En nyt oikeen tiedä että mihin kategoriaan tämä kuuluisi mutta laitoin nyt tänne. Elämääni hallitsee ihan mielettömät pelot aivan älyttömiä asioita kohtaan.
Pelkään esim. sukulaisteni ja perheeni kuolemaa. En itse kuoleman takia, vaikka sekin on kova paikka mutta pelkään itse hautajaisia. Pelkään itkemistä muiden edessä koska se on minulle todella noloa, en ajattele huonoa muista jos he itkevät mutta en salli itseni itkevän muiden edessä. Toiseksi pelkään aivan älyttömästi sitä että joutuisin sanomaan jotain. En osaa kohdata ihmistä joka on kokenut menetyksen lähimpänä. Mietin siis lähes päivittäin mitä tekisin ja minne menisin että minulla olisi pätevä syy jäädä pois kun joku seuraavan kerran kuolee. Omien vanhempieni kuolemaa ajatellessani menen ihan paniikkiin kun tiedän että silloin minun olisi pakko siellä kaikkien edessä sanoa jotain. Enkä pysty siihen.
Eli tuli varmaan selväksi että pelkään puhua muiden edessä. Jossain ryhmässäkin jos minulta kysytään jotain menen ihan punaiseksi (tai siltä ainakin tuntuu) alan hikoilemaan ja tärisemään ja mietin loppu päivän miltä olen kuulostanut kun olen vastannut, näkikö muut hermostukseni ja oliko vastaukseni ihan tyhmä.
Töissä on tosi vaikea olla kun pelkään jatkuvasti mitä joku muu ajattelee minusta. Pelko on kaikkein suurin sellaisen mies puolisen henkilön seurassa jonka koen kivan näköiseksi tai kiinnostavaksi.
Häpeän omaa vartaloani niin paljon ettei tulisi mieleenkään mennä mihinkään yleisille rannoille. Olen kuitenkin ihan normaalipainoinen nuori nainen, mutta en löydä vartalossani mitään kaunista. Vatsani on ruma ja mielestäni liian suuri, kaikki on mielestäni vartalossani liian suurta ja löysää. Olen vasta 23 silti jopa rintani roikkuvat, en löydä mistään vaatteita, puhumattakaan rintaliiveistä ja bikineistä jotka sopisivat minulle. Vaikken ole koskaan ollut ylipainoinen enkä raskaana kärsin silti raskausarvista reisissä, pepussa, lantioilla, alaselässä, rinnoissa ja polvitaipeissa. Joka kerta kun katson itseäni peilistä murrun, itken sitä miltä näytän.
En kehtaa näyttäytyä alasti kenenkään edessä, minkä takia on mahdotonta hankkia poikaystävää.
Pelkään suunnattomasti sitä että kuolisin alasti ja perheeni näkisi minut. Tai että johonkin kirjoitettaisiin otsikko minusta "alaston tyttö löytynyt kuolleena" Tiedän että olisin kuollut siinä vaiheessa mutta silti ajatus siitä ahdistaa aivan suunnattomasti. En ole ikinä ymmärtänyt miten muille on niin helppoa olla perheittensä kanssa, miten heidän perheensä on heidän tuki ja turva elämässä ja miten perheelleen voi olla aina oma itsensä, itkeä surut ja ilot, kertoa miltä tuntuu, ja käydä läpi kaikki noloimmatkin asiat. Itse en ikinä pystyisi. En voisi edes mainita mitään sellaista asiaa vanhemmilleni tai siskolleni mikä käsittelisi jotenkin alastomuutta tai jotain henkilökohtaista tai intiimiä.
Ajatuskin siitä että itkisin heidän edessään tai kertoisin että minuun sattuu ei tulisi mieleenikään.
Minun täytyy valmistautua henkisesti ainakin puoli tuntia ennen kuin uskallan astua ovesta ulos mennäkseni kauppaan. Kaupassa en kehtaa ostaa mitään herkkuja koska pelkään että joku tuttu tai joku hyvännäköinen ihminen näkee. Jos olen menossa tapaamaan ystäviäni en tarvitse niinkään henkistä valmistautumista koska tiedän tavallaan pääseväni "turvaan" heidän luokseen.
Mutta menin minne menin niin menee ainakin tunti siihen että seison peilin edessä kiroomassa ja itkemässä omaa ulkonäköäni ja vaihtamassa vaatteita sata kertaa kun mikään ei sovi eikä näytä hyvältä. Olen jättänyt jopa ihan pelkkiä kauppareissuja väliin vain sen takia koska en ole löytänyt vaatteita.
