Ennen tätä pätkää on siis kuvailtu tytön elämää ja sitä miksi se päätyi tollaseen ratkasuun.
Tarvitsen nyt teidän apua kerronnan korjaamiseen. Omasta mielestä tossa on jotain mikä tökkii pahasti. :D
Ehkä se on se.
Se että kirjoitan liikaa.
Ihan liikaa näin.
Ärsyttävällä tavalla jota kukaan ei jaksa lukea hetkeä kauempaa.
Tässä tää nyt kuitenkin on. Ideana se että kertoja vaihtuu tyttärestä äitiin aina välillä. :D
"Käänsin katseeni dramaattiseen tapaani pois vaikkei kukaan edes nähnyt.
Silmäkulmastani vierähti kyynel. En mä ollutkaan niin tunteeton kuin olin luullut.
Otin vielä muutaman askelen eteenpäin ja katsoin kaiteen yli pudotusta.
Se ei ollut korkea ja kallioinen merenranta. Ei upea vuori tai elokuvista tuttu kivinen rotko. Keskinkertaisena ja monen viimeisenä vaihtoehtona se kuvasi minua täydellisesti.
Matka alas ei ollut kovin pitkä. Putoaisin ehkä seitsemän metriä alla odottavalle soratielle.
Riisuin kenkäni.
Otin kaulastani äidin korun ja suljin sen toisen kengän sisään turvaan täkäläisiltä. Toivoin äidin löytävän sen.
Tarkistin ettei kukaan nähnyt minua.
Kapusin kaiteen toiselle puolelle niin että sain vielä jaloillani tukea pienestä betonireunasta.
Tunti ei ollut vielä kulunut, mutta tunsin olevani valmis. Kaikki oli nyt tehty ja oloni oli rauhallinen.
Otin puhelimen varovasti taskustani ja näpyttelin äidille tekstiviestin.
"Tulkaa hakemaan minut kotiin"
Tahdoin että minut löydettäisiin nopeasti. Ajattelin vanhempieni parasta, kerrankin.
Käännyin takaperin, aivan kuten olin suunnitellut. Vedin ilmaa keuhkoihini ja mietin miten ihanalta se tuntuikaan.
Hitaasti kertaakaan olkani yli katsomatta irrotin molemmat käteni kaiteesta. Ensin toisen, sitten toisen.
Suljin silmäni ja odotin kuolemaa.
(tästä kohtaa jätin jonkinverran tekstiä pois)
Vilkaisin jännittyneenä alas sillalta.
Oliko se totta.
Eihän se voinut olla.
Mieheni odotti autossa. Hymyssäsuin kuunteli huonoa musiikkia josta oltiin matkan aikana riidelty.
Hän vilkaisi minuun ja minä häneen.
Pakotin hymyn kasvoilleni.
Miten mä voisin kertoa.
Tartuin puhelimeeni ja näppäilin hätänumeron.
"Luulen, että tyttäreni on kuollut."
Selvensin vielä ykstityiskohdat ja sain lopettaa puhelun.
En uskaltanut katsoa alas, sillä tiesin etten kestäisi sitä enää.
Järkyttyneenä palasin autolle. Mies sammutti radion ja katsoi itkuisiin silmiini.
"Mikä on?"
Istuin auton etupenkille ja romahdin täysin. Lohduttoman itkun ja lähes hysteerisen raivon seasta nousi toistuvasti esiin kysymys.
"Miksen se ollut minä?"
Ei kulunut kauaa kun oman automme viereen pysähtyi ensin ambulanssi, sitten perässä ajanut poliisiauto.
Ambulanssista juoksi kaksi virkapukuunsa pukeutunutta hahmoa. Toinen lähti alas Veran luo, ja toinen kävi ensin sillalla. Ehkä tarkistakseen olinko liioitellut.
Poliisit lähestyivät rauhallisina tyypillisen poliisimainen ilme kasvoillaan.
