Kertokaa sairaudestanne

Minulla ei ole mitään sairautta, olen 100% terve. Muut ovat sairaita.

Jep, just noin. Mussa ei oo mitään vikaa, jos alat mulle akaksi ja meille tulee
yhteisiä lapsia, kyllä mää ne sitten hässin mut ei mussa mitää vikaa ole.
Vai vielä meinaat minua alkaa hoitoon touhuta, ei prkele ite oot täysin skitso
hullu akka ja vielä meinaat mua alkaa leimaamaan.

Suomi24:sessa on ihan kahjoa porukkaa, minkä näkeekin jo noista edellisistä kommenteista. :D

Ite kärsin masennuksesta ja se on pain in the ass. Mun itsetunto on paskin ikinä, vielä huomaan puolustavani itseäni riitatilanteissa, mutta muulloin olen maailman huonoin ihminen.

Mun masennus alko kun paloin loppuun koulussa, yritin olla täydellinen numeroiden kanssa ja olen luonteeltani kamala stressaaja joten pidemmän päälle se täydellisyyden tavottelu oli tosi rankkaa. Aloin jo väsyä ylä-asteen viimeisellä lukukaudella ja lukioon meno oli viimenen pisara. Lukio vaati jokapäivästä panostusta ja keskittymistä, kaikki ihmiset vaihtu ympärillä, väsyin kokonaan. Jokanen matikantunti oli helvettiä, kun ei ollut yhtään perillä missä mennään kun ei jaksanu seurata eikä keskittyä ja jokaseen suulliseen kysymykseen piti vaan vastata en tiedä. Olo oli maailman idiootein. Jokanen aamu oli ylitettävä helvetinmoinen kynnys saada ittensä kouluun, kaikki oli ihan hirveetä.

Oli velvollisuuksia mitä ei yksinkertasesti ollut voimavaroja täyttää. Tiesin etten pystyis jatkamaan niin, joten aloin pikkuhiljaa kattelemaan junan raiteita sillä silmällä, että jokin stoppi oli tälle väsymykselle ja kamalalle ololle saatava.

Päädyin kuitenkin lopettamaan koulun. Helpotti hetken mut olo oli edelleen väsynyt ja pettynyt. Jäin neljän seinän sisälle. Olin kelpaamaton, olin epäonnistunut ihmisenä kun en pystynyt käymään koulua niinku muut. Aloin taas hautomaan itsemurhaa, ei ollut syytä elää. En pystynyt elää kouluelämää niinku normaali nuori, eikä elämässä ollut mitään sisältöä, ei kavereita, ei iloa, ei mielenkiintoa.. Näin pelkkää kuolemaa. Mietin itsemurhatapoja, piirsin väkivaltaisia kuvia, puhuin väkivaltaisia ja raakoja asioita. Yritin tottua kuoleman ajatukseen, sillä tunsin että se on ainoa vaihtoehto. Ainoa pakokeino, ainoa mahdollinen tie pois.
En tiiä täysin miten selvisin tosta ajasta. Kävin tossa välissä osastolla ja pelasin pelejä. Söin karkkia, täytin ruualla loputonta tyhjyyttä mun sisällä. Tein kaikkea johon mulla oli enää vähääkään mielenkiintoa jäljellä. Näin sain vielä vähän aikaa jaksaa elämää, ja tämmönen elo kesti monta kuukautta.

Pikkuhiljaa itsemurha lähti pois mielestä, ja päätin et en voi tehdä sitä ainoille ihmisille keistä välitän täs maailmassa. Kasvoin hieman henkisesti.
Nyt masennus on edelleen piikki perseessä, mut elän sen kanssa. Tunnen edelleen suurta vihaa ja epäonnistumista itteäni kohtaan. Oon myös edelleen tunteitteni orja, enkä saa laitettua aikatauluun juuri mitään säännöllistä. Käyn erilaista koulua, mutta lintsaan edelleen. Toiset ihmiset tuo iloa mun elämään, vaikka ei kavereita varsinaisesti olekkaan, oon läheinen mun perheen kanssa ja koulussa on edes jossain sosiaalisessa kontaktissa toisiin.

