En oikein tiedä aina kuka olen. Kun olen yksin tai hyvien ystävieni seurassa osaan määritellä itseni ja pitää rajani. Parisuhteessa mukaudun. En ole vielä ollut suhteessa, jossa osaisin tai oikeastaan uskaltaisin olla oma itseni.
Isäni oli narsisti, äitini hänen sylkykuppinsa. Minä perheen musta lammas, tein mitä tahansa. Ja minähän yritin miellyttää. Olen urallani menestynyt, vasta yhtenä päivänä ymmärsin, että monia asioita olen tehnyt vain saadakseni ehdotonta rakkautta. Olen kärsinyt päihdeongelmista, työnarkomaniasta, jossakin vaiheessa seksiriippuvuudesta, parikymppisenä ennen vaimon tapaamista. Olen eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja isä. Lasten äiti on narsisti, tottakai. Erossa oltu melkein 10 vuotta. Lapset melkein aikuisia ja itse reilu nelikymppinen. Lasten takia olen jotenkin elämän päässä ollut kiinni. Samoin erinomaisten ystävieni, joille jokainen aloittamani suhde on pelkoa herättävä tilanne. Yleensä nimenomaan suhteissa romahdan. Etsiydyn aina jollakin tapaa kaaosmaisiin suhteisiin. Ja toisen kautta tietyt naiset kiinnostuvat minusta. Kunnolliset naiset eivät etsiydy seuraani. Ystäviä saan helposti ja he pysyvät vierelläni. Osaan valita ystäväni ja karsia joukosta sudet, mutta samaa en osaa tehdä naisten kanssa. Olen joskus jopa miettinyt, olenko homo, koska en osaa oikein olla naisten kanssa. Osasyy on kai se, että en osaa rentoutua, pelkään hyväksikäyttöä. Avioliitossa olin jatkuvan stressin alaisena. En silloin tiennyt käsitettä narsismi, mutta olen lukenut paljon. Vaimooni sopi useimmat piirteet.
Elämäni on joko menestyksen huumaa tai sitten syvä romahdus, kilpailuviettini on kova. Minussa on lapsuudessa omaksuttuja narsistisia piirteitä, mutta uskon olevani empatiakykyinen, läheisistä välittävä. Joskus liikaakin, koska yritän miellyttää ja joustaa. En yritä kerätä sympatiaa. Luulen silti, että lapsuus on suurin syy tähän kaikkeen. Kun poika saa kuulla isältään jatkuvasti, ettei kelpaa mihinkään. Olin liian herkkä, liian sitä ja tätä. Olen joutunut työelämässä narsistien kanssa tekemisiin ja aina saan syntipukin roolin. Nyt on oma suhteellisen menestynyt yritys alla. Olen usein miettinyt itsemurhaa, mutta tuskin koskaan sitä teen. Olisin kai jo tehnyt tähän mennessä. Maailmassa on suurempiakin murheita kuin minun, mutta kun poljetaan lapsena alas, viedään jotain todella tärkeää. Turvallinen elinympäristö ja tilalla kaaos. Isän roolimalli on kai pojalle tärkeä, sitä olen omassa elämässä yrittänyt toteuttaa. Olisihan se silti hienoa joskus kokea kunnollinen naissuhde, mutta olen luopunut toivosta saada oma pää kuntoon niin, että sellaiseen kykenisi.
Ainakin sen olen oppinut, että olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.. Ja tyytyväinen olen toki siitä, etten kohtele naisia kuin isäni. Olen enemmän äidin poika, joka alistuu..
Isäni oli narsisti, äitini hänen sylkykuppinsa. Minä perheen musta lammas, tein mitä tahansa. Ja minähän yritin miellyttää. Olen urallani menestynyt, vasta yhtenä päivänä ymmärsin, että monia asioita olen tehnyt vain saadakseni ehdotonta rakkautta. Olen kärsinyt päihdeongelmista, työnarkomaniasta, jossakin vaiheessa seksiriippuvuudesta, parikymppisenä ennen vaimon tapaamista. Olen eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja isä. Lasten äiti on narsisti, tottakai. Erossa oltu melkein 10 vuotta. Lapset melkein aikuisia ja itse reilu nelikymppinen. Lasten takia olen jotenkin elämän päässä ollut kiinni. Samoin erinomaisten ystävieni, joille jokainen aloittamani suhde on pelkoa herättävä tilanne. Yleensä nimenomaan suhteissa romahdan. Etsiydyn aina jollakin tapaa kaaosmaisiin suhteisiin. Ja toisen kautta tietyt naiset kiinnostuvat minusta. Kunnolliset naiset eivät etsiydy seuraani. Ystäviä saan helposti ja he pysyvät vierelläni. Osaan valita ystäväni ja karsia joukosta sudet, mutta samaa en osaa tehdä naisten kanssa. Olen joskus jopa miettinyt, olenko homo, koska en osaa oikein olla naisten kanssa. Osasyy on kai se, että en osaa rentoutua, pelkään hyväksikäyttöä. Avioliitossa olin jatkuvan stressin alaisena. En silloin tiennyt käsitettä narsismi, mutta olen lukenut paljon. Vaimooni sopi useimmat piirteet.
