Monessa yhteydessä masentunutta kehotetaan kiinnittämään huomiota edes muutamaan hyvään asiaan päivässä, auringonpaisteeseen, siniseen taivaaseen, linnunlauluun tai kukkiin. Liittyneekö sitten masennuksen syvenemiseen, mutta itseäni kaiken tuollaisen huomioiminen kuristaa suunnattomasti kurkusta.
Onko muut vaikeasti masentuneet huomanneet samanlaista? Mahtaako kyse olla siitä, ettei kestä muistaa niitä kauan sitten kokemiaan onnentunteita vai liittyyköhän tämä siihen yleiseen minua vainoavaan tunteeseen, että kaikki kuitenkin tuhoutuu, kuolee ja päättyy aikanaan.
Onko muut vaikeasti masentuneet huomanneet samanlaista? Mahtaako kyse olla siitä, ettei kestä muistaa niitä kauan sitten kokemiaan onnentunteita vai liittyyköhän tämä siihen yleiseen minua vainoavaan tunteeseen, että kaikki kuitenkin tuhoutuu, kuolee ja päättyy aikanaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen myös jumiutunut pohtimaan liiaksi sitä, kuinka kaikki elollinen matkaa hiljalleen kohti rappiota, ränsistymistä ja ennen pitkää kuolemaa. En halua esimerkiksi koskaan hankkia lapsia, koska en kestäisi seurata sitä prosessia: Kuinka ihmisestä, joka herää joka päivä toiveikkaana rientämään niin mielenkiintoista maailmaa kohden täynnä uteliaisuutta ja iloa, tulee vähitellen katkera ja iloton, väsynyt kaikkeen ja kaikkiin. Kun huomaa vähitellen, että maailma ei anna mitään takaisin, vaan ottaa loputkin.
Hei, kun minä aikanaan podin vaikeaa psykoottistasoista masennusta kaikki kaunis ja iloinen tuntui olevan lähinnä epätodellista ja aivan kuin jostain toisesta maailmasta, johon en itse kuulunut. Sitä eli vain hetki kerrallaan ja kaikki voima meni siihen, että jaksoi elää edes sen hetken. Apua sain sairaalan keskusteluryhmistä sekä keskusteluista psykologin, psykiatrin ja omahoitajan kanssa. Lisäksi toimintaterapia auttoi sekä rentoutumisryhmät. Jaksoin vain ihan lähimpiä sukulaisiani, jotka kävivät katsomassa minua sairaalassa. Itku ja itsemurha-ajatukset olivat jokapäiväisiä seuralaisia. Kun olin kävelyllä niin mietin vain missä olisi sopiva paikka, johon voisin käpertyä ja kuolla pois. Eipä näin syvissä pohjamudissa rypevälle auta tulla sanomaan, että kyllä se siitä.. Monivuotiset keskustelut psykologin kanssa sekä oikeanlainen lääkitys ovat auttaneet minut jaloilleen ja nykyään käyn töissä ja olen kahden ihanan teinin äiti. Suomessa pelaa vielä kuitenkin julkinen terveydenhoito minusta melko hyvin ja apua saa, jos törmää oikeisiin henkilöihin. Toivottavasti Sinä kohtaat sen enkelin, joka auttaa sinua eteenpäin hakemaan oikeaa apua.
samankaltaista itsessäni, ja mielestäni silloin pitää vaan antaa itsensä itkeä. Mutta niistä kauniista asioista ei silti missään nimessä kannata luopua.
Tämä on vähän niinkuin jos kesä muistuttaa ihmistä lapsuuden onnellisista hetkistä ja tuo mukanaan surumielisyyttä, niin silti aikuisellekin kesä on aina kesä ja siitä on oikeus nauttia. Sinnikkäästi vaan kiinnittää huomiota hyviin asioihin ja on kiitollinen niistä.
Jos kävelyllä alkaa ahdistaa, niin mitä jos lisäisit välillä vauhtia ja antaisit itsesi hengästyä fyysisesti? Saisit vähän vaihtelua rutiineihin ja samalla hyvää tekevät endorfiinit kiertämään elimistössä.
Mulla oli pitkään sellainen aika, etten kyennyt itkemään vaikka itketti. Kurkkua kyllä kuristi ja ahdistus oli sietämätön. Nyt kun sain itkukanavat auki jonkun elokuvan katsottuani, niin olo on ollut paljon parempi. Itkeminen jotenkin lohduttaa. En osaa selittää sen tarkemmin, mutta olen onnellinen kun itku tulee, tulkoon ilosta tai surusta, kunhan tulee. Ei ole niin lukkiutunut olo enää.
Itse oon hieman ihmetellyt, kun en oo kyennyt itkemään yli kymmeneen vuoteen. Johtuisikohan siitä et oon yli 10-vuotta lähes koko ajan käyttänyt vähintään yhtä masennuslääkettä? Nyt menee kaksi lääkettä samaan vaivaan.