Jaa, mitenköhän tätä viestiä aloittaisi, en kirjoittele täällä palstalla säännöllisesti. Olen 22-vuotias nainen, sairastanut keskivaikean masennuksen. Masennusoireita minulla alkoi tulla jo ysiluokalla, ja lukiossa tilani paheni selvästi. Vasta muutama vuosi sitten sain haettua apua, ja nyt olen syönyt 15 mg mielialalääkitystä (Escitalopram Sandoz) reilu kaksi vuotta. Lääkkeet minulle laitettiin 2009 vuoden lopulla, mutta alkuun söin jotain toista lääkettä (nimeä en nyt tahdo muistaa), joka ei sopinut alkuunkaan, ja vaihtui sitten tähän nykyiseen (alkuun kylläkin Cipralexina kun oli patentit vielä).
Nyt aloitan kolmannen terapiavuoden ja lääkitystä olisi tarkoitus lopettaa porrastettuna joskus lokakuussa. Välillä mietin, joudunko aina taistelemaan ahdistusta vastaan lopun ikääni. Minua huolettaa, mitä tapahtuu sitten kun terapia loppuu. Masennus on tehnyt minuun syviä jälkiä ja olen edelleenkin välillä todella heikko. Terapia (ja lääkkeet?) ovat kyllä kohentaneet vointiani, olen saanut itseluottamustani korjattua pikkuhiljaa ja en enää mieti elämäni menneitä tapahtumia jatkuvasti. En ole niin ahdistunut kuin ennen. Mutta jotain on rikki edelleen. Koen eläväni jotenkin puolittaista elämää, minulla ei ole unelmia eikä tavoitteita, tulevaisuus huolettaa ja ahdistaa. Olen usein allapäin ja tunnen olevani jotenkin "jumissa". En myöskään edelleenkään ole kovin lempeä itseäni kohtaan... Ruoskin itseäni jatkuvasti "epäonnistumisista" ja pidän itseäni huonompana ihmisenä verrattuna muihin.
Olen siis kliseisesti itseni pahin vihollinen. Elämäni on näet sinänsä ihan raiteillaan tällä hetkellä; en ole enää kiusattu ja inhottu niin kuin peruskoulussa ja lukiossa aikanaan, minulla on kihlattu joka tukee minua ja välittää minusta tällaisena kuin olen, olen saanut pari uutta ystävää ja olen selviytynyt vaativista ammattikorkeakouluopinnoista jo melkein valmiiksi (opinnäytetyötä ja paria kurssia vailla). Minulla pitäisi siis olla ihan hyvät valmiudet siirtyä työelämään ja opetella olemaan onnellinen, tavallaan pyyhkiä vanhan kurjan elämänvaiheeni pölyt jaloistani ja jatkaa elämää. Silti olen ahdistunut ja pelkään työelämään siirtymistä, tai enemmänkin mitä se minulle tekee. Enkä tunne itseäni onnelliseksi, vaan onnettomaksi.
Tuntuu että olen mennyt ihmisenä pilalle masennuksen takia, enkä osaa enää elää normaalia elämää. Yritän uskoa, että voin vielä joku päivä olla onnellinen ja parantunut masennuksesta ja sen jättämistä arvista, mutta toivottomuus meinaa taas vallata mieleni... Ajatuskin siitä, että joutuisin lopun ikääni taistelemaan niin kuin nytkin joka päivä, saa minut väsyneeksi. Pelkään myös, että työelämä on minulle liikaa ja päädyn työkyvyttömäksi.
Enpä tiedä, voiko kukaan tähän sekavaan viestiini mitään järkevää vastata, ja toisaalta ehkä halusin vaan kirjoittaa näitä asioita edes jonnekin jos se vähän helpottaisi pahaa oloa. Mutta jos jollain on jotain neuvoja siitä, miten itse yrittää ylläpitää toivoa paremmasta huomisesta, otan niitä mielelläni vastaan.
