ylös? Onko teillä ollut suhteen aikana sellainen tunne, että vaikka eroaisi, ei olo muuttuisi mihinkään? Ei nähnyt suuntaa tulevaisuudella..? Ei sitten mitenkään ja jotenkin kuvitteli, että narsisti on se, joka pitää edes vähän minuutta kasassa- harhaisesti kylläkin?
Minulla oli, nyt sen tässä yksi päivä ymmärsin. Elin suhteenkin jälkeen vielä samassa harmaassa tilassa ja meni monta vuotta, että pääsin taas sellaiseen tilaan, jossa asiat täyttivät minua. Siis se aamun ensimmäinen kahvikuppi jne. Ja musiikki. Musiikin olin unohtanut melkein kokonaan, vaikka se on ollut tärkeä, jopa tärkein osa elämääni aikaisemmin. En jaksanut suhteen aikana panostaa ulkoiseen olemukseeni, vaikka aikaisemmin se oli minusta ihan hauskaa ja on taas hauskaa.
Huokasin yksi päivä oikein helpotuksesta kun tajusin, että olin lopullisesti erossa. Kauhulla vain mietin niitä, jotka eivät osaa, ymmärrä, uskalla lähteä suhteesta. Narsistin kanssa luopuu haaveista, toiveista saada koskaan parempaa. Ihan kuin narsisti olisi jotenkin parasta, mitä voi saavuttaa. Ei enää edes näe sitä tosiasiaa, että elämä voisi olla parempaa tai että se on joskus ollut parempaa. Mikään ei tunnu miltään, elämässä on vain narsisti. Millään ei ole merkitystä ja etenkin siinä vaiheessa, kun narsisti jätti, tuli tunne, että haluan pois maailmasta. Se tukipilari, huono sellainen, oli poissa. Se, joka ensin vie energiasi ja sen jälkeen et enää ymmärrä, että kykenisit koskaan olemaan itsenäinen, omillaan toimeentuleva henkilö.
Et edes usko koskaan rakastuvasi, kukaan muu ei tunnu miltään kuin narsisti, vaikka hän ei tunnu miltään. Outoa, mutta totta. Kun suhteesta on lapsi, on pakko jaksaa ja jatkaa. Aluksi väsyneenä, voimattomana, kaikkeen kyllästyneenä, itsetunnottomana.
Minulla oli, nyt sen tässä yksi päivä ymmärsin. Elin suhteenkin jälkeen vielä samassa harmaassa tilassa ja meni monta vuotta, että pääsin taas sellaiseen tilaan, jossa asiat täyttivät minua. Siis se aamun ensimmäinen kahvikuppi jne. Ja musiikki. Musiikin olin unohtanut melkein kokonaan, vaikka se on ollut tärkeä, jopa tärkein osa elämääni aikaisemmin. En jaksanut suhteen aikana panostaa ulkoiseen olemukseeni, vaikka aikaisemmin se oli minusta ihan hauskaa ja on taas hauskaa.
Huokasin yksi päivä oikein helpotuksesta kun tajusin, että olin lopullisesti erossa. Kauhulla vain mietin niitä, jotka eivät osaa, ymmärrä, uskalla lähteä suhteesta. Narsistin kanssa luopuu haaveista, toiveista saada koskaan parempaa. Ihan kuin narsisti olisi jotenkin parasta, mitä voi saavuttaa. Ei enää edes näe sitä tosiasiaa, että elämä voisi olla parempaa tai että se on joskus ollut parempaa. Mikään ei tunnu miltään, elämässä on vain narsisti. Millään ei ole merkitystä ja etenkin siinä vaiheessa, kun narsisti jätti, tuli tunne, että haluan pois maailmasta. Se tukipilari, huono sellainen, oli poissa. Se, joka ensin vie energiasi ja sen jälkeen et enää ymmärrä, että kykenisit koskaan olemaan itsenäinen, omillaan toimeentuleva henkilö.
Et edes usko koskaan rakastuvasi, kukaan muu ei tunnu miltään kuin narsisti, vaikka hän ei tunnu miltään. Outoa, mutta totta. Kun suhteesta on lapsi, on pakko jaksaa ja jatkaa. Aluksi väsyneenä, voimattomana, kaikkeen kyllästyneenä, itsetunnottomana.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ehkäpä juurikin noin.
