Olen tässä tullut ajatelleeksi että parempi yksin kuin vaikka huonossa seurassa. Pidän tällä hetkellä aika epätodennäköisenä että kukaan herrasihminen kiinnostuisi minusta tosissaan. Syy tähän voi olla niinkin pinnallinen kuin ulkoinen olemus. Saatan olla liian pienikokoinen useimmille koska olen alle 160cm ja aika tyttömäinen. Kyllähän myönteistäkin juttua olen saanut vastaanottaa mutta silti loppuviimeksi minua vähän kummeksitaan. Olen pikkuhiljaa tottunut asiaan enkä ajattele asiaa ellen jonkun tuttavuuden kautta taas törmää siihen; sitä on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan, ihmiset tekevät ns toteavia lausahduksia.
Siispä elän ja rakennan elämääni, yksin, koko ajan vahvistuen. Vähän aikaa sitten koin yksinäisyyteni rankasti mutta aikani surtuani hyväksyin asian laidan. Olen vielä nuori ja tekemistä elämässä riittää.
Siispä elän ja rakennan elämääni, yksin, koko ajan vahvistuen. Vähän aikaa sitten koin yksinäisyyteni rankasti mutta aikani surtuani hyväksyin asian laidan. Olen vielä nuori ja tekemistä elämässä riittää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei kenenkään ole hyvä, eikä tarvitse olla yksin.
On tietysti olemassa "erakko tyyppejä" mutta se on asia erikseen.
Mainitset kokosi ja tyttömäisyytesi; jos olet nainen,tyttö eli siis naaraspuolinen, kuten annat ymmärtää????
Jos näin on ota ihmeessä minuun yhteyttä.
[email protected]
t.minä,tietokone ja kissa.
Arvasin heti kun luin ton ekan että siitähän seuraa pillun vonkaamista. Kyllä me miehet ollaan säälittäviä, meitähän voi lukea kuin avointa kirjaa..
pienuus? hih! :D tuskin vain,itsekin olen vain 164cm pitkä miekkonen. ja jospa olisikin kaltaisiasi pieniä mimmiläisiä VAAN enemmän! x):D
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa/huonoissa suhteissa.
Olen 26v. naimisissa oleva nainen. Olen kärsinyt koko ikäni, mistä pahimpia ovat lapsena koettu perheväkivalta ja koulukiusaaminen. Uskon, että kaikesta voi päästä kyllä yli, mutta aika vaikeaa se on silloin, kun on ongelmia ihmissuhteissa.
Mieheni sanoo rakastavansa minua, mutta minun on vaikea uskoa sitä, kun hän on loukannut minua niin paljon. Lisäksi tunnen olevani yksinäinen suhteessa, mikä on huono myös siksi, kun ystäviäkään minulla ei juurikaan ole. Tällainen on erittäin raskasta.
Mies rikkoo lupauksiaan, eikä häneen voi luottaa muutenkaan. Hänellä on ongelmia alkoholin kanssa -tosin ei kuitenkaan hirveän vakavia - mistä pahimmat ongelmat juuri syntyvät. Ihminen on juodessaan usein itsekäs, jolloin lupauksetkaan eivät paljoa paina. Tuntuu, että en ole arvokas.
Hän tietää erittäin hyvin taustoistani, joten tiedon puuttumisesta ainakaan ei ole kyse. Ei alkoholin vaikutuksen alaisena paljoa ajatella toisten tunteita, vaan kaikki vaan unohdetaan ja mitätöidään. Tietysti näin voi tapahtua -ja tapahtuukin- myös selvin päin.
Tuntuu, että mieheni ei halua viettää pahemmin aikaa kanssani, vaikka onhan hänellä paljon töitäkin, kun valmistui tänä keväänä ammattiin. Hänen olisi tarkoitus etsiä töitä omalta alaltaan. Nyt mieheni on osapäivätyössä iltaisin ja päivisin hän tekee työportfoliota, joten paljon yhteistä aikaa ei ole. Viikonloppuna ehkä, mutta jos hän alkaa juomaan (ei kuitenkaan juo joka vkonloppu), niin hänen on päästävä jonkun kaverinsa luokse. Jos minä en halua tulla mukaan kuuntelemaan turhanpäiväisiä juttuja, joissa ei ole mitään tolkkua, jään yksin kotiin ellen halua lähteä yksin baariin.
