minä en jaksa ja annappa kun sen sanon ääneen, niin voi sitä päivittelyä, mitä se monissa äideissä herättää. Päivitellään, että miten yhden lapsen hoito voi olla muka rankkaa ja siitä ei aina nauti kaikin siemauksin... Nämä äidit kulkevat kaikenmaailman harrastuksissa ja harva se viikonloppu lapset ovat mummulassa yökylässä. Entäpä jos heiltä otettaisiin tuo "oma aika" pois??? Entä jos heidän lapsi sairastuisi muuhunkin kuin flussaan tai mahatautiin...
Meidän lapsi on kohta 4 vuotias ja ei ole koskaan ollut yökylässä (eikä edes hoidossa mummulassa). Miehen kanssa yhteistä (kaksinkeskistä) aikaa arjen ja kodin ulkopuolella meillä ei ole ollut lapsen syntymän jälkeen. Mies on muutenkin töiden takia paljon poissa kotoa. Itse olen kerran käynyt lapsen syntymän jälkeen kerran ystävän kanssa "tuulettumassa", tulloinkin mieheni jäin lapsen kanssa kotiin (lähipiirissä ei ole halukkaita hoitajia, eipä todellakaan).
Raskaus oli vaikea, samoin synnytys eikä tilanne helpottanut vauva-aikanakaan. Tänä päivänä diagnooseja ja lääkityksiä on jo useampia. Lapsi on luonteeltaan vilkas ja uhmaakin on ollut jo 2 vuotta (on ollut jo puhetta ylivilkkaudesta). Lapsi saa vammaistukea, koska lapsen hoito on rankempaa ja sitovampaa kuin vastaavanikäisen terveen lapsen. Ja tätäkin tukea jotku äidit kadehtii :(
Jotenkin tuntuu että helpottaako tämä "väsymys" koskaan? Eikö rehellisyyden nimissä kukaan muu äiti koe väsymystä siitä, että lapsi on riippuvainen 24/7 (ja 7 päivänä viikossa, 12 kk:tena vuodessa) ja siinä sivussa yksin hoidat koko talouden... Kaiken kruunaa se että itsellä on sairaus, jota vastaan taistelu on jatkunut vuosikausia ja johon ei ole parannuskeinoa. Vain oireita voidaan hoitaa.
Ehkä olen poikkeava yksilö, että tunnistan rajallisuuteni ja enkä jaksa olla superäiti. Kaiken keskellä koetan kuitenkin jaksaa olla paras äiti lapselleni :)
Ihmetyttää vain että miten ystävät ja muut tilanteeni tietävät äidit eivät "hyväksy" rajallisuuttani ja sitä että sanon rehellisesti että kaipaisin joskus omaa aikaani tai että joskus tuntuu että en jaksaisi kiukuttelevaa tai raivareita saavaa lasta enää hetkeäkään.
Tuntuu että olisi hyväksyttävämpää valehdella ja siellä hiekkalaatikolla kaikesta huolimatta vain kehua kuinka se lapsiperheen arki on auvoista ja ihanaa... Kuitenkin itse kaipaisi jotain vertaistukea, jotta jaksaisi uskoa siihen että kyllä tämä tästä!
Meidän lapsi on kohta 4 vuotias ja ei ole koskaan ollut yökylässä (eikä edes hoidossa mummulassa). Miehen kanssa yhteistä (kaksinkeskistä) aikaa arjen ja kodin ulkopuolella meillä ei ole ollut lapsen syntymän jälkeen. Mies on muutenkin töiden takia paljon poissa kotoa. Itse olen kerran käynyt lapsen syntymän jälkeen kerran ystävän kanssa "tuulettumassa", tulloinkin mieheni jäin lapsen kanssa kotiin (lähipiirissä ei ole halukkaita hoitajia, eipä todellakaan).
