En halua elää

Mäkin toivon usein, että kuolisin nukkuessani. Kuolema tuntuu tervetulleelta, ylimääräinen kipu ei, joten mitäpä siinä sitten muuta kuin ihmettä toivomaan.

Mäkin voin todella huonosti. Niin huonosti että oma veli alkaa jo vituttamaan silmissä, vaan sen takia että sen elämä on niin täydellinen ja elämänkatsomus niin yksinkertainen. Perhe muistuttelee että en mä voi / saa tappaa itseäni, ''ajattele vähän muitakin kuin itseäsi''.

Totuudessa jos olisin poissa ne pääsis jatkuvasta huolehtimisesta ja stressistä irti. Ne ei vaan oo vielä uskaltanut myöntää sitä mulle sillä ei ne muo menettääkkään haluais. On vaan ajan kysymys että niiltä loppuu puhti. Oon jo jotain tuohon loppuunpalamiseen olevia kommentteja saanut, en kuitenkaan täysin suoraa ´´Parempi jos oisit kuollut´´ kommenttia. Tosin oma isä valitti jo että hän ´´kuolee jos en muuta mun ajattelutapaa´´ yms. Joka siis on kyllä vihjaus siihen, että on ajan kysymys että hänkään ei enää vain jaksa. Koskaan ne ei voi musta ylpeitä voi tulla olemaan, mutta ainakin muuttamalla pois voisin kitua itsekseni jolloin mun stressi ei pyöris kokoajan niidenki ympärillä... Yhteiskunnan loisena eläminen.. Ei houkuta. Luultavasti yksin asuessani vedän itseltäni hengen kuiteski kun ihmisiä ei ole siinä paikalla muuttamassa mieltä. :-]

Minä voin kertoa oman kokemukseni: sain apua pahimpaan masennukseeni rukoilemisesta. Pyysin että Jumala auttaisi minua ja antaisi voimaa selvitä pahasta masennuksestani. Joku voi saada avun jostain muualta, minulla toimi tämä keino.
Lisäksi lainasin kirjastosta hengellisiä kirjoja, mm. Benny Hinn, Kalevi Lehtinen, Riku Rinne, heidän kirjat auttoivat minua jaksamaan. Merlin Carothers/Kiitä sittenkin - kirja oli huippuhyvä.
Jos en saanut unta iltaisin kun ajatukset kiersivät kehää (kärsin kovasti univaikeuksista ja painajaisista), luin Raamatun Uutta Testamenttia tai edellä mainittuja kirjoja. Itselleni tuli rauhallinen olo näistä ja nukuin yöni paremmin.
Mulla oli kans paniikkikohtauksia, punastelin pienimmästäkin asiasta, olin koulussa huono, kärsin ujoudesta, mua kiusattiin koulussa sekä henkisesti ja fyysisesti ym. Olin luokan pienin tyttö, jolloin olin helppo kiusattava.
Tsemppiä teille ja jaksamisia!
h a l i t t e i l l e m o l e m m i l l e

Minullakin meni nuoruus ja nuori aikuisuus niin sanotusti päin...(liian ruma sana tulisi tähän kohtaan ).
Jälkeenpäin olen kuitenkin oppinut, että on turhaa rypeä itsesäälissä, ikää kun tulee, niin alkaa ajattelemaan, ettei tarvitse välittää, mitä muut ajattelevat, miten muut toivoisivat, että minun kuuluisi elää ja olla.
Riittää, kun olen itse suurin piirtein tyytyväinen siihen mitä olen, ja mitä teen, tai en tee.
Kohtalaisen hyvä itsetunto taitaa olla melkein avaintekijä siihen, millä jaksaa eteenpäin, vaikkakin saattaa tuntua, että yhteiskunta voi vaatia jos vaikka mitä.
Elämme täällä itseämme varten, emme muita, vaikka toki muutkin on hyvä ottaa huomioon, että yhteiselo onnistuu.