"Tekö olette omaiset?"
Juttu eteni kuin elokuvissa. Se tosin tuntui nyt paljon pahemmalta.
Poliisi sai viestin radiopuhelimeensa.
"Hän elää"
Minuun sattui.
Jokainen ruumiinosani jänteitä ja niveliä myöten särki hullunlailla.
Kivusta päätellen olin elossa.
Avasin silmäni.
Maailma näytti sumuiselta. Räpäytin silmiäni muutaman kerran. Näin heti paljon selkeämmin.
Äiti ja isä lähestyivät sänkyäni. Olin väsynyt enkä jaksanut kuunnella sanaakaan.
Liikkuvat huulet ja huolestuneet kasvot paljastivat tarpeeksi.
Nyt he tiesivät totuuden. Kipeän, synkän totuuden.
Olin paikallani ehkä minuutin, ehkä vartin tai puoli tuntia. Välillä minulle tuotiin vettä, äiti halasi minua ja isä pyysi hoitajan tarkistamaan vointini.
Vaikka musta tuntui että olin liian väsynyt puhumaan, ja vaikka mä ymmärsin mun vanhempia en pystynyt enää teeskentelemään.
"Olisit antanut mun kuolla."
Äidin kyynelten kirjavoittamat kasvot kalpenivat entisestään.
"Miksi sä teet tän mulle?"
En jaksanut vastata.
Mä olin jo kerran jättänyt kaiken taakseni.
Olin saavuttanut viimeisen hetkeni ja hyväksynyt kuoleman.
Olin vetänyt viimeisen henkäykseni.
Tai, niin mä ainakin luulin."
Tarvitsen nyt teidän apua kerronnan korjaamiseen. Omasta mielestä tossa on jotain mikä tökkii pahasti. :D
Ehkä se on se.
Se että kirjoitan liikaa.
Ihan liikaa näin.
Ärsyttävällä tavalla jota kukaan ei jaksa lukea hetkeä kauempaa.
Tässä tää nyt kuitenkin on. Ideana se että kertoja vaihtuu tyttärestä äitiin aina välillä. :D
"Käänsin katseeni dramaattiseen tapaani pois vaikkei kukaan edes nähnyt.
Silmäkulmastani vierähti kyynel. En mä ollutkaan niin tunteeton kuin olin luullut.
Otin vielä muutaman askelen eteenpäin ja katsoin kaiteen yli pudotusta.
Se ei ollut korkea ja kallioinen merenranta. Ei upea vuori tai elokuvista tuttu kivinen rotko. Keskinkertaisena ja monen viimeisenä vaihtoehtona se kuvasi minua täydellisesti.
Matka alas ei ollut kovin pitkä. Putoaisin ehkä seitsemän metriä alla odottavalle soratielle.
Riisuin kenkäni.
Otin kaulastani äidin korun ja suljin sen toisen kengän sisään turvaan täkäläisiltä. Toivoin äidin löytävän sen.
Tarkistin ettei kukaan nähnyt minua.
Kapusin kaiteen toiselle puolelle niin että sain vielä jaloillani tukea pienestä betonireunasta.
Tunti ei ollut vielä kulunut, mutta tunsin olevani valmis. Kaikki oli nyt tehty ja oloni oli rauhallinen.
Otin puhelimen varovasti taskustani ja näpyttelin äidille tekstiviestin.
"Tulkaa hakemaan minut kotiin"
Tahdoin että minut löydettäisiin nopeasti. Ajattelin vanhempieni parasta, kerrankin.
Käännyin takaperin, aivan kuten olin suunnitellut. Vedin ilmaa keuhkoihini ja mietin miten ihanalta se tuntuikaan.
Hitaasti kertaakaan olkani yli katsomatta irrotin molemmat käteni kaiteesta. Ensin toisen, sitten toisen.
Suljin silmäni ja odotin kuolemaa.
