Jep. Pakko myöntää, minä olen yksinäinen 24v äiti. Vielä vaikeampaa myöntää, että olen ollut jo parisen vuotta. Takana raskas ero ja sen jälkeen jäin yksin vauvan kanssa, joka jo nyt 1,5v ihana tyttö.
Elämä maistuu muuten oikein hyvälle, mutta tuntuu pahalta kun ei ole äiti-ystäviä. Eikä lapsella varsinaisesti lapsikavereita, mitä nyt puistossa tietenkin. Olis vaan niin kiva yhdessä vaikka meillä kotona joku päivä katella kun oma tyttö leikkii kaverinsa kanssa ja minä istun sohvalla rupattelemassa mukavia kaverin kanssa.
Syy yksinäisyyteen tosin taitaa löytyä peilistä. Jotenkin olen kadottanut taidot hankkia ystäviä. Juttelen kyllä niitänäitä leikkipuistossa, mutten jotenkin enää osaa viedä juttelua "pidemmälle".
Elämä ei aina ole ollut helppoa ja siksikin kynnys oikeasti tutustua toiseen on korkea. Tuntuu, että en ole elänyt elämääni ennen lasta kovin mallikkaasti ja siksi pelkään, että ystävyyden syventyessä minut tuomittaisiin ja jätettäisiin yksin.
Pahimmalta tuntuu tässä yksinäisyydessä se, että tunnen, että lapseni jää nyt jostain tärkeästä paitsi. En tasan tarkkaan tiedä mistä, mutta ehkä olisi hällekin tärkeää jo tässä vaiheessa saada omia kavereita. Vai kiirehdinkö?
Enskuussa alkaa onneksi muskari, johon ollaan tytön kanssa menossa..
Onko ketään muuta samankaltaisessa tilanteessa? Olenko ainoa?
Elämä maistuu muuten oikein hyvälle, mutta tuntuu pahalta kun ei ole äiti-ystäviä. Eikä lapsella varsinaisesti lapsikavereita, mitä nyt puistossa tietenkin. Olis vaan niin kiva yhdessä vaikka meillä kotona joku päivä katella kun oma tyttö leikkii kaverinsa kanssa ja minä istun sohvalla rupattelemassa mukavia kaverin kanssa.
Syy yksinäisyyteen tosin taitaa löytyä peilistä. Jotenkin olen kadottanut taidot hankkia ystäviä. Juttelen kyllä niitänäitä leikkipuistossa, mutten jotenkin enää osaa viedä juttelua "pidemmälle".
Elämä ei aina ole ollut helppoa ja siksikin kynnys oikeasti tutustua toiseen on korkea. Tuntuu, että en ole elänyt elämääni ennen lasta kovin mallikkaasti ja siksi pelkään, että ystävyyden syventyessä minut tuomittaisiin ja jätettäisiin yksin.
Pahimmalta tuntuu tässä yksinäisyydessä se, että tunnen, että lapseni jää nyt jostain tärkeästä paitsi. En tasan tarkkaan tiedä mistä, mutta ehkä olisi hällekin tärkeää jo tässä vaiheessa saada omia kavereita. Vai kiirehdinkö?
Enskuussa alkaa onneksi muskari, johon ollaan tytön kanssa menossa..
Onko ketään muuta samankaltaisessa tilanteessa? Olenko ainoa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olin itse aikoinani samassa tilanteessa. Nyt olen siinä iässä, että olisi mukavaa, jos olisi lapsenlapsia. Olisiko sinulla tarvetta bonus-mummolle? Pääsisit ulos etsimään ikäisiäsi ystäviä...
Well... Viestistäsi ei käy ilmi missä asut. Itse asun Hesan Töölössä.
Minulla on aikalailla samanlainen tilanne. Olen 28v ja tyttäreni on 3v. Olen yhdessä lapsen isän kanssa, mutta asumme erillään. Muutto uudelle paikkakunnalle aikanaan ja lapsen saamisen myötä vanhat kaverit jäivät. Välillä tuntuu todella yksinäiseltä, olisi niin ihanaa kun olisi aikuista naisseuraa. Leikkipuistoissa mekin paljon käydään ja juttelen muiden äitien kanssa, mutta tuntuu että en osaa jutella kun vaan pintapuolisesti. Nyt sitä vasta tajuaa miten arvokkaita ystävät ja kaverit on kun on itse jäänyt tavallaan ihan yksin.
Tosiystävä ei tuomitse eikä jätä yksin vaikka menneisyys ei olisikaan ollut ruusuinen. Tärkeintä on nykyhetki ja se millainen olet nyt :)
Mulla on sama tilanne.. Joskus netistä löysin ystävän, mutta sekin jäi jostain syystä.. Yritin pitää yhteyttä, mutta ilmeisesti häntä ei kiinnostanutkaan :( yksi ainut kaveri yhä on, mutta hänelläkin on paljon tuttuja, joten ei hirveän usein ehditä näkemään..
