan puheeksi, oli auttamattoman myöhäistä minun muistaa mitä kirjekuoria yms. olen ko. päivänä nähnyt sen sekasorron keskellä. Koska hän oli varma, ettei ole sitä itse ottanut, niin vaihtoehtoja jäi tasan yksi -minä. Ja itse ajattelin, että saattaa hyvinkin olla niin, että olen sen johonkin laittanut ja hukannut, hänkin oli sitä mieltä ja pahantuulinen tietysti. Se kun homma osoittautui toiseksi, niin hänen toimintansa sen suhteen tuntui vaan kummalta...mene ja tiedä. Ensin istunut marttyyrimaisesti sohvalla ja kiukutellut minun etsiessäni avainta ja tiuski, ettei nyt itse jaksa sitä etsiä jne jne. Selkeästi oli sitä mieltä, että olen hukannut sen. Sitten kun avain löytyi, niin ei mitään pahoittelua kahden päivän kiukutteluistaan minua kohtaan, vaan homma oli kuin unohdettu. Eli tiivistetysti sanottuna tuossa ihmisessä on paljon sellaista hyvää, jota jaamme ja se on saanut olemaan yhdessä, yrittämään selvittää näitä asioita. Vaan kaikesta puhumisesta huolimatta tulee taas seuraava episodi. Ja eniten tässä siis loukkaa ja hämmentää minua se, että hän on niin selkeästi ilmaissut sen, että minä olen hullu, vihjaillut käytökseeni, jota en vain itse näe. Kai minä tässä kirjoitan näpit rakoilla tätä asiaa siksi, että nuo vihjailut ovat jättäneet minuun epävarmuuden. Ehkä on niin, että itse tässä teen jotain käsittämätöntä, johon ei voi vastata kuin tuollaisilla vihanpurkauksilla. En tiedä. Eikä sitä tietenkään kukaan teistäkään voi tietää. Haluaisin vain kuulla kommentteja, että millaisena tämä tilanne ulkopuolisen silmiin näyttäytyy...
"On käyty paljon hyviä keskusteluja ja molemmat ovat olleet tyytyväisiä siihen, että on löytynyt ihminen, joka jakaa samaa maailmankuvaa. Tekisi mieleni sanoa, että minä rakastan sitä ihmistä sen kaiken rikkonaisuuden takana"
Noh, tulihan sieltä jotain muutakin, aloituksestasi päättelin, että kumppanisi on kokonaan vääränlainen...ja haluaisit hänen muuttuvan, että voisit olla itse onnellinen...
Ihan en ymmärrä noita avain tms. episodeja, mutta ilmeisesti ongelmasi onkin tuo hänen nimittelynsä sinua kohtaan...
Niin vaikea tietää mistä johtuu ja miten "tosissaan" hän on...voisitko kertoa hänelle ettet pidä siitä, ja miltä hänen nimittelynsä tuntuu sinusta...kysy miksi hän nimittelee sinua hulluksi...onko hän sitä mieltä että sinulla on oikeasti mielisairaus...ja pitäisikö sinun hänen mielestään hakea apua siihen...
Käsittääkseni hullu sanakin on kärsinyt inflaation ja sitä käytetään ns. puhekielessä varsin huolimattomasti, siinä kuin haistavttuakin...
Mutta kysymällä/keskustelemalla tuokin asia selviää...
No, "hulluus" lienee se yksi asia, jota tässä on myös jaettu :) Meillä molemmilla on varsin rikkonainen tausta -hänen isänsä oli alkoholisti, minun äitini on alkoholisti. Molemmat tiedostavat sen, että tämä tausta on tuonut vaikeuksia ihmissuhteisiin ja vääristymiä. Alunperin tämä oli kuitenkin asia, joka jaettiin. Puhuimme paljon ja avoimesti kaikenlaisesta. Molemmat on valmiita myöntämään, että ollaan rikkonaisia ihmisiä. Enkä nyt halua asettautua millekään omahyväisyyden valtaistuimelle "kaiken jo oppineena", vaan minusta tuntuu, että näen paljon miehen käytöksessä omaa käytöstäni joitakin vuosia sitten. Sittemmin olen rampannut AAL:ssä, lukenut vaikka ja mitä filosofioita, psykologiaa, käynyt terapiassa jne jne, jotta oppisin itsestäni. Lopputulema: kaikissa uskonnoissa, filosofioissa on perimmiltään kyse yhdestä ainoasta avainkysymyksestä: rakkaus. Tuostakin olemme yhtä mieltä. Eli olen kokenut niin, että jaamme yhteistä maailmankatsomusta ja kunnioittanut hänen mielipiteitään sen vuoksi. Haluan uskoa, että se mitä hän minussa näkee, voisi olla jotain sellaista, jolla rakentaa itseäni eteenpäin. Siksi esim. tämä "hullu"-nimittely osuu kipeään paikkaan, koska olen valmis sen jossain mielessä myöntämään -en ole täydellinen ja eheä. Taistelen siis tavallaan sen kanssa, että suostuako kaivamaan itsestäni vielä jotain sellaista, minkä itseltäni kiellän ja mitä en itsessäni näe, vai voiko olla niin, että nyt onkin hänen puoleltaan siirrytty jonkinmoiseen torjuntaan minua kohtaan ja pyritään vain vahingoittamaan. Sitten yritän tässä kerätä epävarmuuttani jonkinmoisia aihetodisteita siitä, että hänen käytöksensä ei ole enää ns. normaalin puitteissa. Itse olen tässä tavallaan niin syvällä, että en enää oikein edes asioita kovin objektiivisesti varmaan näe. No, tuli mieleeni tuossa sellainenkin ajatus, että minä olen ainut, joka kykenee tässä suhteessa sen määrittämään, että mikä MINULLE riittää, tai on hyväksi. Nyt tuntuu, että tämä tekee vain pahaa ja rikottaa. Vaan kaihertaa se, että jos minussa onkin olemassa jokin "hulluus", jokin sellainen, jonka tuo toinen ihminen voisi tehdä näkyväksi, niin nyt torjun sen lähtemällä. Kokemuksesta tiedän, että oma henkinen vastustus ja puolustus voi olla valtava siinä kohtaa, kun pitäisi nähdä jotain itsestään. Olenko minä nyt sillä tiellä, että ennemmin luokittelen toisen narsistiksi tai muuten rikottavaksi ihmiseksi, kuin suostuisin näkemään itsestäni jotain keskeneräisyyttä..