Pelkäsin ennen myös kuolemaa, mutta se ei enää pelota samalla tavalla. Toisinaan ajattelen että ehkä niin olisi helpompi. Voin nukkumaan mennessä ajatella miten ihanaa olisi kun en enää avaisikaan silmiäni. Saisin vain jatkaa uniani. En tiedä, olen vain niin väsynyt kaikkeen, enkä näe enää muuta keinoa pois.
Pelkään esim. sukulaisteni ja perheeni kuolemaa. En itse kuoleman takia, vaikka sekin on kova paikka mutta pelkään itse hautajaisia. Pelkään itkemistä muiden edessä koska se on minulle todella noloa, en ajattele huonoa muista jos he itkevät mutta en salli itseni itkevän muiden edessä. Toiseksi pelkään aivan älyttömästi sitä että joutuisin sanomaan jotain. En osaa kohdata ihmistä joka on kokenut menetyksen lähimpänä. Mietin siis lähes päivittäin mitä tekisin ja minne menisin että minulla olisi pätevä syy jäädä pois kun joku seuraavan kerran kuolee. Omien vanhempieni kuolemaa ajatellessani menen ihan paniikkiin kun tiedän että silloin minun olisi pakko siellä kaikkien edessä sanoa jotain. Enkä pysty siihen.
Eli tuli varmaan selväksi että pelkään puhua muiden edessä. Jossain ryhmässäkin jos minulta kysytään jotain menen ihan punaiseksi (tai siltä ainakin tuntuu) alan hikoilemaan ja tärisemään ja mietin loppu päivän miltä olen kuulostanut kun olen vastannut, näkikö muut hermostukseni ja oliko vastaukseni ihan tyhmä.
Töissä on tosi vaikea olla kun pelkään jatkuvasti mitä joku muu ajattelee minusta. Pelko on kaikkein suurin sellaisen mies puolisen henkilön seurassa jonka koen kivan näköiseksi tai kiinnostavaksi.
Häpeän omaa vartaloani niin paljon ettei tulisi mieleenkään mennä mihinkään yleisille rannoille. Olen kuitenkin ihan normaalipainoinen nuori nainen, mutta en löydä vartalossani mitään kaunista. Vatsani on ruma ja mielestäni liian suuri, kaikki on mielestäni vartalossani liian suurta ja löysää. Olen vasta 23 silti jopa rintani roikkuvat, en löydä mistään vaatteita, puhumattakaan rintaliiveistä ja bikineistä jotka sopisivat minulle. Vaikken ole koskaan ollut ylipainoinen enkä raskaana kärsin silti raskausarvista reisissä, pepussa, lantioilla, alaselässä, rinnoissa ja polvitaipeissa. Joka kerta kun katson itseäni peilistä murrun, itken sitä miltä näytän.
En kehtaa näyttäytyä alasti kenenkään edessä, minkä takia on mahdotonta hankkia poikaystävää.
Pelkään suunnattomasti sitä että kuolisin alasti ja perheeni näkisi minut. Tai että johonkin kirjoitettaisiin otsikko minusta "alaston tyttö löytynyt kuolleena" Tiedän että olisin kuollut siinä vaiheessa mutta silti ajatus siitä ahdistaa aivan suunnattomasti. En ole ikinä ymmärtänyt miten muille on niin helppoa olla perheittensä kanssa, miten heidän perheensä on heidän tuki ja turva elämässä ja miten perheelleen voi olla aina oma itsensä, itkeä surut ja ilot, kertoa miltä tuntuu, ja käydä läpi kaikki noloimmatkin asiat. Itse en ikinä pystyisi. En voisi edes mainita mitään sellaista asiaa vanhemmilleni tai siskolleni mikä käsittelisi jotenkin alastomuutta tai jotain henkilökohtaista tai intiimiä.
Ajatuskin siitä että itkisin heidän edessään tai kertoisin että minuun sattuu ei tulisi mieleenikään.
Minun täytyy valmistautua henkisesti ainakin puoli tuntia ennen kuin uskallan astua ovesta ulos mennäkseni kauppaan. Kaupassa en kehtaa ostaa mitään herkkuja koska pelkään että joku tuttu tai joku hyvännäköinen ihminen näkee. Jos olen menossa tapaamaan ystäviäni en tarvitse niinkään henkistä valmistautumista koska tiedän tavallaan pääseväni "turvaan" heidän luokseen.