Valmistuin tänä keväänä yo:ksi ja oli tarkoitus pitää tuplavalmistujaiset. No, nehän pidettiin ja ihmisiä lappasi päivällä ja alkuillalla ihan riittämiin. Mutta, sitä haluaisi juhlia myös myöhempään illalla ja tarkoitus olikin. No, mieheni piti kuitenkin käydä koululla, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, että mihin aikaan ja että onko muuta tarkoitusta kuin juhliminen. Hän antoi ymmärtää, että on, koska sinne kuulemma PITI mennä. En ollut kovin innokas menemään, koska koulu ei ole kiinnostavimpia paikkoja juhlimiselle. Sitä paitsi, tunnen oloni yksinäiseksi (tiedän sen etukäteen), koska eihän se liity minuun mitenkään muuten kuin siten, että olen erään opiskelijan puoliso.
Menimme sitten sinne, mutta en halunnut jäädä, koska tuollaisissa paikoissa tuntee juuri sitä yksinäisyyttä. Varsinkin, kun ei tunne ketään. Parin tunnin päästä oli minun oli pakko lähteä, kun en kestänyt sitä kännistä riehumista. Minä olen kuitenkin aika ujo ihminen, vaikka annan välillä toisin ymmärtää. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä YKSIN kotiin tai YKSIN baariin. Mieheni ei suostunut tulla mukaani, koska hän halusi jäädä opiskelijakavereidensa kanssa juhlimaan, mikä tietysti on ymmärrettävää. Mutta, entä minä sitten? Minulla ei ollut ketään kenen kanssa lähteä, eikä yksinkään viitsi lähteä baariin. (Olen joskus lähtenyt, mutta siitä ei yleensä koskaan seuraa hyvää). Niinpä menin kotiin jo ennen puoltayötä. Tuntui aika kurjalta, kun mietin, että kaikki muut ylioppilaat juhlivat tuolla jossakin, mutta minä vaan istun yksin kotona. Kaikki muut voivat juhlia ja pitää hauskaa, mutta en minä, vaikka samaa asiaa olisi tarkoitus juhlia.
Pointti on siinä, että olisin jollain lailla hyväksymässä sen, että joudun olla paljon yksin, koska minulle se ei ole enää kovinkaan iso ongelma, koska olen itsenäistynyt kuitenkin sen verran, että voin ihan hyvin ollakin yksinäni, MUTTA en kuitenkaan aina. Vaikeaa sen sijaan on hyväksyä sitä, että omissa juhlissaan tuntee yksinäisyyttä tai että jätetään yksin. Kysymys on kuitenkin elämän harvoista tähtihetkistä, mitkä tapahtuvat vain kerran elämässä. Eikö niitä kuulu juhlia juuri silloin kun ne ovat, eikä joskus vuosien päästä "korvausjuhlina"? Eikö edes silloin voisi olla enemmänkin ihmisten kanssa, kun ihmisiä kuitenkin on sen verran?
Tietenkin olen sitä mieltä, että eihän nyt mitkään juhlat mitään elämän pääasioita ole (laitoin vain esimerkiksi siitä, miten vaikea on hyväksyä yksinäisyyttä tilanteissa, joissa luulisi olevansa seurassa eikä yksinäinen. On vaikea ymmärtää, että tähtihetketkin menevät piloille yksinäisyyden takia, jolloin vain vahvistuu käsitys, että eihän kukaan välitä minusta tai kuka nyt minun kanssani haluaisi olla edes iloisissa merkeissä. Taidan olla huonoa seuraa.)
MUTTA, kun olisi edes joskus niitä, ettei aina tarvitsisi tuntea huonommuutta ja arvottomuutta ja erityisesti sitä, että oliko tämä vaivan arvoista. kuitenkin kaikenlaiset saavutukset ovat tärkeitä ja tuntuisi hyvältä, että EDES SILLOIN voisi tuntea olevansa jotakin. Tietenkään ongelma ei poistu, mutta onhan kaikki ilon/juhlan aiheet ainakin omasta mielestäni sellaisia, jotka antaisivat pientä hyvää elämässä, joita voisi muistella erityisesti "pahoina päivinä" ja tajuta, että on olemassa hyviä/iloisia asioita, jotka jotain merkitsevät, vaikka eivät tietenkään paljon.
En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Olen välillä hyvin surullinen. Myös minulla on ollut samantyyppisiä ajatuksia kuin sinulla, eli kukaan herrasihminen ei kiinnostuisi minusta tosissaan. Olen kaunis ja voisi luulla, että kiinnostusta löytyisi enemmänkin, mutta en ole varma. Nimittäin, ei se ulkonäkö ole ainoa asia, mistä kiinnostutaan. Onhan sitä paljon muitakin asioita. Jos kiinnostutaan pelkästään ulkonäöstä, niin eihän se voi olla vakavaa. Silloinhan on yleensä vain fyysistä kiinnostusta, mitä minäkin olen joutunut kokemaan. Vaikka olisi kaunis, vaatii aika paljon elää moniongelmaisen ihmisen kanssa. Eihän ulkonäkö auta mitään, jo on ongelmia. Tämä sattuu minuun todella paljon, kun ajattelen, että onko mieheni tarkoitettu minulle, kun kukaan muu ei huoli minua?