"Kokemuksesta tiedän, että oma henkinen vastustus ja puolustus voi olla valtava siinä kohtaa, kun pitäisi nähdä jotain itsestään"
Niin edelleen, kysymällä ja keskustelemalla asiat selviää...kysy suoraan mitä/millaista tuo "hulluus" on mitä kumppanisi sinussa näkee...ja sen pohjalta voit miettiä itseäsi pitääkö se paikkansa...
Jos ette keskustele, jäät ikäänkuin ikuseen epävarmuuden ja jossittelun tilaan...että kumpiko se "hullu" sitten olikaan...ja helposti viet oireen/ongelman/ asian mahdolliseen seuraavaankin suhteeseen...
Tuon kysymisen/keskustelemisen ei sinällään tarvitse muuttaa eropäätöstäsi...mutta sekin on hyvä tietää mistä syystä erotaan..senkö vuoksi että sinä haluat erota vaiko sen vuoksiko että hän haluaa erota...koska kumpikaan ei ole toiselle sitä mitä haluaa/tarvitsee...
Joka on asia jonka myös pitää hyväksyä...niin en tiedä...toki aikoinaan avioero oli itselleni kipeä paikka...kun puolisoni ei minun vuokseni kyennyt luopumaan alkoholistista...
tavallaan minä olin se joka jätti, koska erosimme minun aloitteestani...
mutta tavallaan siltikin tulin itse jätetyksi...olihan siinä pureksimista, että alkoholi oli tärkeämpi kuin vaimo ja lapset...
No tiedän riippuvuussairaus, mutta siltikin...
valinnan tekee kuitenkin viime kädessä ihminen...ja tavallaan minä sitten valitsin itseni...pidin itseäni tärkeämpänä kuin häntä...
No - et ymmärtänytkään.... yritätkö elää vain toisen ihmisen kautta? Vastauksestasi päätellen näin olisi....Kiitos :)
"Sitten yritän tässä kerätä epävarmuuttani jonkinmoisia aihetodisteita siitä, että hänen käytöksensä ei ole enää ns. normaalin puitteissa"
Pitäisi kyllä olla varmaan ihan sanomattakin selvää, ettei päivittäin hulluksi haukkuminen ole ihan normaalia...
Ei vaikka olisi aihetta ja miten paljon.
( en kyllä aihetta näe teksteissäsi, ainoastaan epävarmuutta ja taipumusta olla helposti muiden johdateltavissa. )
Sinun täytyy lopettaa ottamasta itseesi asioita, jotka eivät sinuun liity, eivätkä sinulle kuulu...Tällä hetkellä olet kuin pesusieni, joka vetää kaikki ne muiden haukut sisäänsä ja vaikka et vielä olisikaan hullu, niin ajanmyötä sellaiseksi vielä muutut, ellet pidä varaasi.
Hulluksi ja vainoharhaiseksi nimittely, saa ihmiset yleensä käyttäytymään vainoharhaisesti ja hullusti...Ainakin itseään kohtaan ja se jos mikä tekee sinusta helposti "hallittavan".
Pää kylmänä nyt... :)
Kyseenalaista aina muiden sanomat asiat, mikäli ne aiheuttavat sinulle huonoa oloa, äläkä puolustele niitä...Se on typerää ja itsetuhoista ja tekee sinusta vain sokean päivänselville asioille.
Kiitos vastauksesta :) Se oli tarkkanäköisyydessään suorastaan loistava ja monelta osin aivan totta. Hiukan pisti rinnasta kohdassa "sinun tarpeesi tulevat ensin ja sitten vasta muiden"...en tuota oikein itsestäni tunnista, mutta sitäkin sietää ajatella. Suhteestamme on tosiaan puuttunut aito tunnepohja ja arvostus alusta asti, silti on ollut jonkinmoinen kumma halu olla tässä.. omalla kohdallani on tuntunut siltä, että tulen oppimaan tästä jotain, että tämä tie on nyt vain mentävä ja nähtävä. Jäin myös miettimään sitä, että "hän on vahvempi ja päällepäsmäri" - onko se todella vahvuutta? Eikö vahvuutta ole se, että suostuu näkemään asioita toisen näkökulmasta ja pyrkii ymmärtämään? Onko vahvuutta itsekkyys ja tarve saada asiat tehtyä juuri omalla tavallaan? Tietynlaista vahvuutta olen hänessä nähnytkin, mutta sitten toisaalta ilkeilyä ja toisten syyttelyä pidän enemmänkin heikkoutena. Ettei osaa omia tunteitaan tuoda esiin rakentavammin, vaan alkaa sättimään ja pääsääntöisesti näkee syyn omille epäonnistumisilleen/ huonolle ololleen ex-vaimossa, minussa, yhteiskunnassa, järjestelmässä, jne. Ja se oikeuttaa pahantuulisuuden. Jopa hänen lastensa viikonlopputapaamiset aiheuttavat ahdistusta ja onkin perunut niitä vedoten omaan huonoon oloonsa tai olosuhteiden epävakauteen (ei täällä nyt mitään aivan kaameaa kuitenkaan tapahdu). Voinhan toki ajatella niinkin, että ei vain halua tutustuttaa lapsiaan minuun (olemme tulleet hyvin toimeen), vaan toisaalta tiedän, että ollessaan sinkkuna näki lapsiaan erittäin harvoin ja epäsäännöllisesti. No, sellaista jatkopohdintaa. Minun mielestäni jännällä tavalla tuo