Ennen niin itsenäinen, omiin päätöksiinsä luottavana huomaa menettäneensä kaiken omatoimisuudestaan asioistaan päättämättömäksi jne...
Aika tekee tehtävänsä, se todellinen minä ei kuole sieltä alta minnekään, vaan nousee uudelleen kuin kevään ruoho, kunhan se kurainen lumi on sulanut lopultakin pois.
Siitä jatkuu elämä, kaikesta huolimatta ja onneksi.
Kirjoitin vähän aikaa toisen aloituksen vähän samasta aiheesta. Olen siis miespuolinen, ja toipumassa narsistin "käsittelystä" eron jälkeen. Tuo päättämättömyys ja omatoimisuuden menettäminen on hyvin tuttu tunne jokapäiväisessä elämässä. Tuntuu että jokainen pienikin päätös on mahdottoman vaikea ja kaikki tuntuu tyhjältä. Elämän pienet ilot eivät myöskään tunnu miltään, kaikki on jotenkin harmaata.
Muistan kyllä olleeni onnellinen ennen häntä, en vaan saa sitä tunnetta takaisin. Tahdon kuitenkin tavallanne uskoa että se oma todellinen minä on vielä tallella jossain ja sen voi saada takaisin. Puoli vuotta on nyt kulunut, jatkan päivittäistä taistelua....
Se on sellainen narsistinen romahdus mikä iskee mutta ei kuitenkaan tarkoita sitä että itse olisi NPH.
"Tahdon kuitenkin tavallanne uskoa että se oma todellinen minä on vielä tallella jossain ja sen voi saada takaisin."
Niin aluksi sitä hankkii enemmänkin tietoa narsismista, narsistista itsestään...mitä se on, millainen hän on...
Mutta loppuvaiheessa/suhteen päättymisen jälkeen olen enevissä määrin keskityynyt itseeni, ja itseäni on auttanut mm. palaaminen yhä uudestaan...näihin kohtiin...
http://www.healingeagle.net/Fin/Vaknin/faq68.html
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10798339
uskon kyllä että on mahdollista toipua, elämä jatkuu, ilo tulee takaisin, kannattaa antaa aikaa itselleen...ja hyväksyä tapahtunut sellaisenaan osaksi mennyttä elämää...
Olet saanut arvokkaan opetuksen eli oppinut olemaan suodattamatta itseäsi toisen ihmisen kautta ja päästämään irti toisen hoivaamisesta/kannattelemisesta.
Kiitos ja kumarrus elämälle!
"Kiitos ja kumarrus elämälle! "
Tähän on taas pakko laittaa jatkoksi tämä
http://www.youtube.com/watch?v=lLjW6W-AFo4
tää on parempi
http://www.youtube.com/watch?v=vCBCdwSW38A
mitä sitä turhia huolimaan
Noh mummoilta ei tuo engelska aina ei niin taivu, mutta käviskö tämä http://www.youtube.com/watch?v=hK3UXV4wQZw
Hei. Luin kirjoituksesi ja se tuntui kuin kirjoittaisin omasta tilastani täällä hetkellä, paitsi en ole pystynyt irtauttumaan omasta miesystävästäni. En tiedä haluanko edes sitä, tai haluaisin mutta en pysty siihen. Minusta tuntuu että menen koko ajan syvemmälle suhteessa hänen joka ei ole itselleni hyväksi.
Hänen kanssa mikään suunnitelmat eivät toteudu, hän puhui paljon ja lupaili paljon, mutta kaikki jäi vain puhetasolle. Harvoin hän toteutti puheensa tai lupauksensa teoksi, ja jos jokin toteutui niin hän muistutti sitä jatkuvasti.
Olen henkisesti hyvin väsynyt ja tuntui että hän vetää minua joka päivä alemmas jos sallisin sitä. Taistelin joka kerta että en vajoaisi alas.
Olisi tosi kiva jos voisin jakaa nämä kokemukset ihmisen kanssa joka taistelee samasta ongelmasta, saada tukea jotta näkisi asiat selvemmin.
Iso kiitos kaikille kirjoittajille, tämä ketju oli varmaan se mitä tulin tietämättäni tänne etsimään. Luulin että tämä vuosia jatkunut lama ja harmaus on vain omani,
mutta se näyttää olevankin yhteistä tai siis tyypillistä, eli siis seuraus. Silloin siitä voi joskus päästä eroon, ihanaa! :-) Haluaisin heti!