Olen siis 34 vuotias ja sairastanut pitkään keskivaikeaa masennusta.
Sekä olen tapellut vaikean epilepsian kanssa koko aikuisiän. Myös velkataakka ollut aika iso ja erilaiset ongelmat kuten arjesta selviytyminen yksin.
Nyt sitten tapasin naisen joka pani kaiken järjestykseen elämässäni. Ei ole enään velkaa ja epilepsian vuoksi olen jäämässä eläkkeelle, nyt olen ollut kohta vuoden tässä sairaslomalla. Sitten yksinäisyys haihtui savuna ilmaan ja on hirveesti kaikkea tekemistä, vähän liikaa, koska en ole tottunut tälläiseen menoon ja sehän ei tietysti ole hyväksi epilepsian kannalta, koska se sitten oireilee jos on liikaa tekemistä, kun pitäisi ottaa rauhallisesti, mutta kun on niin paljon menoa ja asioiden hoitamista ja yleensä kaikenlaista tekemistä, että vuorokausi on liian lyhyt kaikelle. Vaikka näin onkin en ole hylännyt hoito kontaktejani, koska olen sitoutunut niihin aikas hyvin. Kävin myös kuntoutuksen tuossa 1,5 josta ei ollut apua ja siitä piti päästä sitten oikeaan työelämään, mutta epilepsia repesi niin sairaslomalla ollaan tässä.
Mutta pohjimmainen juttu tässä on se että elämän voi saada kuntoon paljoltakin ettei kannatra luovuttaa ainakaan jos on kovin nuori, muuten kadut sitä loppuelämän haudassa siis. Sitten kun on vanhempi niin voi päättää mitä tekee elämälleen tai siis ei sitä ite voi päätöstä tehdä tai voi mut ei ole suositeltavaa, koska elämä voi muuttua, mulla ainakin muuttui aivan kaikkia:D
Olen uudesti syntynyt. Kiitti jos joku jaksoi lukea, voi vastatakkin jos joku jaksaa!!??
Sekä olen tapellut vaikean epilepsian kanssa koko aikuisiän. Myös velkataakka ollut aika iso ja erilaiset ongelmat kuten arjesta selviytyminen yksin.
Nyt sitten tapasin naisen joka pani kaiken järjestykseen elämässäni. Ei ole enään velkaa ja epilepsian vuoksi olen jäämässä eläkkeelle, nyt olen ollut kohta vuoden tässä sairaslomalla. Sitten yksinäisyys haihtui savuna ilmaan ja on hirveesti kaikkea tekemistä, vähän liikaa, koska en ole tottunut tälläiseen menoon ja sehän ei tietysti ole hyväksi epilepsian kannalta, koska se sitten oireilee jos on liikaa tekemistä, kun pitäisi ottaa rauhallisesti, mutta kun on niin paljon menoa ja asioiden hoitamista ja yleensä kaikenlaista tekemistä, että vuorokausi on liian lyhyt kaikelle. Vaikka näin onkin en ole hylännyt hoito kontaktejani, koska olen sitoutunut niihin aikas hyvin. Kävin myös kuntoutuksen tuossa 1,5 josta ei ollut apua ja siitä piti päästä sitten oikeaan työelämään, mutta epilepsia repesi niin sairaslomalla ollaan tässä.
Mutta pohjimmainen juttu tässä on se että elämän voi saada kuntoon paljoltakin ettei kannatra luovuttaa ainakaan jos on kovin nuori, muuten kadut sitä loppuelämän haudassa siis. Sitten kun on vanhempi niin voi päättää mitä tekee elämälleen tai siis ei sitä ite voi päätöstä tehdä tai voi mut ei ole suositeltavaa, koska elämä voi muuttua, mulla ainakin muuttui aivan kaikkia:D
Olen uudesti syntynyt. Kiitti jos joku jaksoi lukea, voi vastatakkin jos joku jaksaa!!??
Vastaukset 3
Vanhimmat
epäilen tän stoorin aitoutta. En taida olla tässä ainoa.
joo aina pitää haaveilla ,vaikka ei ois pää ihan mukana ja on kaikkee paskaa aina(pään mukaan) vaikka kaikki ois hyvin . Olen ajatellut jos on/olisi hyvä mieli ei tarviis elämässä mitään ylimääräisyyksiä eikä mitään ,vaikka nukkuin katu ojassa niin mitäs sitte jos ois hyvä mieli. toivoisin et ei olis koko masennusta ja voisin vaan olla onnellinen myös jonain päivänä.
Kiitos tästä kirjoituksesta, näin mie haluan uskoa... että elämä voi muuttua, masennuksesta ja kaikesta tästä rämpimisestä huolimatta.