vastauksesi sopisi varmasti loistavasti meihin, mikäli meistä otettaisiin pois kaikki elämänkokemus ja sattumukset, jotka ovat muokanneet meitä. Tavallaan tuollainen persoonallisuuksien ero olisi nähtävissä meistä puhtaimmillaan. Vaan molemmilla on elämässä sattunut yhtä ja toista ja kaikenlaista kuonaa on vielä tullut siihen päälle. Ja sanottakoon vielä lisähämmennykseksi tähän soppaan, että suhteen alussa sanoi, ettei voi sanoa rakastavansa minua, koska ei tiedä onko niin. Nyt tämän kaiken ihmetouhuilun jälkeen sanoi, että on rakastunut minuun ja rakastaa, vaan lähelläni ei pysty hengittämään. En keksinyt siihen sitten enää mitään sanomista. Vaan kiitos sinulle lottamari
Niin tuosta vahvuudesta. Hänen vahvuutensahan ei ole sitä oikeanlaista vahvuutta, jota juuri tuossa suhteen rakentamisessa tarvittaisiin ja ehkäpä on niin, että sinultakin se puuttuu vaikka tiedät tarkalleen ottaen millaista se on ja millaista sen pitäisi olla. Vahva ihminen antaa toiselle tilaa olla oma itsensä ja hengittää vapaasti, jos ymmärrät mitä tarkoitan.Vapauden voi tukahduttaa monella tapaa, olemalla mustasukkainen, kontrolloimalla, tehdä riippuvaiseksi itsestänsä tai riippua toisessa, määrätä, vallata, hallita, olla passiivisagressiivinen marttyyri....lukemattomilla itsekkäillä tavoilla voidaan olla epäterveesti vahvoja näkemättä toista ollenkaan.
Suhteen koossapitävä voimahan on rakkaus, toisen kunnioittaminen ja oikeanlainen vahvuus kestää toistensa heikkouksia ja tuoda positiivisella tapaa esiin toisen hyviä puolia ja siten nostaa toisen itsetuntoa. Kaikki tämä on omiaan kantamaan suhdetta vaikeiuksissa ja auttaa luottamuksen kasvamisessa, joka on tärkein perusta koko suhteelle.
Kun toista jaksaa kannustaa ja tukea hänkin oppii arvostamaan ja luottamaan sinuun yhä enemmän. Enemmän suhteen lujuutta luodaan juuri toisen hyväksyvällä kannustuksella kuin arvostelemisella. Me jokainen olemme surkeita raakileita ja opettelemassa itsestämme pois antamista, mutta kuten huomaat se on vaikeaa ja itsekkyys voi nostaa päätään silloin varsinkin, jos kokee toisen hyökkäävän heti kättelyssä; "et taaskaan", "mikset tee mitään", "sinä vain", "aina sinä vaan", "koskaan sinä et"- Tämä on tuhoisa tie suhteessa, siihen me sorrumme jokainen aina jossain vaiheessa, kun meidän pitäisi aina ensin tutkia miksi tähän on tultu, että minusta tuntuu tälläiseltä.
Minä näen kaksi hyvin erivaiheessa henkistä kehitystietä olevaa persoonaa. Sinä olet selkeästi se henkisesti vahvempikypsempi siksi et saa häneen yhteyttä. Hän taas on se heikompivahvempi, joka yrittää kontrollin avulla pitää kaiken ahdistuksensa ja elämänsä koossa ja ei ymmärrä sinua. Olette kaukana toisistanne vaikka teillä kummallakin on elämänkokemusta ja sattumuksia takana. Ilmeisesti kumppanisi on joutunut kontrollin avulla selviämään aina elämästään ja on tehnyt niin koko elämänsä ajan. Hän ei pääse vanhoista tavoistaan irti, koska ei ole koskaan pysähtynyt itseään miettimään. Hän on keskeneräinen siinä suhteessa, että hän ei tunne itseään, ei hallitse omaa sisäistä itseään vaan yrittää pitää sisäisen kaaoksensa teennäisellä vahvuudella koossa, joka rikkoo häntä vielä enemmän. Hän ei osaa rauhoittua näkemään mikä ja kuka hän on, mikä on hänen paikkansa ja missä sen kuuluisi olla. Ilmeisesti jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta tai narsismista on kummankin kohdalla kyse.
Kun ei ole sinut itsensä kanssa, niin kaikki se kaaos mitä sisällä on purkautuu joka ikiseen asiaan, kaikki on aina huonosti, kaikissa muissa on syy ja vika, mutta koskaan ei katse käänny itseen ja näe sitä mistä se paha olo johtuu. Ilmeisesti sinä tiedostat omat heikkoutesi ja vahvuutesi, mutta et jaksa kannatella ja tukea häntä, koska hän ei osaa ottaa vastaan sinun ajatuksiasi vaan tyrmää ne heti totuttuun tapaansa kättelyssä, koska on aina tehnyt niin ja päässyt sillä päämääräänsä.
Toisen kuunteleminen on taito ja siihen päästään vain itse rauhoittumalla ja vetämällä sivuun hetkeksi oma itse. Pitää ottaa toinen kuin osaksi itseään, sisäänsä, hänet pitää läpivalaista, jotta häntä oppii ymmärtämään. Ei ole helppoa ymmärtää toisen sielunmaailmaa, jos ei opi kuuntelemaan sisäisellä korvallaan - sydämellään.