Jos en voi olla mieheni kanssa (aika vahvasti siltä tuntuu; epäluottamus ja etäisyys eivät ole hyviä asioita parisuhteessa), niin olenko yksin? Aika masentavia tällaiset ajatukset, mutta en voi olla ajattelematta noin.
Jos jollakin on samantyyppisiä kokemuksia tai muuten vain haluaisi keskustella kanssani, tässä s-postiosoitteni: [email protected]
Toivon asiallisia viestejä, koska en kestä lisää satuttamista/loukkaamista. Olen hyvin herkkä ihminen, mutta toisaalta vahva. Osaan välillä olla kuitenkin iloinen ja ulospäinsuuntautuva ja jopa huumorintajuinenkin.
Hyvää kesän jatkoa kaikille!!!
Toivon asiallisia vastauksia, JOS minulle vastataan, koska enhän ole aloittanut keskustelua.
Olin lukenut tarkasti ja ymmärsin että olet erittäin nuori nainen. Sinulla kaikki edessä kun vain kerät voimat ja lähdet tästä suhdesta. Sinun kaveri ei ota sinun huomioon eikä ota vastuu teistä vain tyydytää oma elämää ja ajaa omat halut läpi kun sinä olet kiltti ja epävarma... Niin itsekin olit jo miettinut tämä asia ja olen sita varma että päätös jo valmis, mutta sinä vain epäröit omat voimat - lue omat ajatukset vielä kerraan - vastaus on siellä vaikka pelottaa... Haluan vain korosta, että aika kuluu ja tilanne vain pahene - toista ei voi muuttaa, usko pois. Mulla on kokemus 24 v avioliittoa, alkuu oli onnelinen, sit mies muuttunut, pettanut(pitkä) ja ei ollut konstia pelastaa liittoon, kiltina yritin n. 1,5 v, mutta villielämä vei häntä mukaan. 50:na erosin ja olen aloitamassa oman elämään kunnioitaen itsensä. Mies ryypee mudassa mut niin oli tarkoitus ja hänen oma valinta.
Minuakin pelotta, mutta joka aamu haen Hesari ja vakuttaan: - ihana aamu... mina rakastan itsea... minun on mentava eteenpäin... tämä on minun tie... Kokeile. Sinä olet hyvää! Halia sulle ja voimia :=))Kyllä ystäviä on vaikka tässä.
Olen 26- vuotias, joten taidan olla vielä aika nuori. Niin, kyllähän minä olen paljonkin miettinyt tätä asiaa, mutta lähtemisen este taitaa olla esim. se, että olemme tunteneet toisemme niin kauan. Toiseksi, miehessäni on sellaisia hyviä puolia, joita en usko monessakaan olevan. Hän on kuitenkin ainutlaatuinen. Mutta, totta on tietysti se, että toista ei voi muuttaa -ikävä kyllä. On vain niin raskasta, kun AINA kokee pettymyksiä ihmissuhteissa.
Pettymykset ovat alkaneet jo lapsuudesta, siksi varmaan lähteminen on niin epävarmaa. On ikävää, kun ei voi luottaa kehenkään ja pelkää aina niin paljon. Tosin, nyt tilanne on vähän parempi, mutta silti. Aina sitä toivoo asioiden parantuvan!
Kiitos paljon viestistäsi! Haleja myös sinulle! :)
Itsekin olen alkanut tottua yksinäisyyteeni, en sitten tiedä onko se hyvä vai huono asia. Olen 25-vuotias eikä minulla ole oikeastaan koskaan ollut vakavempaa seurustelusuhdetta. Ystäviä on, mies- ja naispuolisia ihan riittämiin, pari todella hyvääkin ystävää. Mutta silti, olen tullut siihen johtopäätökseen, että olen joko liian kiltti ihminen koska en ole välittömästi survomassa melaa suuhun jos joku nainen katsoo silmiin, tai sitten se johtuu jostain ulkoisesta seikasta.
Eli yksin et ole asiasi kanssa, itsekin tässä rakentelen elämääni omin päin, kämppää maksellen ja töitä tehden. Kivaa on silti, muttei ehkä ihan niin kivaa kuin voisi olla.