Olitko yllättynyt, kun menetit hänet? Olitko kenties ajatellut, että hänhän tulee aina olemaan siinä? Aina valmiina pyyteettömästi rakastamaan, tukemaan sinua ja palvomaan maata jolla kävelet? Olitko ottanut hänet aina itsestäänselvyytenä? Sanoitko hänelle koskaan, miten arvostit häntä, hänen tukeasi? Kerroitko miten onnekas olet, miten kiitollinen? Sanoitko koskaan yhtään mitään myönteistä hänelle? Annoitko hänelle vuorostasi mitään itsestäsi? Oliko sittenkään mikään ihme, että hän lähti luotasi?
kysymyksiä
3K
8296
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Herää kysymys...teitkö itse samoin? Rakkaus on nimenomaan pyyteetöntä, vastavuoroista, ilman syyllistämistä. Hänen/sinun alla olevaa maata ei tarvitse palvoa, riittää kun rakastaa.
Minulla taas herää kysymys, miksi aloitukseni ahdisti niin paljon että lähdit ad hominemin tielle. Suuntasit kritiikkisi kärjen alkeellisesti henkilöön asian sijasta. Tein tietysti. Tein tuon kaiken. Rakastan edelleen, mutta jään matkan päähän. Hänen lähellään on niin paha olla, koska hänellä itsellään on niin paha olla.
Enpä tiedä muuta kuin että Pptollisen ja valehtelevan ihmisen lähellä on paha olla. Onneksi ei tarvitse enää. Kolahtiko?
Rakastin, arvostin, annoin tukeni, tein ehkä liikaakin hyväksi. Kun mikään ei riittänyt... mutta, myös minussa oli vikaa.
Luotettavuutta olisin arvostanut.
En menettänyt mitään tärkeää.
Niin. Ehkä ns. tavallisen ihmisen on vaikeaa elää perfektionistin kanssa....
Annoitko mitään? Pyysitkö mitään? Olitko vain passiivinen? Teitkö mitään sillonkaan kun hän toivottomana luopui?
Niin, miten on?