Menettämisen pelko on takana niin monessa ahdistuksessa, yksinjäämisen pelko ja se, että toinen ei rakastakaan, eikä oikeasti ole sitoutunut ja läsnä. Kun alamme pelkäämään ahdistumme ja kun ahdistumme alamme pelkäämään. Tästä tulee kierre, jota ei osata katkaista, koska emme tunnista mitä pelkäämme, mitä pelkomme takana on. Pelolle on luotava kasvot ja ne kasvot luodaan puhumalla, tuomalla se pelko keskustelun avulla esiin.
Kiitos viestistäsi, tämäkin valaisi asiaa, meidän suhdettamme. Yllä kirjoitin aika pitkät pätkät vielä hulluus-teemaa sivuten ja liittyen omaan sisäiseen maailmaani, siihen miten minä asiat näen. Kuuntelemisen taito on varmasti yksi tärkeimmistä, mitä hyvään parisuhteeseen tarvitaan. Ja sen tunnistaminen itsessä, että miten ainakin omalla kohdallani kyllä kuuntelen, vaan toisinaan istutan toisen sanomiset valmiiseen sapluunaan, jonka olen jo sisälläni luonut. Otan sen, mikä vahvistaa omaa senhetkistä näkemystäni, vaan siinä samalla moni asia toisen sanomisesta jää huomaamatta. Tiedostan tämän itsestäni ja olen tässä suhteessa pyrkinyt tietoisesti avaamaan korvani, avaamaan sydämeni. Ehken ole osannut riittävästi, vaan kuitenkin olen todellakin yrittänyt nähdä tämän miehen sielunmaiseman, olen löytänyt yhtymäkohtia ja eroja omaani ja avoimemmin kuin koskaan ennen paljastanut hetkiä elämäni varrelta... kipua, vahingoniloa, pahuutta, surua... kaikenlaista, mitä olen itseni kohdalla joutunut/SAANUT (jälkikäteen ajateltuna) käsitellä. Yksi kipeimmistä asioista oli se, että kirjoitin hänelle kirjeen siitä sisäisestä maailmastani ja logiikastani joka vallitsi silloin, kun en nähnyt muissa ihmisissä mitään hyvää, pelkkää pahuutta, pimeyttä... ja kipeintä siinä kaikessa oli kuitenkin se, että se kaikki loppujen lopuksi oli itsessäni. Vaati valtavasti nöyryyttä ja aikaa työstää tuota asiaa läpi, vaan ajan mittaan sitä alkoi nähdä asiat toisin. Enemmän valoa tuli minuun, enemmän valoa tuli muihin ihmisiin. Rakkautta. Vaan tämän kirjeen kohdalla kävi niin, että vaikka sanoin sen olevan vain hänelle, hän luki sen mökillä äidilleen ja tämän miesystävälle -ihmisille, joita en alkuunkaan tunne ja jotka eivät tunne minua. Naureskeli, että kyllä oli hiljainen yleisö (teksti oli todella synkkä). Loukkaannuin, suutuinkin (vaikka sitä en oikein osaa), vaan hän kuittasi asian sillä, että pitääkö aina kaikki ottaa niin vakavasti... En tiedä. Kai tässä kaikessa on kyse siitä, että minä olen tehnyt paljon matkaa itseni kanssa, vaan vieläkin usko itseen on kovin hauras. Se on hajoitettavissa, ei kuitenkaan kokonaan, siltä tuntuu. Minun pitäisi oppia puolustamaan itseäni, minuuttani, olemaan siitä ylpeä... ei väärällä tavalla ylpeä, vaan arvostaa sitä. Ehkä se on se läksy, joka tästä on opittavissa, ehkä sitä intuitioni viestitti suhteen alussa, kun lähdin tähän, vaikka toisaalta jokin osa minussa tiesi, että matkasta tulisi raskas. ----- Luin äsken tämän viestini ja itse asiassa siitä on kyllä löydettävissä tietynlainen uhrin rooliin asettautuminen. Itsensä hylkääminen on suorin tie katkeruuteen ja sitähän tässä taas kolkutellaan selkeästi, listaamalla noita tuossa miehessä olevia ominaisuuksia. Heh ja wow, mikä havainto :) Tämä selkeni valtavasti! Kiitos sinulle vastauksistasi, kiitos kaikille muillekin
Sä kysyt otsikossa oletko hullu. Kirjoittamistasi vastauksista päätellen sinulle ei saa kuitenkaan esittää sellaista että tosiaan vika olisi itsessäsi joten tämmönenkin avaus on tarpeeton enkä tajua miksi näit noinkin paljon vaivaa kirjoittaaksesi ihan pirun pitkät legendat? Tuskin on tarina tottakaan.
Olen vastannut pitkästi, koska saamistani vastauksista taas on tullut mieleen jotain, mihin kirjoittaa vastaavia ajatuksiani. Saaduissa vastauksissa on mm. joidenkin ihmisten ajatuksia siitä, että "kannattaisi kysyä asioista/keskustella" jne. Tai he ovat ilmaisseet oman näkemyksensä tilanteesta, joihin minä olen peilannut omaani. Sitä minä ennen kaikkea kaipaan tämän avauksen myötä, muiden ajatuksia ja sitten taas siitä kumpuaa omia ajatuksia. No, sinä näet kuten asian näet. Tarina on totta (minun näkemykseni siitä, kylläkin, miehellä on varmasti toisenlainen). Vaan kun itse ei saa objektiivisuudesta enää oikein kiinni, niin sitten sitä hakee jonkinmoista "puolueetonta" näkökulmaa täältä. Jotain näkökulmia ja hyviä on ollutkin. Myös sellaisia, joita minun on syytä ihan oikeasti miettiä itsessäni -eli olenko joissain asioissa tosiaan "hiukka hullu"? Varmaankin :) Ps. Toinen lomapäivä meneillään, eilen tein armottomasti remonttia ja tänään lököilen koneella. En koe tätä vaivannäöksi.