Toivon et joku päivä kykenen taas opiskelemaan kunnolla ja käymään koulussa säännöllisesti. :) Se on oikeestaan kaikki mitä toivon.

Ramasee, masentaa ja *ituttaa.

Ahdistaa, itsemurhatuttaa ja epätoivotuttaa.

Koitin tiivistää muutamaan lauseeseen, omalla mustalla huumorilla maustettuna.

Eiköhän sinun kannattaisi odottaa harjoittelujaksoja saadaksesi kuvaa näistä asioista?
On ehkä hieman eri asia lukea näitä juttuja koneen äärellä, kuin kohdata eläviä ihmisiä ja kaikki se, mitä toinen (psyykkisesti sairas) itsessä herättää. Tämä ei onnistune siellä ruudun äärellä?

Opiskelija saa olla, mutta ajatustakin saa käyttää.

Mielestäni tällä opiskelijalla on ajatusta ja ainakin hän on kiinnostunut asioista ja ihmisistä ja yrittää oppia ymmärtämään lisää. Näistä "upeista" vastauksista pystyy tekemään ainakin sen johtopäätöksen, että mielen häiriöistä on vaikeaa puhua asiallisesti - edes näin kasvottomana.
Kaikkea hyvää opinnoillesi ja jaksamista!

Olen ryhtynyt kirjoittamaan blogia omista kokemuksistani, ja vaikken vielä omia tuntojani kovin laajalti ole ehtinyt käsittelemään, niin linkitän tähän tekstini, joka psykologian opiskelijan olisi mielestäni hyvä lukea. Toivottavasti tämä selkeyttää kaikille, millaista vastuuta he psykologeina kantavat.

http://nerdshell.blogspot.fi/2012/07/paljastuksia.html


Tällä hetkellä fiilikseni ovat aika mitäänsanomattomat. Olen hieman alakuloinen, mutta erittäin tasainen ja suorastaan pitkästynyt. Nykyisen psykologini kanssa minulla on enää 20 tapaamiskertaa jäljellä ja sitten saan varmaan taas jonkun määräaikaisen pariksi kuukaudeksi -.-

Yritän parhaani mukaan selviytyä lukio-opinnoistani, joita olen päättänyt pidentää puolella vuodella. Olen väsynyt ja kuolutehtävät ahdistavat. Silloin harvoin kun viitsin edes yrittää kotitehtäviä, lopputuloksena on vain järkyttävä itkukohtaus. Turhauttaa, masentaa, ahdistaa. Kun soppaan lisätään vielä jatkuvat fyysiset kivut, tekee todellakin mieli vain käpertyä nurkkaan kuolemaan. Voi kunpa se onnistuisikin niin helposti! Itsemurhaan minusta ei olisi. Mukavampi vaihtoehto olisi käpertyä jonkun syliin ja itkeä sen henkilön paita läpimäräksi, mutta ilman selittelyitä moinen ei onnistu ja joudun tyytymään omaan sänkyyni. Lieneekö monella sänkyynsä linnoittautuneella peti ollut vain sylin korvike? Muistan toki ajan, jolloin koin olevani jossain määrin itsetuhoinen. Tuolloin en varsinaisesti halunnut tai aikonut tehdä sitä, mutta jotain osaa minussa ajatus kiehtoi. Lopulta en meinannut uskaltaa lähteä kotia kohti, koska pelkäsin menettäväni ruumiini hallinnan tuolle kahjolle mieleni osalle ja hyppääväni bussin tai junan alle.

Olen huomannut, että viikottaiset tapaamiset riittävät pitämään minut hengissä, mutta koska todellista kehitystä ei ole ollut vuosiin, niin jotain muuta olisi kai syytä keksiä. Sinulla hyvä opiskelija on nyt tilaisuus ymmärtää, että me potilaat kärsimme viikon jokaisena päivänä, istumme nurkassa patterin vieressä nyyhkimässä ja tyhjennämme salaa jääkaapin, myös niinä päivinä, jolloin emme teitä tapaa. Miten kolmen vartin juttutuokio riittäisi poistamaan sellaisen tuskan?