(tästä kohtaa jätin jonkinverran tekstiä pois)
Vilkaisin jännittyneenä alas sillalta.
Oliko se totta.
Eihän se voinut olla.
Mieheni odotti autossa. Hymyssäsuin kuunteli huonoa musiikkia josta oltiin matkan aikana riidelty.
Hän vilkaisi minuun ja minä häneen.
Pakotin hymyn kasvoilleni.
Miten mä voisin kertoa.
Tartuin puhelimeeni ja näppäilin hätänumeron.
"Luulen, että tyttäreni on kuollut."
Selvensin vielä ykstityiskohdat ja sain lopettaa puhelun.
En uskaltanut katsoa alas, sillä tiesin etten kestäisi sitä enää.
Järkyttyneenä palasin autolle. Mies sammutti radion ja katsoi itkuisiin silmiini.
"Mikä on?"
Istuin auton etupenkille ja romahdin täysin. Lohduttoman itkun ja lähes hysteerisen raivon seasta nousi toistuvasti esiin kysymys.
"Miksen se ollut minä?"
Ei kulunut kauaa kun oman automme viereen pysähtyi ensin ambulanssi, sitten perässä ajanut poliisiauto.
Ambulanssista juoksi kaksi virkapukuunsa pukeutunutta hahmoa. Toinen lähti alas Veran luo, ja toinen kävi ensin sillalla. Ehkä tarkistakseen olinko liioitellut.
Poliisit lähestyivät rauhallisina tyypillisen poliisimainen ilme kasvoillaan.
"Tekö olette omaiset?"
Juttu eteni kuin elokuvissa. Se tosin tuntui nyt paljon pahemmalta.
Poliisi sai viestin radiopuhelimeensa.
"Hän elää"
Minuun sattui.
Jokainen ruumiinosani jänteitä ja niveliä myöten särki hullunlailla.
Kivusta päätellen olin elossa.
Avasin silmäni.
Maailma näytti sumuiselta. Räpäytin silmiäni muutaman kerran. Näin heti paljon selkeämmin.
Äiti ja isä lähestyivät sänkyäni. Olin väsynyt enkä jaksanut kuunnella sanaakaan.
Liikkuvat huulet ja huolestuneet kasvot paljastivat tarpeeksi.
Nyt he tiesivät totuuden. Kipeän, synkän totuuden.
Olin paikallani ehkä minuutin, ehkä vartin tai puoli tuntia. Välillä minulle tuotiin vettä, äiti halasi minua ja isä pyysi hoitajan tarkistamaan vointini.
Vaikka musta tuntui että olin liian väsynyt puhumaan, ja vaikka mä ymmärsin mun vanhempia en pystynyt enää teeskentelemään.
"Olisit antanut mun kuolla."
Äidin kyynelten kirjavoittamat kasvot kalpenivat entisestään.
"Miksi sä teet tän mulle?"
En jaksanut vastata.
Mä olin jo kerran jättänyt kaiken taakseni.
Olin saavuttanut viimeisen hetkeni ja hyväksynyt kuoleman.
Olin vetänyt viimeisen henkäykseni.
Tai, niin mä ainakin luulin."
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tässä nyt muutama esimerkki.
"Vedin ilmaa keuhkoihini ja mietin miten ihanalta se tuntuikaan."
"Minuun sattui.
Jokainen ruumiinosani jänteitä ja niveliä myöten särki hullunlailla.
Kivusta päätellen olin elossa."
Mieluummin vaikka näin:
"Vedin ilmaa keuhkoihini. Se tuntui ihanalta."
"Minuun sattui. Olin elossa."
Eli terävöitä, yksinkertaista. Esimerkkilauseen ihanankin voisi korvata jollakin muulla sanalla. Tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni, mutta ihana on vähän samaa sarjaa kuin kaunis, eli sana ei kerro oikeastaan mitään.
"Järkyttyneenä palasin autolle. Mies sammutti radion ja katsoi itkuisiin silmiini."