Et varmasti ole yksin, muita samassa tilanteessa olevia on paljon, eri ikäisiä. Googlasin nopeesti ja heti tuli esim. tämä http://www.cosmopolitan.fi/keskustelu/15903/ketju/nuoret_aidit_yh_aidit. Kysy myös neuvolasta tai katso neuvolan ilmoitustauluja, siellä on yh-äitien yhdistyksiä ja kerhoja ja tapaamisia. Taatusti todella miettii samoin kuin sinä, ehdota reippaasti vaan jollekin leikkideittejä vaikka luonasi. Jos ujostuttaa, yritä saada mukaan kaksi äitiä lapsineen, kolmen kanssa ei hiljaisia hetkiä taatusti tule. Kaikki me kotona olevat äidit olemme vähintääkin silloin tällöin yksinäisiä. Joka tapauksessa, älä huoli lapsesi kavereista, noin pieni ei vielä paljon muuta tarvitse kuin äidin - muskari kerran viikossa tai puistoissa käynti varmaan riittää hyvin.
nuori olen minäkin.
no mä oon 17v äiti ja voitais koittaa ystävystyä, jos kelpaa? :)
Mistä päin olet julia-aurora? :)
missä päin suomea ap asustaa?
mä asun lempäälässä. :)
entä sä?
Julia-Aurora, käytkö sä Tampereellakin? Voisimme tavata. Mä oon 24 v yh-äiti. Olen asunut Tampereella 11 kk ja ei tiedä täältä vielä ketään :(
Mä asun vantaalla :)
okei :)
täällä olis 23 vuotias espoolainen tuore äiti :) eipä miulaka oo ystäviä kenen kanssa mennä vaikka vaan kahville tai kävelylle.. jutteluseuraa miusta saa kyllä vaikka toiselle puolelle suomee :) [email protected] tai fbstä löytyy myös tiia-tuulia riikonen..
Moikka! Ja kiitos ihanille vastauksille. Tai huonompi juttu, että on useita yksinäisiä, mutta hyvä, että löysin teidät :).
Asustan Helsingissä. Mielelläni alkaisin vaikka alkuun kijoitella s-postin kautta muille lähettyvillä asuville, joita voisi ihan oikeastikin alkaa tapaamaan ihan livenä. Muuten kirjoittelisin muillekin, mutta olen aika huono muutenkin tulemaan koneelle :). Toivottavasti julia-aurora ymmärtää
Moi!
1,5-vuotias ei vielä sinänsä kaipaa leikkikavereita, tuon ikäiset eivät leiki yhdessä..leikkivät kyllä vierekkäin mutta eri leikkejä..vasta n. kolmen vuoden ikäisenä lapsi alkaa oikeasti kaivata ja pitää tärkeänä omia kavereita. Siinä vaiheessa loppuu viimeinenkin kodinhoidontuki ja palaat todennäköisesti töihin joten siinä samalla niitä tulee.. Lapsesi siis tuskin on vielä jäänyt mistään paitsi, jos itse koet olevasi hälle turva ja tuki ja takaat hänelle kaikin puolin hyvät oltavat. Jos käytte leikkipuistoissa niin tuskin olet äitinä ihan hunningolla :)
Mutta sinä itse... on todella vaikeaa minullekkin ollut tutustua noin niinkuin leikkipuistoissa, ventovieraiden kanssa.. ei siksi että häpeäisin itseäni tai menneisyyttäni vaan ihan vaan siksi ettei se ole tuntunut luonnolliselta.. Ota selvää neuvolastasi lähiseutusi perhekahviloista, mene vauvajumppaan, muskariin ja muihin ja ala käymään niissä.. Yleensä siellä käy samat äidit ja lapset, joten tuttavuus voi pikkuhiljaa syventyä kaveruudeksi ja siitä ystävyydeksi..Jos menneisyytesi pelottaa sinua niin kuka sinut pakottaa kertomaan siitä, kunnes olet valmis? Olen itse sitä mieltä että nykyään kerrotaan aika avoimestikkin kaikesta ja joissakin tapauksissa hyvä niin, mutta jos itse koet ettet halua kertoa elämäsi mokista heti ensikeskustelussa niin älä kerro. Kerro vain pintaraapaisu ja uteliaimmille voit ihan hyvin sanoa että anteeksi, mutta elämäni on ennen lasta ollut sellaista etten mielelläni puhu siitä.. Jos loukkaantuvat niin sitten loukkaantuvat.. itse ajattelen niin että jos ihminen tuomitsee toisen eikä halua menneisyyden takia olla tekemisissä niin en halua olla sellaisen ystävä... Ajattelen samoin itse, jos koen jonkin asian jossain ihmisessä epämiellyttävänä niin en pidä yhteyttä..niinhän se menee jokaisella.. a sellaisista ihmisistä ei vaan koskaan tule ystäviä..ihmiset ajattelee asioista eri tavalla ja joku voi kokea että sinun kokemuksesi eivät ole yhtään niin pahoja kuin hänen ja ystävystytte ja joku taas saattaa ajatella että mitä väliä vaikka tämä onkin tehnyt tätä ja tätä...et menetä mitään jos joku lakkaa ottamasta yhteyttä, se ihminen ei siis ollut sinun ystävyytesi arvoinen..
Missä ovat lapsuuden ystäväsi ja kaverisi? Ota heihin yhteys?