Nyt aloitan kolmannen terapiavuoden ja lääkitystä olisi tarkoitus lopettaa porrastettuna joskus lokakuussa. Välillä mietin, joudunko aina taistelemaan ahdistusta vastaan lopun ikääni. Minua huolettaa, mitä tapahtuu sitten kun terapia loppuu. Masennus on tehnyt minuun syviä jälkiä ja olen edelleenkin välillä todella heikko. Terapia (ja lääkkeet?) ovat kyllä kohentaneet vointiani, olen saanut itseluottamustani korjattua pikkuhiljaa ja en enää mieti elämäni menneitä tapahtumia jatkuvasti. En ole niin ahdistunut kuin ennen. Mutta jotain on rikki edelleen. Koen eläväni jotenkin puolittaista elämää, minulla ei ole unelmia eikä tavoitteita, tulevaisuus huolettaa ja ahdistaa. Olen usein allapäin ja tunnen olevani jotenkin "jumissa". En myöskään edelleenkään ole kovin lempeä itseäni kohtaan... Ruoskin itseäni jatkuvasti "epäonnistumisista" ja pidän itseäni huonompana ihmisenä verrattuna muihin.
Olen siis kliseisesti itseni pahin vihollinen. Elämäni on näet sinänsä ihan raiteillaan tällä hetkellä; en ole enää kiusattu ja inhottu niin kuin peruskoulussa ja lukiossa aikanaan, minulla on kihlattu joka tukee minua ja välittää minusta tällaisena kuin olen, olen saanut pari uutta ystävää ja olen selviytynyt vaativista ammattikorkeakouluopinnoista jo melkein valmiiksi (opinnäytetyötä ja paria kurssia vailla). Minulla pitäisi siis olla ihan hyvät valmiudet siirtyä työelämään ja opetella olemaan onnellinen, tavallaan pyyhkiä vanhan kurjan elämänvaiheeni pölyt jaloistani ja jatkaa elämää. Silti olen ahdistunut ja pelkään työelämään siirtymistä, tai enemmänkin mitä se minulle tekee. Enkä tunne itseäni onnelliseksi, vaan onnettomaksi.
Tuntuu että olen mennyt ihmisenä pilalle masennuksen takia, enkä osaa enää elää normaalia elämää. Yritän uskoa, että voin vielä joku päivä olla onnellinen ja parantunut masennuksesta ja sen jättämistä arvista, mutta toivottomuus meinaa taas vallata mieleni... Ajatuskin siitä, että joutuisin lopun ikääni taistelemaan niin kuin nytkin joka päivä, saa minut väsyneeksi. Pelkään myös, että työelämä on minulle liikaa ja päädyn työkyvyttömäksi.
Enpä tiedä, voiko kukaan tähän sekavaan viestiini mitään järkevää vastata, ja toisaalta ehkä halusin vaan kirjoittaa näitä asioita edes jonnekin jos se vähän helpottaisi pahaa oloa. Mutta jos jollain on jotain neuvoja siitä, miten itse yrittää ylläpitää toivoa paremmasta huomisesta, otan niitä mielelläni vastaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
On luonnollista että ihminen usein haluaa uskoa synkempään tulevaisuuteen kuin odottaa tapahtuvaksi oikein hyvää. Sinua on terapia ja lääkeet auttaneet. Muutenkin tuntuu että asiat menevät hyvin. Ota nyt vain tavoiteeksi edetä päivä kerrallaan. Jos työelämä ei sitten onnistu niin se on sen ajan murhe. Aina opiskelu on pääomaa ja kohottaa sekin itsetuntoa että saa opiskeltua ammatin. Varmaa tuo jatkuva huoli jo rittää pilamaan onnellisuuttasi. Itse olen saanut apua lukemalla terapeuttista kirjalliusuutta.Seppo Jokisen kirjat ovat hyviä ja todella helppoja lukea. Niitä löytyy jokaisesta kirjastosta. Jokinen on itsekkin kokenut kovia ja ollut itse rikkinäinen. Hienoa että vaativat opinnot on luonnistuneet. Ota aluksi helppoja työtehtäviä ja sitten voit saada itseluottamusta pikkuhiljaa.Iloitse myös noista ystävistä. Nuoruuden ajat ja kiusaamiset ovat nakertaneet itsetuntoasi.
Kirjoittelu auttaa ja asioista avoimeisti puhumien.
