Hei,
Ihan rupesin tuntojani purkamaan ja ehkä myös jos saisi vertaistukea, niin olisi kiva.
Kuopukseni muutti omaan asuntoon noin 3vk sitten, tuntuu, että tämä ikävä ei koskaan lopu. Aina kun poika käy kotona, niin sen jälkeen purskahdan itkuun. Pojan aikana en tietysti itke, koska en halua, että hänelle tulee paha mieli.
Tottakai hänen on aloitettava oma elämä, toki sen ymmärrän, mutta nyt nin tyhjä olo, kun ei ketään enää kotona. Eli olen lasteni kanssa ollut keskenään yli 10v. Vanhin muutti omilleen noin 4v. sitten ja nuorimman kanssa elettiin kahdestaan.
Ottaa muuten voimille.
Onko muilla äideillä samanlaisia koekmuskai/miksei toki isälläkin.
Ihan rupesin tuntojani purkamaan ja ehkä myös jos saisi vertaistukea, niin olisi kiva.
Kuopukseni muutti omaan asuntoon noin 3vk sitten, tuntuu, että tämä ikävä ei koskaan lopu. Aina kun poika käy kotona, niin sen jälkeen purskahdan itkuun. Pojan aikana en tietysti itke, koska en halua, että hänelle tulee paha mieli.
Tottakai hänen on aloitettava oma elämä, toki sen ymmärrän, mutta nyt nin tyhjä olo, kun ei ketään enää kotona. Eli olen lasteni kanssa ollut keskenään yli 10v. Vanhin muutti omilleen noin 4v. sitten ja nuorimman kanssa elettiin kahdestaan.
Ottaa muuten voimille.
Onko muilla äideillä samanlaisia koekmuskai/miksei toki isälläkin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
No jopas! Mikä siinä on hankalaa.. mene kylään?
Ymmärrän hyvin sua. Mä pelkään jo etukäteen sitä, kun tulee aika, et muksu lähtee omilleen.
Voi tuttu tunne tuo. Eli taitaa olla kuules aika normaalia tuntea tuollaista. Mulle ainakin tuntui maailmanlopulta se, että lapsi muutti pois. Mutta on ollut nyt vuoden omillaan ja on käynyt aina syömässä jne kun tarvii jotain ;)) eli ei ne taida hylätä äitiä kuitenkaan. Varmaan se tunne, että kukaan ei tarvi enää, on se kauhea juttu. Ja että lapsi on niin iso, että pärjää. Mutta se kai on se luonnon laki. Mutta kohta näet ehkä asiassa miellyttäviäkin puolia. Yksinhuoltajana sitä hitsautuu monesti kiinni lapsiinsa enempi kuin parisuhteessa oleva. Ehdotan että hankit aluksi jotain tekemistä, vaikka harrastuksen. Jos aloittaisit vaikka vapaaehtoistyön, missä tunnet itsesi tarpeelliseksi? Mutta on oikeus surra tämä eron tuska pois...ja itkeä lapsen perään... siihen voi mennä jonkin aikaa, mutta asia tasaantuu ja sitten on mukava odottaa kun lapsi tulee käymään kotona. Ei muuta kuin tervetuloa kerhoon vaan. :))))
Mutta kun MÄ EN HALUU TOHON KERHOON!!!! En halua että pian mun esikoiseni on muuttamassa omilleen !!!! En en en en en.... En ymmärrä miten voin olla edes olemassa kotonakaan ilman häntä!!! Ja pian sen jälkeen kait kuopukseniki....ei ei ei ei ei!!!!!!!
Kiitos vastanneille. Antoi voimaa ja uskoa, että aika haavat parantaa, vaikka koskaan ei tarvitsekkaan lopullisesti parantua. Toki kylässä olen käynyt, mutta se on eri asia kuin asua samassa asunnossa.
Voin vallan hyvin samaistua siun tunteisiisi. Esikoinen muutti omilleen kolma vuotta sitten. Silloin oli jo haikeaa ja ajatus, tässäkö tämä oli, joko se lapsuus ja nuoruus meni... Nyt kuopus on vähitellen siirtymässä omilleen. Armeija aika on harjoittelua.
En ole yh-äiti, joten koti ei jää aivan tyhjäksi, mutta ei lasten lähdön tuomaa haikeutta vähennä. Järki sanoo, että näinhän sen pitää mennä. Nuoret aikuiset elävät omaa elämäänsä eivätkä raportoi kaikkea äidilleen. Enkä voi sekaantua heidän elämäänsä, koska siinä on tärkeämpikin nainen jo olemassa.
Välit ovat säilyneet, esikoinen käy välillä yksin tai kumppaninsa kanssa. Aika muuttaa äiti-lapsi suhdetta.
Tämän kesän ihaninta on ollut nuorten aikuisten spontaanit halaukset.
tätä mäkin pelkään jo, vaikka lapset on vielä aika pieniä.
että mitä sitten ku ne muuttaa omilleen :( kauheeta...
Kyllä tähän näköjään pikkuhiljaa tottuu, todellakin pikkuhiljaa, mutta tänäänkin olen vielä kyyneliä vuodattanut poikaani ikävöidessään, mutta näinhän se menee, ne meidän kullanmurutkin aikuistuvat. :)