Raskaus oli vaikea, samoin synnytys eikä tilanne helpottanut vauva-aikanakaan. Tänä päivänä diagnooseja ja lääkityksiä on jo useampia. Lapsi on luonteeltaan vilkas ja uhmaakin on ollut jo 2 vuotta (on ollut jo puhetta ylivilkkaudesta). Lapsi saa vammaistukea, koska lapsen hoito on rankempaa ja sitovampaa kuin vastaavanikäisen terveen lapsen. Ja tätäkin tukea jotku äidit kadehtii :(
Jotenkin tuntuu että helpottaako tämä "väsymys" koskaan? Eikö rehellisyyden nimissä kukaan muu äiti koe väsymystä siitä, että lapsi on riippuvainen 24/7 (ja 7 päivänä viikossa, 12 kk:tena vuodessa) ja siinä sivussa yksin hoidat koko talouden... Kaiken kruunaa se että itsellä on sairaus, jota vastaan taistelu on jatkunut vuosikausia ja johon ei ole parannuskeinoa. Vain oireita voidaan hoitaa.
Ehkä olen poikkeava yksilö, että tunnistan rajallisuuteni ja enkä jaksa olla superäiti. Kaiken keskellä koetan kuitenkin jaksaa olla paras äiti lapselleni :)
Ihmetyttää vain että miten ystävät ja muut tilanteeni tietävät äidit eivät "hyväksy" rajallisuuttani ja sitä että sanon rehellisesti että kaipaisin joskus omaa aikaani tai että joskus tuntuu että en jaksaisi kiukuttelevaa tai raivareita saavaa lasta enää hetkeäkään.
Tuntuu että olisi hyväksyttävämpää valehdella ja siellä hiekkalaatikolla kaikesta huolimatta vain kehua kuinka se lapsiperheen arki on auvoista ja ihanaa... Kuitenkin itse kaipaisi jotain vertaistukea, jotta jaksaisi uskoa siihen että kyllä tämä tästä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä joskus ahistaa ihan koko rahan edestä. Odotan jo malttamattoman töihin paluuta,menen jahka lapsi on 3v,muutama kk vielä. Saa tavata aikuisia ja jutella aikuisten juttujakin. Toki lapseni on ihana ja mahtava ja en koskaan antaisi häntä pois,välillä vaan vanne kiristää päätä :/ Nyt hän on jonkun aikaa käynyt kerhossa 2 krt vko ja saan hetken hengähtää. Tutkippa onko teillä päin seurakunnan/kaupungin järjestämiä kerhoja joihin voisit lasta viedä. Tsemppiä!!!!!!!!!!!
Oletteko ajatelleet osapäivähoitoa erityispäiväkodissa/erityisryhmässä lapselle? Tai ihan lähipäiväkodissa tavallisessa ryhmässä? Sekin on mahdollista! Esim. 4 tuntia päivässä, muutamana päivänä viikossa, tai vaikka joka päivä. Et kerro tarkemmin lapsen diagnooseista, mutta olettaisin että kertomasi perusteella teille voisi erityispaikan saada. Olen itse ollut töissä puolipäiväryhmässä (siis erityisryhmä), jossa oli 12 lasta. Puolet lapsista oli erityislapsia, puolet ns. tukilapsia (kamala sana). Ryhmä toimi päivittäin klo 9-13. Olisikohan teidän paikkakunnalla jotain vastaavaa? Voisit silti hoitaa lasta kotona muun ajan. Ymmärrän täysin, että olet poikki ja väsynyt jos et ole oikeasti neljään vuoteen saanut sitä omaa aikaa, mikä on hirveän tärkeää! Mä en usko että sellaisia superäitejä on oikeasti edes olemassa, jotka hoitaisivat lapsiaan 24/7 vuodesta toiseen väsymättä. Tai mä en ainakaan itse ole sellainen, enkä tunne ketään sellaista. Koita löytää jotain apua!! Erityislapselle ei ehkä seurakunnan tai kaupungin kerho ole se paras vaihtoehto, jos lapsi tarvitsee erityistä tukea/avustajan. Toki jos avustajan saa, niin sitten.