Joo, tämä on kyllä totta. Jotkut haluavat vain tietynlaisia vastauksia - itseään imartelevia - silloinkin, kun he itse esittävät asialle muitakin vaihtoehtoja, kuten tässäkin avauksessa.
On ihmisiä, joiden on vaikea hyväksyä olevansa millään muotoa "moitittavia". Välillä tuntuu, että ihan omasta mielestä mitätön seikka kaataa koko kirjoittajan omakuvan....Syitä voi olla monia, mutta yksi niistä voisi olla tämän palstan aihe.
Täällä on jo vuosia ollut yhdellä henkilöllä ollut tapana kirjoittaa hyvin pitkiä sepustuksia - eikä niihin ole saanut poikkipuolista vastausta kirjoittaa... joten ollaan tässä niihin jo totuttukin...;)
lottamari
Tarkoittaako "..en voinut välttyä kuulemasta.."
Että kuulit jotain mitä et olisi halunnut kuulla? Miksi?
No, en tiedä oliko tuo viittaus siihen, että olisin tämä "yksi henkilö" - en ole. Ellei tässä ole sitten kyse siitä, että olen niin perin pärähtänyt, jotta jokin toinen persoonani kirjoittelee tietämättäni viestejä ;) No, sai tästäkin kommentista ajateltavaa.. eli ilmeisimmin tilanne näyttäytyy ainakin joillekuille sellaisena, että olen itse narsisti. Varsin hyvä pointti - olen itsekin asiaa kovasti joskus miettinyt. Toivottavasti päivänä jonain asia valkenee, en nimittäin ainakaan haluaisi olla sellainen.
Ei Ilkikurimus sinua tarkoittanut. Enkä usko että sinua minään NPH:na pidetään, vaikka narsistisia piirteitä saattaisitkin omata (kuten kaikki me). Se ei silti ole sitä, mitä tarvitsee ajatella ensimmäiseksi.
Mutta mulla nousee kettumaisesti karvat pystyyn, kuinka kuvaat tuota "hulluksi" nimittelyä, arvostuksen puutetta, mitätöintiä ja jatkuvaa epävarmuudessa olemista. Kumppani ylittää rajasi mennen tullen; välittämättä - painotan - mitä se aiheuttaa sinulle. Ei hyvää eikä tervettä mieltä (Lottikselle terveisiä :). Jos hän olisi aidosti huolissaan mielenterveyden tilastasi, hän olisi valmis tukemaan henkisessä kasvussasi ja eheytymisessäsi, eikä pyrkiä aiheuttamaan sinulle epämääräistä ahdistusta.
En myöskään pidä mitä sanoit siitä, että koet olevasi varuillasi.
Tuo Dizelin laittama kommentti kannattaa lukea kahteenkiin kertaan. Olet saanut paljon hyviä vastauksia, joita on hyvä pohtia.
Minun suositukseni taas on: aikalisä. Ota etäisyyttä tavalla tai toisella ja pohdi näitä juttuja. Kirjaa ne ylös - mikä mättää, mikä hyvää, mitä haluat ja saatko sen mitä haluat ja oletko valmis maksamaan sen hinnan? Kuinka vuorovaikutus toimii parisuhteessanne? Onko se mitä haluat loppuelämältäsi? Miten sen saavutat?
Kiitos terveisistä. Ozzya..
Life won`t Wait for you...my firend....
http://www.youtube.com/watch?v=jAh_SCjCh8A
Kiitos Ozzysta. Kunnon musiikkia... pääsispä vielä joskus konserttiin..
Aika käy. Perry Mason sinulle Mari ja kaikille meille.
http://youtu.be/mIrQFFuMVOo
Oletko ihan varma että tiedät mikä on sulle parhaaksi? Ei se aina tunnu kivalta, ei me muuten kehityttäis tai muututtais miksikään jos kaikki ois aina kivaa. Ihminen on mukavuudenhaluinen eikä tee mitään ikävää kuin pakosta. Jotenkin kauhean kapeakatseinen näkemys sun kirjoituksista tulee mieleen, mutta toisaalta se on vain sitä pintaa joka luultavasti hioutuu jossain vaiheessa pois. Todellinen minäsi on siellä jossain alla etkä halua itse päästää sitä näkyviin koska pelkäät jotain. Vanhoja traumoja kenties. Itse sinä päätät mitä niille teet. Kyllä sinä tämän jo tiesitkin.
En tosiaankaan ole siitä varma, sitä tässä olen miettinytkin. Että josko tässä suhteessa ahdistus johtuukin siitä, että pitäisi oppia itsestäni jotain. Nähdä jotain, mitä en näe. Olisi kiva kuulla, mitä tarkoitat kapeakatseisuudella, en sitä oikeasti ymmärrä.
Sulla on ikäänkuin kädet peittämässä näkökykyäsi sivuille päin, suojaat itseäsi tai toisia (?) joltain. Tällainen havainto vain tuli, en tiedä sen enempää, itsestäsi löydät vastaukset. Kysymys kuuluu haluatko saada ne vastaukset ja haluatko nähdä?