Todella tuttua tekstiä, kuin olisin itse ollut kirjoittamassa, paitsi että olen sinua hiukan vanhempi ja vasta aloittamassa omaa terapiaani, hui kauhistus. Pelottaa jo valmiiksi, että siellä käydään peräti kaksi kertaa viikossa, vähintään pari vuotta. Mietin, mistä saan aikaa sille, koska pitäisi myös suorittaa omissa opinnoissa vaativimmat osat (kandi gradu muutamat esiintymistä edellyttävät kurssit) ja osa-aikaisissa töissäkin olisi jaksettava käydä, että saan koko terapia"lystin" maksuun. Entä jos se ei tuokaan elämääni uusia oivalluksia, koska olen veivannut asioita mielessäni joka suunnasta jo koko lyhyehkön elämäni ajan. (Vaikka monesti riivaakin se tunne, että olen elänyt jo vuosisadan sen neljänneksen sijaan.)
Minullakin on nykyisin onnellinen suhde, joka on kestänyt vuosia. On myös pari ystäväksi kutsuttavaa ja jopa liuta kavereita. Ihmissuhteissani pelkään kuitenkin loputtomasti hylkäämistä ja siksi mieluummin vetäydyn itse ihan ulkopuolisen silmin hyvin liikkeelle lähteneistä kaveruuksista. En halua, että toiset näkevät, millainen todella olen. Kuinka tyhjä ja avuton, ainaisen pessimistinen ja ikävä ihminen. On helppo leikkiä viihdyttäjää, seremoniamestaria ja höpö-nauru-päläpälä-ihmistä parin tapaamisen ajan, mutta pidemmälle mentäessä naurut kummasti tyrehtyvät, kun "arki" astuu mukaan kuvioihin.
Samalla tavoin pelkään tulevaisuuden työelämää, etenkin sitä, että alallani valmistutaan erinomaisia sosiaalisia taitoja vaativiin tehtäviin. Sosiaaliset kanssakäymiset vieläpä jatkuvasti vaihtuvien ihmisten kanssa rasittavat aika kovasti, koska en ole silloin oma itseni vaan näyttelen ekstroverttia sujuvasti...ainakin jonkun aikaa. Esimerkiksi unta tuovia lääkkeitä olen jo varautunut käyttämään koko työikäni, koska vähäinenkin stressi vie yöuneni tehokkaasti ja lillun silloin kokoaikaisesti lievän psykoosin partaalla.
Tämäkin viesti meni nyt enemmän oman olon purkuun kuin neuvoihin, pahoittelen. Ehkä sanoisin myös näin, että katso ja kuulostele, kuka sinä olet. Pyri olemaan rehellinen itsellesi, vain siten voit alkaa aavistella, mitkä olisivat juuri sinulle tärkeitä ja tavoittelemisen arvoisia asioita. Me masentuneet aika usein yritämme täyttää kaikkien muiden itsellemme osoittamia odotuksia ja kadotamme sen oman minän. Tavoitteiden ei tarvitse olla suureellisia, ihan pieniä asioita alkuun ainakin, jotka on helppo toteuttaa. Asioita, jotka vievät pahan olon pois ainakin joksikin aikaa.
Ei mullakaan neuvoja ole, mutta ehkä sekin on jotain että tietää muidenkin kokevan saman tapaisesti.
Mä en enää muista mikä mun diagnoosini oli, toistuva keskivaikea masennus varmaankin tai jotain sen tyylistä. Oon melko "pitkällä" hoidossa. Söin n.3 vuotta masennuslääkettä, joka purettiin kevään aikana pikku hiljaa pois. Oon myös käynyt 2x/viikko terapiassa jo 2,5 vuotta nyt. Mä muistelen että juttelin YTHS:n terveydenhoitajan kanssa mielialastani ja me päädyttiin siihen että mä lähden hakemaan apua masennukseen joskus 4 vuotta sitten. Kun kattoo taaksepäin, tää on ollut tosi pitkä ja raskas tie. Toisaalta mä luulen että myöskin ainoa mahdollinen tie, vaihtoehdot alko käydä jo vähiin.
Ja missä mä oon nyt? Edelleen terapiassa. Toivon saavani jostain rahallista apua että jatkaisin vielä neljännen vuoden. Mä oon edelleen pahasti keskeneräinen, mutta ei kai tässä valmista kuulukaan tulla.. ainoastaan valmis jatkamaan harjottelua omillaan. Mä hajoan edelleen stressin alla, mutta ehkä saan kerättyä itseni nopeemmin. Mä ahditun edelleen, kun en nää joinain päivinä pointtia mun omassa olemisessani, mun tekemisissäni, elämisessäni. Sillon menen nukkumaan ja katson onko seuraava päivä parempi, yleensä on tai sitten kitkutan seuraavaan terapiakertaan jonka jälkeen olo yleensä helpottuu.
