Joskus mietin, voisiko olla, että rakkauteni olisikin oikeassa. Että kumpikin meistä rakastaisi. Että olisimme molemmat olleet tässä arkoja ja liian haavoilla. Voisiko olla, että kumpikaan ei vain jaksanut/voinut uskoa, että toinen rakastaisi ja tahtoisi oikeasti, todella.
Sitten muistan enkä pysty huijaamaan itseäni enempää näillä romanttisilla haaveillani. Sillä minä kyllä yritin joskus montakin kertaa päästä sinun lähellesi etkä sinä päästänyt. Minähän olin auki ja minä olin tosissani. Mutta en minä päässyt sinun luoksesi. Sinä et tahtonut. Sinä loukkasit minua kerta kerran jälkeen.
Torjunnoistasi tuli niin paljon ja niin syviä haavoja, että sen jälkeen on ollut hyvin vaikea enää avata oman sydämeni ovea. Nyt huomasin jossakin vaiheessa, kuinka olisi ollut ainakin mahdollista jotkin sanomasi asiat tulkita myös niin, että sinä olisit puolestasi tarvinnut rohkaisua.
En uskaltanut enää. Olisin halunnut, sydämeni itki ja itkee vieläkin. Mutta en enää voinut, en vain pystynyt tarttumaan mihinkään mitä vinkkasit pikkuisen, ehkä.
En saattanut, ajatuskin meistä sattui jo niin paljon. En uskaltanut enää haaveilla yhtään.
Olen haudannut kaikki toiveeni meistä. Parempi ampua itsensä suoraan alas niin ei tipu niin korkealta, ei enää. Ensimmäisen kerran ilman suojausta kun tipahdin 10 kilometristä kanssasi.
Sitten muistan enkä pysty huijaamaan itseäni enempää näillä romanttisilla haaveillani. Sillä minä kyllä yritin joskus montakin kertaa päästä sinun lähellesi etkä sinä päästänyt. Minähän olin auki ja minä olin tosissani. Mutta en minä päässyt sinun luoksesi. Sinä et tahtonut. Sinä loukkasit minua kerta kerran jälkeen.
Torjunnoistasi tuli niin paljon ja niin syviä haavoja, että sen jälkeen on ollut hyvin vaikea enää avata oman sydämeni ovea. Nyt huomasin jossakin vaiheessa, kuinka olisi ollut ainakin mahdollista jotkin sanomasi asiat tulkita myös niin, että sinä olisit puolestasi tarvinnut rohkaisua.
En uskaltanut enää. Olisin halunnut, sydämeni itki ja itkee vieläkin. Mutta en enää voinut, en vain pystynyt tarttumaan mihinkään mitä vinkkasit pikkuisen, ehkä.
En saattanut, ajatuskin meistä sattui jo niin paljon. En uskaltanut enää haaveilla yhtään.
Olen haudannut kaikki toiveeni meistä. Parempi ampua itsensä suoraan alas niin ei tipu niin korkealta, ei enää. Ensimmäisen kerran ilman suojausta kun tipahdin 10 kilometristä kanssasi.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kuka olet ?
Ystävä hyvä, kirjoituksesi oli todella koskettava. Eikä vähiten juuri sen takia, että itsekin pyörittelen samanlaisia ajatuksia mielessäni. Miten sitä voikin olla niin arka, ettei vain uskalla ottaa riskiä ja tuoda tunteitaan julki sillä tavoin, ettei väärinkäsityksille jää sijaa.
Minäkin olen mielestäni tehnyt monen monta aloitetta, vaikka rehellisesti sanoen ne kaikki voi varmasti tulkita vain tavalliseksi ystävällisyydeksi. Kunpa uskaltaisin enemmän.
Mutta uskallan vielä toivoa. Ainakin hetken aikaa.
Kirjoitit koskettavasti.
Voisin sanoa kokeneeni jotakin samantapaista.
Tapa, jolla toinen torjui, useamman kerran, loukkasi pahasti. Ei tämä ole pahinta mitä olen kokenut mutta miten olen näin murskana, aikuinen nainen. Vaikeaa kasata itsensä. Aikaakin jo kulunut mutta nyt kun itsellä on mahdollisuus pysähtyä, huomaa miten rikki onkaan. Pelkoa. Olen pahoillani kun en osaa juuri nyt kirjoittaa kovin rohkaisevasti. Ehkä tarvitsemme vain lisää aikaa ja suru helpottuu. Voimia sinulle.
Soturit? Warriorit? H elvetti. Ei oo pesunkestäviä, en huoli tollasia. Sydän täytyy olla rautaa, lujatahtoisia rakastajia, rakkauden lähettiläitä. Pyh tollasta. Hyvää yötä, luuserit.
Sinulla ei taida olla vielä paljoakaan elämänkokemusta.