Lisa Williams :)
Haluan! Olen jo vuosia kahlannut läpi jos jonkinmoisia ideologioita ja peilannut niitä omaan ajatusmaailmaani. Tuo suojaamisjuttu on mielenkiintoinen, vaan eipä avaudu kuitenkaan näin heti. En tiedä. Surulta suojaaminen? Veljeni kuoli auto-onnettomuudessa ollessani 9-vuotias ja äitini alkoholisoitui. Siitä sitten seurasi kaikenlaista. Huolehtimista pikkusiskoista jne jne. On niin sattunut kaikenlaista, että tämä on aikamoinen vyyhti. Ja kaikki kun lähtee jo lapsuudesta, niin sitä on vain kasvanut tällaisen todellisuuskuvan omaavaksi ihmiseksi. En kuitenkaan haluaisi ajatella, ettei tästä pääsisi jotenkin johonkin suuntaan eheytymään, sen punaisen langan löytyminen on vain aivan työn ja tuskan takana. En oikein tiedä mistä lähteä liikkeelle. Huoh.
Elean... kirjoittaminen todellakin selventää ajatuksia ja saa näkemään asiat monesta kulmasta. Se on tärkeää.
Mikä sinun syvin ongelmasi sitten on - onko se tämänhetkinen suhteesi vai mikä - ei kukaan meistä voi tietää. Vastaukset löytyvät omasta sisimmästä. Ja ne paljastuvat vähitellen kun on avoin tuntemuksilleen. Älä pelkää. Et ole vainoharhainen tai hullu (et ainakaan minun mielestäni) vaan asioita pohtiva usealta näkökulmalta ja motivoitunut kehittymiseen. Sivumennen sanottuna tuo katkarapujuttu on täysin mahdollista, mutta siihen totuutta et tule löytämään koskaan. Ihmisten kesken tapahtuu oikeasti sellaista, mitä ei uskoisi mahdolliseksi, joskus sellaisen taholta, jonka vihon viimeisenä voisi kuvitella tekevän niin.
Me palstalla luuhaajat: mikään kertomasi ei ole vierasta. Se on yhtä tuttua kuin itse kirjoittaisimme, tosin jokaisen kokemukset ovat uniikkeja ja erilaisia, mutta yhtäläisyyksiä löytyy. Luulisin että jokin haavoittuvaisuudessasi etsii täydennystä - se jokin sitten täydentää itseään monesti myös kaltoinkohtelevilla suhteilla - tavalla tai toisella. Mutta se ei ole sanottua, että suhteesi olisi turmioon tuomittu. Tärkeintä on löytää ne oman mielen avaimet, jotka kätkevät sisäänsä eri kokemuksia. Miksi niin tapahtuu? Emme kukaan soisi sinun antavan kaltoinkohdella itseäsi, se koskee myös kaltoinkohtelua itseltäsi.
Kun itselläni oli tuo vaihe, tein mindmappia. Kasasin kaikki tapahtumat ja aloin ruotia niitä. Seitti, joka siitä kutoutui, oli aika tyrmäävä. Oli uskomatonta, kuinka monelta asialta olin ummistanut silmäni. Se vaatii vain rehellisyyttä ja vain realiteetteja. Tapahtuneella (tarkoitan narsistiselle vaikuttavaa suhdetta) oli se hyvä lähtöpiste, että se pisti miettimään koko elämääni ja omaa osuuttani siinä. Millaisen ihmisen se oli muokannut. Joka oli keskeneräisyydessään ja epävarmuudessaan, hakiessaan turvallisuutta vääristä kohteista, jatkuvasti menossa kuilun yli, tavalla tai toisella. Ja siellä etsikkomatkalla ollaan edelleen.
Hyvät vaelluskengät jalkaan ja menoksi. Olet jo hyvällä alulla :)
Kiitos ja kaikkea hyvää myös sinulle. Onpa ollut aikamoinen päivä täällä palstan tiimellyksessä ja takki aikas tyhjä niinsanoakseni. Vaan nyt unille, huomenna uuteen päivään. Teen tuon mindmapin, katsotaan mitä sieltä sitten paljastuu..
Tervetuloa palstalle Elean04
Kyllä se punainen lanka löytyy. Motiivi löytämiseen on tärkein työkalu. Toinen apu syntyy vanhenemisen mahdollistamasta perspektiivistä. Tällä tarkoitan sitä että nuorena kun opettelee elämään, sattuu kaikenlaista mitä ei pysty hahmottamaan sen ajan tapahtumahorisontissa. Vanhetessamme näemme itsemme historiassa ikäänkuin ulkopuolisina tarkkailijoina.
Ihminen ei ole sidoksissa menneisiin murheisiinsa kuin muistojen kautta. Siksi tekemilleen virheille, ja kohdatuille kipeille asioille kannattaa yrittää antaa anteeksi ja hyväksyä ne eräänlaisena elämänpolkuna, joka on johdattanut juuri tähän hetkeen. Mind map, käsitekartta, voi olla hyvä keino. 'Minä' siinä pisteessä elämääni, ja nykyisin 'tässä ja nyt'.