Joskus musta tuntuu kuin olisin napanuoralla kiinni terapeutissani.. ja ainakin oman aikatauluni mukaan olen 2 kertaa viikossa varattuna. Välillä mua ahdistaa että en edes ehtisi elämään sitä "omaa elämää" vaikka haluisinkin, yritän samalla siis myös opiskella ja käydä töissä. Ja sitten tulee joku ahdistus, mikä tuntuu kuin isona möhkäleenä mahassa, tai täysin solmussa olevana lankakeränä minkä sisässä mä olen enkä edes nää missä ne langat kulkee. Ja sitten mä laitan mun lankakeräni talteen odottamaan seuraavaa torstaita tai maanantaita. Mä tiedän että mun terapia on kesken, ja mä vihaan sitä. Mä haluaisin olla jo itsenäinen, aikuinen ihminen joka voi luottaa itseensä ja siihen että selviää.
Mä luulin, että osa tästä erilaisuuden kokemuksesta olis ollut lääkkeistä johtuvaa. Osa olikin, mutta isompi juttu ehkä sittenkin on se että mä tiedän että terapia on kesken ja siksi oon kokonaan käymistilassa koko ajan. Aina jotain kuohuu, aina joku asia hautuu.. Siksi ehkä mäkin myös tunnen olevani jumissa, koska en ehdi lukee mun tentteihin, kun joku muu esim itsetunto juttu sattuukin olemaan mun pään sisällä päivän teema. Mä en edelleenkään suoriudu niin hyvin kun voisin, enkä voi edelleenkään varmaksi sanoa että kyllä ensi viikolla luen keskittyneesti maanantaista keskiviikkoon tenttikirjaa. Koska maanantaista keskiviikkoon voikin olla se kun itken jotain vanhaa asiaa jotain puoliks unohdettua surua minkä oon hylännyt jonnekin pimeään yksinään ja joka juuri ensi viikon maanantaina päättää terapian kuohunnassa tulla sieltä pimeimmästä kellarista mun mieleeni. Mä oon yrittänyt nähdä sen asian niin, että joskus ne surut on surtava, pelot pelättävä, epävarmuudet kohdattava ja vihat vihattava. Mä en oo tehnyt niitä aikanaan ja vuosien varrella suruja, pelkoja, epävarmuuksia, vihojakin on kertynyt niin paljon että tila on kellarista alkanut loppua. Mä oon aatellut että nyt mä terapeutin kanssa harrastan tätä siivoushommaa mun kellarissani ja samalla yritän opetella miten tätä tehdään. Mä haluisin jonain päivänä sanoa, että mä tiedän nyt suurinpiirtein kuinka paljon tavaraa mun kellarissa on ja minkä laatuista ja että nyt mä pärjään kyllä itsekin tän kaa.
Nää ajatukset että mä voisin jossain vaiheessa itsekin alkaa käymään läpi mun sekasortoa ilman terapeutin apua, ja että mä voisin olla itselleni joskus se empaattinen ihminen joka kuuntelee ja ymmärtää on ollut tän kesän ajatuksia. Mä en vieläkään hirvittävästi pidä itsestäni, ja tiedän olevani hirveän kriittinen itseäni kohtaan, mutta olen alkanut miettiä niin että jos mä olisin ulkopuolinen... jos mä olisin ystävä joka kuuntelis, mitä mä sanoisin nyt itselleni lohdutukseksi, tueksi jne. Aina ei kyllä onnistu, ja sitten vien ne asiat terapeutille. Mutta sellanen olo alkaa olla, että kyllä tää vielä joskus alkaa lutviutua, kyllä mä vielä joskus olen valmis elämään ilman terapiaakin.
No joo en tiiä onko nää yhtään avuksi sulle, mä luulen että tää terapiajuttu on prosessi jossa ei oo mallia mihin tää johtaa. Ei oo sellasta muottia mihin pitää mahtua sit kun on terapiasta valmis. Enkä mä usko että musta tulee terapian jälkeen sellaista ihmistä millainen olin ennen masentumista (eikä kandeekaan, koska se ihminenhän juuri masentui) vaan jotain minkä mä saan tässä pikkuhiljaa määritellä itse.