Oliko exä narsisti vai onko edes mitään järkeä lokeroida ihmisiä, en tiedä. Ehkä me kaikki ajattelemme asioita eri tavalla. Sen tiedän, että rakkauskäsityksemme oli erilainen. Hänelle kaikki oli ulkoista. Piti saada (olen mies, hän nainen) kukkia, koruja, piti esittää rakastunutta, ottaa valokuvia, kun olemme niin onnellisia, kertoa ystäville kuinka rakastuneita olemme. Minulle rakkaus on enemmän tekoja, jotain sisäistä, intohimoa, erotiikkaa, yhdessä oloa jne. Sitten kun tuli komeampi ja varakkaampi mies vastaan, joka tarjosi enemmän materiaa, rakkauskin loppui yhtäkkiä. En koskaan hänen mielestään rakastanut häntä tarpeeksi, toisin sanoen antanut hänelle ulkoisia asioita riittävästi. Usein tällaiset asiat saivat hänet raivostumaan kuin pikkulapsen. Kiukuttelua, koska halusi sitä ja tätä.
Minä silti rakastin. Ehkä sitä lapsenomaisuutta hänessä. Hän ei ollut niin vakava kuin moni muu ikäiseni. Hän osasi pitää hauskaa, koska oli vähän sellainen vastuuton, hetkessä liitäjä, muiden siivellä eläjä. Siinä oli jotain koskettavaa, mutta samalla kammottavaa, koska se purkautui aggressiivisuutena. Kuin ikuinen uhmaikäinen, joka osasi tarvittaessa sujahtaa aikuisten maailmaan. Ehkä hänen kanssaan sai palan taivasta, mutta suuremman palan helvettiä.
Minä silti rakastin. Ehkä sitä lapsenomaisuutta hänessä. Hän ei ollut niin vakava kuin moni muu ikäiseni. Hän osasi pitää hauskaa, koska oli vähän sellainen vastuuton, hetkessä liitäjä, muiden siivellä eläjä. Siinä oli jotain koskettavaa, mutta samalla kammottavaa, koska se purkautui aggressiivisuutena. Kuin ikuinen uhmaikäinen, joka osasi tarvittaessa sujahtaa aikuisten maailmaan. Ehkä hänen kanssaan sai palan taivasta, mutta suuremman palan helvettiä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä sen eron huomaa oikeasti, kun mies rakastaa tai kun hänen rakkautensa on vain sanottua rakastamista, jolla ei ole mitään aitoustodistusta. Tiedän kummatkin versiot; sen kun mies ei tee mitään näyttääkseen rakastavansa, on kuin tuo sanonta; "ilmoitan sitten, jos tilanne muuttuu"; ja sen kun minulle rakkaudesta on kannettu kukkia, annettu lahjoja, huomioitu kaikella mahdollisella tapaa vaikka koen, että en ensikään ole sen arvoinen, enkä ansainnut mitään. Todellinen rakkaus - niin se ei jätä kylmäksi.
Tiesin aina sisimmässäni millaista rakkauden kuuluisi olla, millaiselta se tuntuu ja minkälainen sen vaikutus on. Tiesin, että se odottaa minua jossakin kulman takana.
Todellinen rakkaus ei ole mitään kukkien ja lahjojen kantamista. Se on kyllä sitä, mitä narsisti kaipaa ja narsisti antaa, mutta ei ole aitoa muuten kuin narsistin rakkautena.
Rakastuminen on sekopäinen tunne, jossa minän rajat romahtavat (ainakin osin) ja se huumaava tunne muistuttaa kokijaansa symbioosivaiheesta. Tämä
ei kuitenkaan tule olemaan pysyvää, vaan minuuden rajat tulevat yhtä varmasti sulkeutumaan kuin aikoinaan symbioosivaihekin päättyi samaan tilanteeseen - erillisyyden havaitsemiseen....JOS henkilö on narsisti, näin ei luonnollisesti koskaan käy. Kuka normaali jaksaa elää ikuista symbioosia? Jos on erilliseksi kasvanut, kaipaa erillisyyttä ja kunnioittaa muiden erillisyyttä.
M. Scott Peck on sanonut, että nämä rakastumisen tunteeseen liittyvät kaikkivoipaiset, huumaavat tunteet ovat yhtä epärealistisia kuin 2-vuotiaan harhaluulo, että hän on koko maailman rajaton valtias.....
Miten ne sitä narsistista auervaaraa kuvailevatkaan? Tuo lahjoja, koruja, hajuvesiä, kukkia, vie syömään hienoihin paikkoihin ja palvoo maata uhrinsa jalkojen alla...Siksikö, että uhri olisi maailman ihanin? Ei vaan siksi, että itse saisi sen, mitä itse haluaa....
Narsisti ei osaa rakastaa - helppo uhri hänelle on rakkaudenkipeä henkilö, jolla ei ole mitään käsitystä siitä kuka ja mikä itse on - hän ei silloin kiinnitä mitään huomiota siihenkään, mikä se toinen on.
Jotain tällaista...
http://www.youtube.com/watch?v=mFerLNdpwO4 :D