(mehän oikeasti elämme vain tässä ja nyt)
Puhuit omaavasi tietynlaisen todellisuuskuvan. Tuo maailmankuva on jokaisella erilainen. Tätä eivät allekirjoita ne jotka pyrkivät karsinoimaan muita ihmisiä. Ei se mitään :)
Hei vaan sinullekin ja onpa teillä aikamoinen palsta täällä, aikamoisia ihmisiä. Tarkoitan hyvällä. Eilen tuli pöyhytettyä omia ajatuksia oikein perinpohjaisesti, eikä turhaan. Nukkumaan mennessäni mietin tätä kaikkea, mietin suhdettani äitiini paljon. Tuntui siltä, että hän oli paha. Kertakaikkisesti vain PAHA. Teki todella paljon väärin. Jossain taustalla hämmensi kuitenkin myös se, että oli paljon hyvääkin, tuli mieleeni joitain hetkiä. Jonkinlaista viisautta ja myös ylpeyttä äidistäni.Sitten aloin miettiä suhdettani omaan poikaani, olen pyrkinyt tekemään asiat toisin, tehnytkin paljon. Vaan tiedän myös tehneeni paljon väärin. Mielikuvittelin sen, että jonain päivänä puhun tästä kaikesta poikani kanssa. Tuli itku ja sanoin ääneen tyyliin "Tiedätkö kulta, vaikka tässä on ollut paljon kaikenlaista, enkä ole osannut aina olla hyvä äiti, niin olet hienoin ihminen, jonka tunnen ja olen ylpeä siitä, että saan olla sinun äitisi". Se oli kummallista kuulla nuo sanat, sillä tajusin (en meinannut ensin uskoa), että olen kuullut ne itse joskus. Olen oikeasti itse kuullut ne omalta äidiltäni joskus kauan kauan sitten! En vain muistanut koko juttua. Tuon tajuamisesta seurasi paljon kaikenlaista ajatusta... ei ole pahoja ihmisiä, on vain rikkonaisia. Joku voi oikeasti rakastaa, vaan tekee sen niin, että se enemmän satuttaa. Kärsii siitä itsekin. Ja kun lapsena on pitänyt ottaa vastaan tuo rakkaus ehdoitta, no, pyristelin vastaan, taistelin raivokkaastikin, vaan kuitenkin sen edessä oli jotenkin voimaton, oli riippuvainen, niin sitä oppi ottamaan vastaan rakkauden nimissä melkeinpä mitä tahansa. No, mietin sitten suhdettani tuohon mieheen ja yleensä miehiin, joiden kanssa olen ollut. Meillä on elämänkokemuksistamme johtuen jokin yhteinen tarttumapinta, jokin, mikä saa kokemaan samankaltaisuutta. Paljon asioita miettineitä ihmisiä, paljon itseään miettineitä ihmisiä. En tiedä tarvitseeko siinä olla edes sen suurempaa "luonnonjärjestystä" kuin tuo, että kiintyy toiseen. Kuitenkin, kun molemmat ovat rikkonaisia, niin kyky rakastaa hyvää tarkoittavasti usein puuttuu, ellei sitten asioita ole jo pitkälle käsitelty (tahtoisin uskoa näin). Nykyisessä tapauksessa on niin, että mies aivan varmasti rakastaa minua, kyllä minä siihen uskon, niin auki olemme toisiamme repineet tässä viime kuukausien aikana ja niin paljon pyritty ymmärtämään, että kyllä se on niin. Ja minä kaiken tämän loukkaantuneisuuteni ja epäluulojeni takana rakastan häntä. Vaan vaikka olisi niin ihmeellinen asia kuin rakkaus, se ei tarkoita sitä, että osaa toista rakastaa sillätavoin, että se tekisi toiselle hyvää. Hän ei osaa rakastaa minua niin. Hänen tapansa rakastaa sattuu. Onko hänellä jotain sellaisia päämääriä, joita ei itsekään tiedosta -en tiedä. Ehkä hän epävarmuudessaan pyrkii alitajuisesti tekemään minusta vielä riippuvaisemman itsestään, pelkää menettävänsä ja tuo on hänen tapansa varmistaa se. En tosiaan tiedä, eikä tiedä varmasti hänkään. Ja ehkä minulla on tarve epäluuloisuudessani tehdä hänestä PAHA, ilmaista se hänelle (mikä musertaisi häntä) ja sitten tarjoutua rakastamaan marttyyrimaisesti siitä kaikesta pahuudesta huolimatta tyyliin "minä pystyn tähän, olen pystynyt ennenkin". Ja niin minä saisin tuon ihmisen kiinnittymään minuun. Se on siis tavallaan jotain valtavaa menettämisen pelkoa, enkä varmuudella osaa edes sanoa, onko kuvio tuollainen. Se minkä eilen kuitenkin ymmärsin on se, että toisin kuin äitini kanssa, nyt voin ottaa vastuun itse omasta olostani ja todeta, että tämän miehen rakkaus minua kohtaan sattuu. Hänen tapansa rakastaa satuttaa minua ja minun on sitten toimittava sen mukaisesti. Laitettava oma oloni etusijalle, kunnioitettava niitä tuntemuksia, joita minulle tulee. No, kirjoittelin aiemmin tähän vielä pitkät pätkät, vaan viestin sisältö on kuulemma liian pitkä. Joten näine aatoksin heips..
Vielä..
kävin äsken ulkona tupakalla ja huomasin, miten tuuli tuntuu kasvoihin. Pehmeältä. En ole huomannut sitä vuosiin. On ihan itkuherkkä ja arka olo ja hyvä olo. Se pelottaa, että tämä menee pois. Vaan ehkä sen voi sitten taas löytää uudelleen :)
Kiitos kauniista kommentista!
Meillä kaikilla taitaa olla kivirekenä menneisyydessä tekemämme virheet, ja olemme rikkonaisia, inhimillisiä. Lapsenkasvatus ei voi olla kenellekään helppoa kun samanaikaisesti opettelee vanhemmuutta. Uskoisin että lapset hyväksyvät aika nopeasti vanhempien tekemät virheet ja erehdykset, jos näkevät vanhemman kykenevän käsittelemään tekemänsä asiat. Siitä syntyy suotuisa roolimalli (arkkityypit) jossa erehtyminen on inhimillistä ja hyväksyttävää.
Koska näet oman äitisi teot, niin hyvät kuin huonotkin, olet varmaankin alkanut prosessin joka johtaa anteeksiantoon. Anteeksiantoon tapahtumille, joita ei kukaan voi enää muuttaa, ja juuri muuttumattomuuden takia onkin syytä luopua tuskasta. Puolisosi suhteen - mieti asioita - on hyvä että välillänne on Rakkaus. Et voi muuttaa häntä, mutta hän voi muuttua jos haluaa.