Aloittajan pitäisi kirjoittaa vanhan ajan kirje tunteiden kohteelle ja laittaa sama teksti.
Asia on monimutkaisempi. Laittaisinkin kirjeen jos tämä olisi normitapaus.
Minkä ikäinen oot?
Itse nuorena tein monia virheitä. En halunnut sitoutua, särjinkin siinä sivussa ehkä muutaman sydämen. Ehkä yhden tärkeänkin ihmisen...Tai ainakin aiheutin turhaa mielipahaa.. (ehkä tuo sydämen särkeminen on hiukan liioiteltua) ...
Elämä on kuitenkin opettanut, minuakin.
Tiedän nyt todellisen ystävän arvon ja koska itsekin olen joutunut kokemaan ikäviä asioita, olen myöskin aika haavoittuva ja vielä vähän rikkikin...
Mutta siinäpä se ongelma onkin: kun ehkä haluaisin jotain enemmän kuin ystävyyttä."Ehkä" siksi, koska tiedän, että tunnen jotain muutakin kuin ystävyyttä. Ja ikävöin enemmän kuin ystävää ikävöidään.
Mietin vain kuinka ystävyyden käy, jos rakkaus astuu kuvioihin mukaan. En haluaisi menettää hänen ystävyyttään, ikinä. Hän on liian tärkeä.
"Jotain" ilmassa kuitenkin on, kun tavataan. Vai kuvittelenko vain??
Haluaisin koskettaa, mutta en tiedä kuinka lähestyisin..Kun et sinäkään, ystäväni.. Joten minä vaivun epätoivoon...
Ja yritän jatkaa elämääni niin hyvin kuin pystyn. Luultavasti tapailen taas niitä vääriä miehiä edelleen, joista yksikään ei ole minulle "se oikea"...
Saat sentään tavata häntä.Hänellä on sinulle aikaa. Ole onnellinen siitäkin. Ajattele jos asia olisi toisin.
Näin kävi minullekin. Haaveissani perustin meille kotia ja elin euforiassa pari kuukautta. Juuri niin, voisiko tuo kaikki olla mahdollista...todella...Kunnes tulin järkiini, että tämä ei voi jatkua näin.
Voin sanoa, ettei mikään ollut yhtä raju ampuminen maanpinnalle tuolta jostakin avaruudesta. En tiedä olisiko yhdessä laskeutuminen ollut yhtään parempi ratkaisu.
varmaan ollut, ei tarvitsis miettiä...mitäs jos kaikki oliskin mennyt niin kuin haaveili.Nyt ehkä sitä miettii se toinenkin...ja epätietoisuus nakertaa mahdollisen
uuden suhteen perustaa...ei ole satasella mukana, vaan aina pienenkin vastoin-
käymisen jälkeen ajatukset palaa kysymykseen..olisko kaikki voinut mennä
paremmin...ja tämä heijastuu suhteeseen, siellä se seuraa kuin purkka kengänpohjassa.
Minulla on hirveä ikävä. Näin hänet viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen kerta, en olisi päästänyt halausta irti koskaan! Milloin suru muuttaa muualle? Voiko ihmistä rakastaa mielessään vuosia, vaikkei olisi yhteyttä? Voiko tämä kaipaus jäädä minuun ja pilata elämäni, tuhota ihmissuhteeni, mahdollisuuteni rakastaa, kaiken?
No siis jos se on oikeaa rakkautta, se ei tuhoa mitään, vaan on ymmärtävä ja voimaannuttava kaiken kaikkiaan.
Rakasta vain. Jos molemmat ovaty kyllin vahvassa asemassa omissa elämissään, tuskin siitä mitään rikkoontumisia seuraa...vai seuraako?
Oletko miettinyt, että se toinen voisi ajatella sinusta aivan samoin? Että hänellä voisi olla aivan samanlainen ikävä?
Jokainen kaipaava sitä miettii. Toivoo vaikka toivoa ei ole. Se on tämän tuskan moottori juuri, siitä pitäisi päästä irti. Järjellä kun katsoo hänen tekemisiään ja suhtautumistaan minuun niin halveksunta on se otsikko jonka alle itseni joudun laittamaan. Ylenkatse ja torjunta. Mieheltä joka itse tuli elämääni ja muka rakastui. Minä vastasin vain hänen tunteisiinsa ja siitä alkoi elämäni helvetti. Käsittämätöntä.
oliko tuossa sun nimikirjaimesi?
Ei ollut.
Rohkaisua
Olen arka ja satutettu mutta kanssasi koin itseni ehyemmäksi. Älä siis vaikene äläkä poistu luotani sillä sinua niin rakastan...
Sanasepot osaavat pyöritellä sanoja kauniisti. Silti, vaikka ajatuksen sisältö on suoraan suolesta.