Minulle on lähipäivinä herännyt sairaalloinen pelko avopuolisoni menettämisestä. Pelko pulpahti pintaan, kun hän varasi kaveriporukalla reissun laivalle. Mielessäni pyörii kauheita ajatuksia siitä, mitä voisi pahimmillaan tapahtua, ja jotenkin käyn jo mielessäni läpi sitä tunteiden skaalaa, mitä moisesta onnettomuudesta seuraisi. Minua jopa ahdistaa kirjoittaa tätä viestiä, koska pelkään jotenkin tästä jauhamalla "aiheuttavani" jotain pahaa.
Pelko pysyy pääosin aisoissa, mutta hetkittäin se nousee pintaan valtavana ahdistuksena, jolloin ryhdyn ylikompensoimaan ja kerron avopuolisolle monesti päivässä rakastavani häntä ja pyydän häntä olemaan varovainen risteilyllä. Pelkoni oikeastaan kulminoituu tuohon yhteen reissuun, ja luulenkin, että se voisi jopa hävitä olemattomiin avopuolisoni palatessa ehjänä kotiin.
Olen menettänyt isäni 16-vuotiaana (olen nyt 23), ja minulla on pitkään ollut tunne siitä, etten ole välttämättä vielä kunnolla käsitellyt hänen kuolemaansa. Pohdinkin siis, että mahtavatko nykyiset pelkoni johtua isäni kuoleman aiheuttamista tunteista. Isäni kuolema ei ollut äkillinen, mutta nyt pelkään nimenomaan avopuolisoni äkillistä menettämistä.
Millaisia ajatuksia teksti teissä herättää? :/
Pelko pysyy pääosin aisoissa, mutta hetkittäin se nousee pintaan valtavana ahdistuksena, jolloin ryhdyn ylikompensoimaan ja kerron avopuolisolle monesti päivässä rakastavani häntä ja pyydän häntä olemaan varovainen risteilyllä. Pelkoni oikeastaan kulminoituu tuohon yhteen reissuun, ja luulenkin, että se voisi jopa hävitä olemattomiin avopuolisoni palatessa ehjänä kotiin.
Olen menettänyt isäni 16-vuotiaana (olen nyt 23), ja minulla on pitkään ollut tunne siitä, etten ole välttämättä vielä kunnolla käsitellyt hänen kuolemaansa. Pohdinkin siis, että mahtavatko nykyiset pelkoni johtua isäni kuoleman aiheuttamista tunteista. Isäni kuolema ei ollut äkillinen, mutta nyt pelkään nimenomaan avopuolisoni äkillistä menettämistä.
Millaisia ajatuksia teksti teissä herättää? :/
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jotenkin tuntuu siltä, että sinun pitäisi keskustella asiasta puolisosi kanssa. Jos pelkosi johtuu jostakin selittämättömästä tai itsellesikin vieraasta asiasta, pelon syyn selvittäminen varmasti kannattaa. Ilmeisesti et kuitenkaan tarkoita pelollasi sitä, että menettäisit puolisosi toiselle ihmiselle.
En pelkää toiselle menettämistä. Suhteemme on todella hyvällä pohjalla ja rakastamme toisiamme, joten en tuosta jättämisestä ole huolissani. Tavallaan juuri se, että meillä on kaikki niin hyvin, herättää minussa osaltaan sitä pelkoa. Kun maailma on niin julma ja arvaamaton, niin miksipä juuri meidän onnemme jatkuisi? Tämäkin on melko typerä ajatus, sillä kyllähän meidänkin elämässä omat ongelmansa on, eli ei tää elämä nyt pelkkää ruusuilla tanssimista ole.
Ja joo, yleisesti ottaen olen vallan positiivinen ja optimistinen ihminen.
Olen avopuolisolleni tosiaan sanonut, että onhan se varovainen laivalla (eikä tipu esim. kannelta...) ja huolehtinut, että ottaa astmalääkkeet mukaan jne. Kenties tästä pitää hänelle kertoa, mikäli meinasi jatkua voimakkaana...
Kiitos sinulle vastauksesta! :)
Vielä vaan lisää mielipiteitä jos suinkin sellaisia herää!
Nyt aamulla taas ei ahdista yhtään, tätä juttua ajattelee vähän enemmän järjellä tähän vuorokaudenaikaan.
Muakin on alkanut pelottaa oman puolison menettäminen. Se on välillä aivan jotain järjetöntä. Pelkään että hän teloo itsensä johonkin tai joku muu teloo, tai että hän sairastuu vakavasti. Ja samoin kuin sinä: käyn sitä tunneskaalaa läpi. Luulin olevani ainoa mutten olekaan. Olen joutunut kokemaan kahden läheisen ihmisen nopean kuoleman. Pelkään kauheasti menettäväni rakkaat ihmiset läheltäni. Pelkään niin jääväni yksin. Mun rasittunut ja stressaantunut sydän ei kestäisi enää yhtään menetystä. Joten ymmärrän hyvin sua ja tuntojasi.
Pitäisi kai jotenkin ajatella että mitään ei voi koskaan tietää ja nauttia niistä hetkistä jotka saa viettää rakkaan vierellä. Toisaalla on se järjetön pelko että kaikki loppuu liian aikaisin. Miten tasapainotella näiden kanssa..
aikamoisia ajatuksia
Pitäisi elää hetkessä, hyväksyä elämän tosiasiat, mutta miksi se on niin vaikeaa?
Itseäni häiritsee juuri elämän epävarmuus, se tuo pelkoa ja ajatuksia läheisten menettämisestä, etenkin jos on ollut ns. lähellä piti tilanteita. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta aina toivoo että toivottavasti se ei tapahdu minun kohdallani/läheisten. Liittyykö nämä ajatukset traumaan vai aikuisuudeksi tulemiseen, kypsymiseen? Miten oppia hyväksymään ja kohtaamaan asita sellaisina kuin ne ovat ja lakata murehtimasta?