Mutta menin minne menin niin menee ainakin tunti siihen että seison peilin edessä kiroomassa ja itkemässä omaa ulkonäköäni ja vaihtamassa vaatteita sata kertaa kun mikään ei sovi eikä näytä hyvältä. Olen jättänyt jopa ihan pelkkiä kauppareissuja väliin vain sen takia koska en ole löytänyt vaatteita.
Pelkäsin ennen myös kuolemaa, mutta se ei enää pelota samalla tavalla. Toisinaan ajattelen että ehkä niin olisi helpompi. Voin nukkumaan mennessä ajatella miten ihanaa olisi kun en enää avaisikaan silmiäni. Saisin vain jatkaa uniani. En tiedä, olen vain niin väsynyt kaikkeen, enkä näe enää muuta keinoa pois.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Veikkaan että yksikään noista peloista ei tule koskaan toteutumaan, eikä ainakaan nuo rumuusarviot pidä paikkaansa. Arvaan että näytät oikeasti hyvältä.
Kaikki nuo pelothan ovat jo totta... Ainoastaan alasti kuoleminen ei ole vielä tapahtunut, mutta ei se silti poista pelkoani.
Ahaa, Olet siis esim. jo joutunut sanomaan jotain omaistesi hautajaisissa ja munannut itsesi. Ryhmässäkin olet OIKEASTI mennyt punaiseksi, eikä vain "ainakin tuntui siltä". Ainoastaan alasti kuolemista ei ole vielä tapahtunut. Selvä.
Isoisäni hautajaisissa perheet meni yksitellen arkun luokse ja luki muistokirjoituksen. Koska kyseessä oli äitini isä joten hän luki mutta ei pystynyt lukemaan loppuun koska murtui. Äitini pyysi jo etukäteen minua lukemaan loppuun jos ei hän pysty mutta kieltäydyin sillä uhalla etten tule paikalle ollenkaan. Pointti tuossa nyt oli se että pelkään ylipäänsä muiden edessä olemista, tunteiden näyttämistä ja muiden edessä puhumista. Sen takia pelkään hautajaisia koska siellä on tunteet pinnassa ja täytyy seistä muiden edessä ja sanoa jotain.
Punaiseksi menemisestä sanoin "ainakin tuntuu siltä" sen takia koska tuntuu siltä. Naamaani polttaa mutta koska en saa silmiä irti päästäni niin en voi nähdä olenko oikeasti punainen.
http://www.youtube.com/watch?v=AJxqzG_JBzk&feature=plcp
Tästä kanavasta on sinulle apua ehkäpä.Rauhaa!
Saara
Minusta kärsit siitä, että maailmankuvasi on kaventunut niin voimakkaasti, että todellinen elämäsi pyörii hyvin pientä kehää itsesi ympärillä. Siihen ei auta kuin laajentaa reviiriä peloista huolimatta. Tuo kaikki taitaa olla jo jonkinlaista pakko-oireilua, josta ei pääse eroon kuin pakottamalla itsensä vain ulos eikä lähde toistamaan niitä kaavoja ollenkaan. Ahdistaa ihan järkyttävästi jonkin aikaa, mutta helpottaa yllättävän nopeasti.
Kannattaa ajatella niin, että ketään tuolla ei oikeasti kiinnosta mitä sinä sieltä kaupasta ostat, miltä sinä näytät. Olet vain yksi ihminen muiden joukossa. Ei ketään oikeasti juuri kiinnosta tollaiset asiat toisista ihmisistä. Olet vain saanut nyt asioista suhteettoman vaikeita ja monimutkaisia. :(
Jos et onnistu omin voimin muuttamaan elämäsi suuntaa, niin hae apua. Voit oppia pois jo opituista käytös ja ajatusmalleista, mikäli sinulta löytyy tahto toteuttaa se muutos. Sitten on asia erikseen jos ajattelee jo, ettei mikään auta, eikä mistään tule mitään. Sitten täytyy vain elää tuollatavalla.
Mustavalkoista ja ärsyttävää tekstiä, mutta kärjistäen näinhän se menee. Ei siinä päänsilitykset auttanut itsellenikään kun ajattelin juuri samoja asioita ja voimani olivat ihan loppu. Olisin tarvinut jonkun sanomaan, että lopeta se ruikutus ja ala elämään, äläkä tuhlaa elämääsi miettien mitä muut minusta ajattelevat.
Tsemppiä, ja hae reilusti apua jos olet valmis luopumaan noista pakonomaisista kaavoista ja peloista.