Mulla on 2 lasta, 4 v. ja 1 v. Ja todellakin välillä ahdistaa tämä kotona oleminen. Ja mun lapset on kuitenkin ns. terveitä. Ja yökylässäkin ovat olleet, nuorimmainen vasta kerran, mutta isompi useammin. Miehen kanssa ollaan syksyllä lähdössä yhdeksi yöksi reissuun taas, ihan hotelliin ja naapurikaupunkiin, mutta kuitenkin. Parisuhteen hoito ja oma aika on mulle ainakin tosi tärkeitä. Tän arjen pyöriessä ei ehdi puolison kanssa edes kunnolla puhumaan asioista. Normiarjessa käyn kerran viikossa omassa harrastuksessa, mutta muuten olen lähes koko ajan lasten kanssa. Miehen työajat vaihtelee, usein hän on iltaan asti töissä ja tulee kotiin kun lapset on menossa nukkumaan... Me nähdään paljon kavereita päivisin, joten en ihan yksin joudu olemaan, ja vanhempi käy 2 kertaa viikossa kerhossa (ei kesällä).
Tsemppiä! Koitahan ottaa selville olisiko mitään hoitopaikkaa mahdollista saada! Jokainen tarvitsee hengähdystaukoja!
Oikeastaan lasten kanssa ei helpota koskaan. Jokaiselle vuodelle on omat juttunsa. Vauvana ja leikki-ikäisenä, murkkuna ja melkeen aikuisena.
Ja täytyy sanoa, että aikuisenakin.
Äitinä voin sanoa, että kun sain suuresti toivotun lapseni, se aika oli ihanaa aikaa, työntää vaunuha ja jutella lapselle, pieni koulutielle lähtevä lapsonen, yhdessä katsoimem koulutehtävät iltaisin, yhdessä päällystimme kirjat vielä monta vuotta, keväisin koulun loppupäivänä menimme jäätelöbaariin.
Murkkuikäinen nuori häpesi niin kovin vanhempiaan, katsoin kyllä ihan peiliin ja montakin kertaa, mikä minussa on niin hävettävää.
Olin virkanainen äitinä, mutta kaiken sen ajan minkä suinkin voin lapsilleni, jätin kaikki työpaikan vpaaehtoiset menot pois, en käynyt missään pikkujouluissa, enkä hengen parantamisissa, ellei ollut ihan pakkko ja silloinkin olin vain pakollisen osan.
Ei työtoverit olleet perheeni, perheeni oli puolisoni ja lapseni ja perheellämme oli ysätävät ihan eri piireistä kuin työpaikalta.
Sitten oli lukioaika, jäänitin mukananne jokaista koetta ja toivoin vain hyvää. sitten tuli muutto kotoa pois opiskelemaan yliopistoon, siitä alkoi muutos.
Tosin vieläkin oli kotiin yhteys, mutta enää en tiennyt missä liikuit ja kenen kanssa, löytyi kumppani ja valmistuitte,
Kaikki näytti niin hyvältä ja olin onnellinen puolestasi, sitten tapahtui jotakin elämä perheenä ei kantanutkaan , näin väsymyksen, mutta kuinka auttaa, et sallinut.
Ilmeisesti yrität salata asioita, mutta et rakas lapseni arvaakaan kuinka kovasti sydämeeni sattuu kun näen elämäsi tuskan ja pien lastenlasteni tuskan, enää en tiedä minne joudutaan, mutta rukoilen jokainen ilta elämäänne tasapainoa ja onnekin päiviä.
Voin varmati sanoi teille kaikille, että äidin sydämeen satuu, kun lapseenkin sattuu olipa hän sitten kuinka vanha tahansa.
Ei äiti voi elämää onnellista elämää jos lapsella on vaikeaa.
Toivon vain, että voisit tulla ja kertoa, syliin ottaisin ja tekisin kaikkeni onnesi eteen, silloin minäkin olisin onnellisempi.