En tiedä onko asiani yhtään sen tärkeämpi kuin muidenkaan.. Mutta haluaisin vaan jutella jonkun kanssa..
Mulla on ollut masennus nyt hieman yli 3 vuotta. Mut jätettiin taas pitkän suhteen jälkeen ja se sattuu. En viitsi puhua kavereilleni, sillä tuntuu että heillä on suurempia ongelmia. Kauheen tasapaksu olo vaan. Tekisi mieli itkeä ja itkenkin silmät päästäni, eikä siltikään helpota. Enkä uskalla hakea hoitoon.
Mulla on ollut masennus nyt hieman yli 3 vuotta. Mut jätettiin taas pitkän suhteen jälkeen ja se sattuu. En viitsi puhua kavereilleni, sillä tuntuu että heillä on suurempia ongelmia. Kauheen tasapaksu olo vaan. Tekisi mieli itkeä ja itkenkin silmät päästäni, eikä siltikään helpota. Enkä uskalla hakea hoitoon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voimia!!!eroaminen on aina vaikeeta,kahta kauheempaa kun masentaa muuteskin.voimia ja tsemppiä,kyllä se aurinko vielä tulee esiin:)
Hei.
Itselläni on ihan samanlaisia kokemuksia siitä, ettei viitsi rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmilla mitkä tuntuu niin vähäpitoisilta muiden ongelmiin verrattuna.
Jotenkin ei kehdannut sanoa, että tämä on sairaus ja siksi olen tälläinen.. :/
Mutta nyt on jo kulunut melkein kaksi vuotta siitä, kun lopetin pitkäaikaisen psykoterapian ja luulen, että elämä on alkanut maistua!
Niin ja toivon, että löydät jonkun jolle voit kertoa tunteistasi eikä sinun tarvitse hänen edessä niitä hävetä. Jonkun joka kuuntelee tosissaan ja ei epäile sitä mitä sanot.
Uskon, että kavereistasikin löytyy tälläinen jolle voit puhua! Itselläni on ollut vaikeaa keskustella myös ystäville, mutta loppujenlopuksi kun on pohjustanut hieman mistä on kyse niin ymmärrystä on alkanut löytymään.
Ja minulla vain ne oikeat ystävät ymmärsivätkin.. :/
Oletko saanut diagnoosin kuitenkin vai? Hoitoon on helppo mennä, kun lähetät vaikka psykiatriselle sairaanhoitajalle kuntanne terveydenhuollossa sähköpostia ja kerrot mikä on tilanteesi. Yleensä heille on helppo jutella, koska eivät ole niitä oikeita psykiatreja ja vastaavat usein sähköpostiinkin. Varsinkin pienemmissä kunnissa.
Usko, että hoitoon hakeutuminen on hyvä juttu!
Mitään virallista diagnoosia ei ole tehty. Yläasteella ollessani kävin juttelemassa terveydenhoitajalle ja hän ehdotti että voisi varata minulle ajan psykiatrilta.. Mutta en tiedä miksi kieltäydyin. Ehkä mua hävettää tai en uskalla. En uskalla sanoa mun vanhemmilleni (asun siis vielä kotona), että mulla on paha olla. Se varmaan on yksi syy, miksi en ole hakeutunut hoitoon. Omista asioista on niin vaikee puhua jollekin kasvotusten..
Jos on vaikea puhua kasvotusten niin voihan kirjoittaa. Miksi ei voisi kirjoittaa ja tulostaa menessä terapeutille. Antaisi hänen ensin lukea ja sen jälkeen terapeutti voisi kirjallisen alustuksen pohjalta alkaa juttelemaanniistä ongelmista. Kotona omssa rauhssa voi ilman jännittämättä tuoda esille ne syvällisimmät kipupisteet. niin tekisin jos olisin menossa terapiaan.
Myös juttelu toisen immeisen, ystävän kanssa on jo terapauttista.