Lynett teki rajoista ja vastuusta aloituksen tässä taannoin. Ehkä haluaisit vilkaista sitä kahvikupin ääressä. Linkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10240897#comment-0
Nauti tuulesta, se on kulkenut monen ihmisen luona, toiset sen huomaa, toiset ei.. ;)
Kun on taistellut irti narsitiseta ihmisestä ei hänen sanomisensa enää satuta.Ennen todella uskoin,että olen hullu niin kuin hän väitti. Häntä ei ole enää olemassa minulle.
toivottavasti olet jo jättänyt tuon narsistisen ääliön...purkaa nyt pahaoloaan ja lapsuuden traumojaan sinuun,niinkuin se olisi sinun vikasi ja tuommoiset miehet tarvitsee psykiatriaa,ennen kuin aloittavat uuden suhteen kiusaamisen..tuollaiset ihmiset ovat lapsuuden uhreja ja eivät pysty empatiaan eivätkä näe itsessä mitään vikaa,vain toisissa....riitaa nyt yhdestä maitopurkista,se kielii jo siitä että on halu purkaa kiukkuaan jonnekkin mistä sen aiheen vain saa revittyä,ja mihis muuten sen helpommin purkaisi kuin omiin läheisiinsä,tässä tapauksessa sinuun.tottakait sitä alkaa vainoharhaisesti uskoa että itsessä on vika,kun kokoajan siitä saa kuulla.pois vaan paska jollet jo ole jättänyt!!! p.s. ei sitten muutu koskaan,pahenee vaan iän myötä ja syy on hänen omassa nekatiivisessa elämän asenteessaan. samanlaisen paskan kanssa liitossa olleena tuo oli kuin minun kirjoittamani..noita kommeteja joita olet saanut ei kannata ottaa kaikkia todesta,kun ne ei tiedä mistä puhuvat,leikkivät vain pykologia!eivätkä tiedä vaikeista luonnehäiriöisistä mitään,ei niitten kanssa voi keskustella,kuin oikean terveen miehen kanssa,mutta minkäs teet kun ristiksesi olet saanut,koita päästä eroon ettet pilaa elämääsi ,tommosen paskan takia!
Samaa mieltä! Ihminen joka tekee maitopurkin ostosta ongelman tekee myös muistakin asioista sitä. Ei nuo aloittajan jutut ole tervejärkisen aikuisen parisuhteesta ollenkaan. Kukaan normaali ei kuluta aikaansa toisen mielenpahoittamiseen, se on 100% fakta.
Minullakin oli samanlaisia kokemuksia alkoholistiperheessä kasvaneesta exästäni, joka oli jotenkin vainoharhainen minun mielestäni. Kumpuaako vainoharhaisuus jotenkin lapsuuden perheen vuorovaikutusuhteista en tiedä, arvelen vain. Olen pähkäillyt, että se jotenkin liittyy valehteluun, salailuun ja epärehellisyyteen, joka on vallitseva käyttäytymismuoto näköjään noissa kuvioissa. Ja siihen epävarmuuteen, epäjohdonmukaisuuteen joka noissa kuvioissa on varmaan ollut tyypillistä. Vähemmästäkin sitä tulee vainoharhaiseksi kun mikään ei ole varmaa ja vanhemmat ovat käyttäytyneet epäjohdonmukaisesti. Epäluotettavuus ja vilpillisyys olivat jotenkin hallitsevia luonteenpiirteitä hänen käytöksessään.
Samanlaisia kokemuksia, mutta eri asioista, ilmeni hänen käyttäytymisessään kuin sinulla tuo pizatäytejuttu. aivan kuin olisi tahallaan salaa tehnyt kiusaa tai halunnut vahingoittaa minua tahallaan. Aiheuttaa minulle jopa onnettomuuden tai tapaturman tahallaan. Koin hänet vaarallisena ja aloin pelätä oman turvallisuuteni puolesta loppuaikoina, ja varmistelin asioita siten että en joutuisi vaaraan.
Mielestäni sinun pitää nyt luottaa omaan intuitioosi ja kuunnella sitä, mitä se kertoo sinulle. Minun mielestäni sinun johtopäätöksesi on oikea. Mahdollisuuksia on vain yksi, koska pizanvalmistaja tuskin on roiskinut pizaan mitä sattuu, joten selitys on hatara ja vaikuttaa keksityltä. Tai sitten hän on unohtanut miten asia piti olla, ja toiminut sen vuoksi väärin, mutta olettaisi että rehellinen ihminen kertoisi erehdyksensä kun se tulisi julki.
Minä en ainakaan koskaan saanut mitään vastausta kun otin nämä oudot tapahtuneet asiat esille, hän vaikeni aina eikä sanonut mitään, tai käveli pois tilanteesta, tai alkoi syytellä minua hulluksi.
Mielestäni oletusarvo normaalille ihmiselle on että tuollaisiin asioihin saa vastauksen tai asia selvitetään, mistä se johtuu, itse ainakin toimisin niin.
Nämä asiat jäivät aina kerta toisensa jälkeen kuitenkin selvittämättä, ja niitä vastaavanlaisia tapauksia sattui useita, jotka ei menneet niinkuin normaalisti olisi kuulunut mennä, ja joista jäi epäilyksen siemen itämään, ja suuri hämmennys siitä mitä tapahtui.
Normaalia meininkiä se ei ainakaan ollut, ja en aikaisemmin ollut koskaan joutunut aikaisemmissa läheisuhteissani sellaisten asioiden kanssa tekemisiin.
Liekö liittynyt siihen pyrkimykseen murtaa minun psyyke, vai kiusaamista, en tiedä.
Keromuksestasi päätellen, jos nyt palaat ja jatkat suhdetta lankeat samaan ansaan ja toistat lapsuudentraumojasi tuon ihmisen kanssa. Harkitse todella tarkkaan!