En tiedä mikä minun on, en tunne enään mitään en ole tuntenut aikoihin ja nyt puhutaan peräti jo vuodesta. Kaikki muuttui, minä muutuin vuosi sitten, mieheni jäi kiinni henkisestä pettämistä mitä hän ei tosin myönnä tai ei tajua tehneensä niin. Olemme puhuneet ja puhuneet. Kaikki puhe menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, en välitä enään. Minua ajoittain pelottaa se, etten tunne mitään, en itke, en iloitse, en sure, en innostu, en mitään kuin kuollut sisältä mikä minun on? Väillä olen ajatellut, että kun ei ihmissuhteet ole koskaan onnistuneet niin mitä sitä enään yrittämään. Kuin kävelisin jossain usvassa, en näe eteeni en tiedä mitä haluan kunhan vain menen virran mukana. Vaikka olen pysähtynyt välillä miettimään, että mitä minä haluan en pysty tekemään päätöksiä. En luota ihmisiin, pidän kaikkia vihollisina. Olen pettynyt. En luota rakkauteen, uskon siihen, ettei minua voi kukaan rakastaa, en mahdu kenenkään elämään.
Tunteet tapettu
Ihminen vain
5270
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ainoa joka tuntee noin. Olen myös karvaasti pettynyt etupäässä ihmisten kylmyyteen ja kovuuteen, tunneköyhyyteen. En luota oikein keneenkään. Surullisinta on se, että on todella vaikea irtaantua sairaasta oravanpyörästä. En välittäisi olla missään yhteiskunnallisessa toiminnassa mukana millään tavalla, koska se perustuu epäreiluudelle ja väkivallalle. Elän mahdollisimman "asteekkisesti" ja luontoa pilaamatta, että ainakin on oma yksilösuoritus ollut lähinnä omaa totuutta ja elämänarvoja.
"Olen myös karvaasti pettynyt etupäässä ihmisten kylmyyteen ja kovuuteen, tunneköyhyyteen."
Olen itse aika kylmä ja tunneköyhä ihminen, mutta se ei ole valintani. On hieman epäreilua haukkua muita siitä, että ei saa itselleen vastakaikua tunteiden tasolla, kun vika voi yhtä lailla olla omissa odotuksissa.
Misään ei ole kirjoitettu, että tunteellisuus olisi jotenkin parempi asia kuin tunteettomuus. Pitäisi kasvaa ymmärtämään, että meitä on monenlaisia ja että ainoa asia, mihin voi pettyä on lopulta kuitenkin omat odotukset.
Liika herkkyys on "sairautta" siinä, missä liika kovuuskin. Jos hakee elämäänsä sisältöä muista ihmisitä, tulee aina ja varmasti pettymään. Mutta syys ei useinkaan ole nuo muut ihmiset, vaan juuri omat kuvitelmat romattisesta onnesta. Ihminen on vain älykäs eläin.
Olen itse 18v enkä ole tuntenut paljon mitään moneen vuoteen. Joskus 13 vuotiaana muistan ensi kerran huomanneeni ettei mikään enää tunnu yhtikäs miltään. Elämä on ollut semmoista harmaata sumua siitä saakka.
Olen täysin erakoitunut, eikä mulla ole yhtäkään ystävää. En edes halua olla kenenkään kanssa, koska en viihdy seurassa.
Kun koulussa joku murjaisee jonkun vitsin niin saatan nauraa ja hymyillä, mutta se tuntuu teeskentelyltä. Elän kuin jonkun naamarin takana. En osaa aidosti nauttia mistään.
En osaa vastata kysymykseen: "Oliko hyvä päivä?", koska ensin pitäisi määritellä millainen on hyvä päivä. Kaikki päivät tuntuu samalta eli ei yhtään miltään.
Joskus yksinäisyys saattaa ahdistaa, mutta osaan nykyään tavallaan nauttia ahdistuksesta, mikä tuntuu helvetin kummalliselta.
@et ole
askeettisesti eikä asteekkisesti
Hnekinen pettäminen??
Oot ollut alusta asti sekasin eiä kokemasi ole siihen vaikuttanut.
Jaa-a, taitaa olla liian monimutkaista ajatella että pettämistä on monentasoista. Tosin kukaanhan täällä ei ole kenenkään omaisuutta ja jos huomaa, että toinen ei välttämättä enää ole elämänarvoista samaa mieltä, on varmaan ihan oma valinta, jos jää suhteeseen. Sen jälkeen on myös itse yhtä paljon vastuussa omasta hyvin-/huonovointisuudestaan ja siten voi myös itse vaikuttaa siihen, miten asiat jatkossa menevät.
Aloittajalle suosittelisin käyntiä psykologilla, koska olet ilmeisesti se joka enemmän kärsii. Koetahan jaksaa.