Elämäni on joko menestyksen huumaa tai sitten syvä romahdus, kilpailuviettini on kova. Minussa on lapsuudessa omaksuttuja narsistisia piirteitä, mutta uskon olevani empatiakykyinen, läheisistä välittävä. Joskus liikaakin, koska yritän miellyttää ja joustaa. En yritä kerätä sympatiaa. Luulen silti, että lapsuus on suurin syy tähän kaikkeen. Kun poika saa kuulla isältään jatkuvasti, ettei kelpaa mihinkään. Olin liian herkkä, liian sitä ja tätä. Olen joutunut työelämässä narsistien kanssa tekemisiin ja aina saan syntipukin roolin. Nyt on oma suhteellisen menestynyt yritys alla. Olen usein miettinyt itsemurhaa, mutta tuskin koskaan sitä teen. Olisin kai jo tehnyt tähän mennessä. Maailmassa on suurempiakin murheita kuin minun, mutta kun poljetaan lapsena alas, viedään jotain todella tärkeää. Turvallinen elinympäristö ja tilalla kaaos. Isän roolimalli on kai pojalle tärkeä, sitä olen omassa elämässä yrittänyt toteuttaa. Olisihan se silti hienoa joskus kokea kunnollinen naissuhde, mutta olen luopunut toivosta saada oma pää kuntoon niin, että sellaiseen kykenisi.
Ainakin sen olen oppinut, että olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa.. Ja tyytyväinen olen toki siitä, etten kohtele naisia kuin isäni. Olen enemmän äidin poika, joka alistuu..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vau, osittain toi ois voinut olla omsata kynästäni terrorisoivaa isää myöten.
Itseasiassa pienenä päätin, etten halua olla samanlainen ihminen kuin isäni.
Yhden hyvän parisuhteen olen saanut aikaiseksi, jossa molemmat oikeasti rakastivat toisiaan, mutta aina se rakkauskaan ei riitä, jos luonteet kolisevat vastaan.
Tämän jälkeen kohdalleni osuvat naiset ovat oleet täysin tunnekylmiä, empatiakyvyttömiä jahuomionhakuisia. Ehkä heidän takia olen tänne palstoillekin päätynyt.
Ikää on kolmisen kymmentä, lapsia ei ole, enkä itsemurhaa ole ajatellut tekeväni, sillä uskon, kaikki kääntyy hyvin. Oikeastaan kaikki on jo muuten hyvin, mutta kumppanin kaipaisin rinnalleni.
Hyvä motivoiva työ, hyvä omistusasunto ja ystäviä vuosien takaa.
Joskus harvoin yläasteella sain kuulla olevani homo ja joskus todella harvoin olen kuullut sitä muidenkin suusta aikuisiälläkin. Empä tosin ole koskaan millään tavalla miehistä kiihottunut, joten se siitä keskustelusta. Eiköhän sitä jokainen tiedä parhaiten oman seksualisen suuntautumisensa itse.
Lapsuus narsistivanhemman, tai vanhempien vaikutuspiirissä on tosi tuhoisaa. Vanhemmat ovat omassa empatiakyvyttömyydessään kykenemättömiä kasvattamaan lapsiaan.Yleensäkään huomioimaan lapsen tarpeita.
Pienenä lapsi ei ymmärrä mistä on kysymys. Ihmettelee vain, miksi vanhemmat arvostelevat ja mitätöivät kaiken lapsen tekemän. Ovat tyytymättömiä kaikkiin aikaan saannoksiin ja ponnisteluihin. Lapsi ei koskaan täytä heidän odotuksiaan. Lapsella on väärät ystävät. Lapsen koulumenestys ei ole riittävä.
Tämän *mallin* mukaisesti lapsi kasvaa ilman kannustusta ja hänestä tulee epävarma. Ovatko hänen osaaaminen ja taidot koskaan riittävät KENELLEKÄÄN?
Eihän tämä ole lapsen syy. Vaikka lasta tästä kaikesta syytetäänkin.
Onneksi aikuisena voi oppia arvostamaan itseään ja omia tekemisiä. Ja oppii ymmärtämään mikä *mätti* lapsuudessa. Vanhemmat eivät koskaan tule muuttumaan. Mutta lapsi voi epäkohdista huolimatta kasvaa kypsäksi ja empatikykyiseksi aikuiseksi. Ja antaa omille lapsilleen toisenlaisen lapsuuden ja elämän.
http://www.iltalehti.fi/perhe/2012071915861182_pr.shtml
Kylläpä kuullostaa niin samalle tuo läheisriippuvuus, olen nainen 30v, mulla käy aina niin että suhteeseen alkaessa kaikki on aluksi on loistavasti, minuun ihastutaan ja minä ihastun helposti mutta jostain syystä aina masennun ja alan kokea riittämättömyyttä, mustasukkaisuutta, unohdan itseni ja omat menoni vaan keskityn liikaa toisen miellyttämiseen. jostain syystä ajaudun aina kusipäiden seuraan mutta en osaa siinä hurmassa sitten erottaa onko mies kiltti vai tuhma.. itse koen olevani liian kiltti, empatiakykyinen mutta jotenkin hauras miesten kanssa, kadotan itseni. Pelkään tulla hyväksikäytetyksi, mutta käyttäydyn sitten itse niin esim että suorastaan tyrkytän seksia miehelleni että kelpaisin, sitten tulee huono olo, pidän kyllä seksistä sen oman kullan kanssa, yhden illan juttuja en ole koskaan pystynyt harrastamaan..
Kiitoksia kaikille vastauksista ja tuesta. Olen tässä pohtinut, pitääkö lapsen saada olla todellakin lapsi? Vähän Tyttären ajatuksia mukaillen. Kai se on tärkeää saada kiukutella, purkautua jossakin vaiheessa, olla uhmaikäinen, murrosikäinen. Muuten se romahdus tulee vanhempana.
Suomalainenkin kulttuuri on vähän tunteita pelkäävä. Ehkä pitäisi enemmän saada tuoda esiin myös kiukun tunteita. Kai se olisi tervettä.