Älä kerro, että henkilö on järkyttynyt. Kerro mieluummin, miten järkytys ilmenee.
Miten aiot ilmoittaa lukijalle, että kertoja vaihtuu? Niin, lukemallahan se sitten selviää, kuka on milloinkin äänessä, mutta itseäni yllättävät vaihtumiset sekoittivat ja jouduin palaamaan aina taaksepäin pysyäkseni kärryillä. Hyvä idea muuten, mutta koita keksiä jokin luonteva keino ilmoittaa vaihdoksista lukijalle.
"Ideana se että kertoja vaihtuu tyttärestä äitiin aina välillä."
Näkökulmavaihdos ei toimi. Kertojan vaihtuminen toimii hänkertojalla, mutta ei minäkertojalla. Minäkertojalla voidaan kertoa yhden henkilön tarinan tämän pään sisältä katsottuna. Minäkerrottu tarina päättyy viimeistään minäkertojan kuolemaan. Jos minäkertoja vaihtuu, lukija käytännössä kokee, että tarina päättyy. Jos haluat vaihtaa näkökulmaa, kirjoita tarina hänkertojien avulla. Unohda usealla minäkertojalla kikkailut. Menetät enemmän kuin saat. Menetät ymmärrettävyyden ja lukijan uskon tarinaan.
Koska tekstissäsi kerrotaan kahden eri henkilön tarinaa, tarkastelen ensin hyppääjän kokemuksia.
"Silmäkulmastani vierähti kyynel. En mä ollutkaan niin tunteeton kuin olin luullut."
Itsemurha on kenties rankin kokemus elämässä, minkä aikana mieli räiskyy tunteista. Etenkin minäkertojalla tarinasta voisi välittyä vahvoja tunteita, kuten paniikinomaista epätoivoa, lohdutonta murhetta, epävarmuutta, pelkoa tulevasta, menneen kaipuuta ja syvää väsymystä. Kuitenkin hyppytilanteen jännite ja tuntemukset kumisevat poissaolollaan. Yhtä hyvin minäkertoja voisi hypätä ensimmäistä uimahyppyä kolmesta metristä ja surea matematiikan kokeen hylättyä arvosanaa – ja silti kohtauksesta voisi saada latautuneemman. Missä ovat mainninat siitä kuinka todellisuus lyö silmille: elämä on nyt tässä, haluanko todella hypätä? Olenko tosiaan näin umpikujassa? Mitä vanhemmat ajattelevat ja miten he selviävät? Minne minä joudun? Mitä olisi pitänyt tapahtua toisin? Nämä asiat sinkoilevat väistämättä mielessä, vaikka ne olisi itsemurhapaikkaa ennen selittänyt kuinka hyvin tahansa.
Miten niin? Eläytyäksesi laita liesi päälle. Seiso kuumevan lieden edessä ja mieti, kuinka herkästi koskettaisit sitä sormellasi, sitten kämmenelläsi, sitten päälläsi. Aikailetko? Tunnetko tervettä epävarmuutta siitä, miksi sinun pitäisi tehdä niin? Juuri niin. Näitä samoja tuntemuksia miettii itsemurhahyppääjä, tosin tuntemukset ovat monta astetta voimakkaampia, mihin vielä sekoittuu tunne lopullisuudesta.
Entäpä toinen minäkertoja? Kohtaus, jossa hyppääjä löydetään ja dramatisoinnin päätteeksi kuullaan hänen elävän, on täysin turha. Kohtauksen sisällön eli vanhempien reaktiot voidaan kertoa sängyn äärellä, kun minäkertoja tulee tajuihinsa. Lukijaa ei kannata rasittaa useilla kertojilla varsinkaan, kun toiselle minäkertojalle ei näytä olevan tarinan kannalta mitään perusteita.
Karsisin toisen minäkertojan ja poistaisin kohtauksen.