Paha olo tuntuu sisällä vain kasvavan. Tämä aamu mennyt itkiessä ja hengittäessä, joku möykky puristaa rintaa, lapsetkin pitäisi hoitaa, mutta tuntuu ettei mikään tunnu miltään. Usein nukun hyvin, nyt muutamana yönä herään aamuyöllä ja heräilen sen jälkeen kokoaika, kunnes lapsi ilmoittaa yleensä klo 6, että on aika nousta. Ja kun jaksaisi nousta, haluaisin vain jäädä nukkumaan, taas samanlainen paska päivä tulossa. No ei paska, mutta samankaavan mukaan menevä.
Viime yö oli jotenkin kummallinen, vuoroin oli kauhea hiki ja sitten taas paleli.
Psykologille on aika ensi maanantaille, mutten tiedä kuinka kestän sinne asti. Rintaa puristaa ja ahdistaa niin kovin :( Enkä oikein saa otetta, että mistä nyt puristaa. Kaikki lähti muutama viikko sitten siitä, kun pohdin rakastanko miestäni. Se asia pyörii ja pyörii päässäni kokoaika. Jos ja kun minun mieleni vaihtelee ja on hyvä olla miehen kanssa, väkisin ne negatiiviset ajatukset tulee päähän, rakastanko oikeasti jne. En enää osaa nauttia hänen huomiosta, koska pää on täynnä rakastanko kysymyksiä, vaikka oikeasti minulla olisi hyvä olla. Lapset hoidan, koska se on pakko. Ei toivoakaan, että kiinnostaisi ulos lähteä :( Päässäkin joku vanne kiristää. Mies on töissä ja kokoaika toivon, että tulisi kotiin niin minun ei tarvitsisi huolehtia kaikesta tästä kodista ja lapsista.
Myös lähiaikoina on muutaman kerran ollut tilanteita, että sanon aivan muuta kuin mitä pitäisi. Kuten esimerkkinä, isommalle lapselle olin sanomassa "laita pää tyynyyn nyt." sanoin kuitenki ihan tahtomattani: Laita se ovi kiinni nyt. Ja näitä tilanteita on siis ollut muutamia tässä muutaman viikon sisään, ehkä normaalia? Muttei minulla aikaisemmin ole tuollaista ollut. Onko minulla päässä mennyt jotkut piuhat sekaisin vai mitä ihmettä tämä ahdistus ja muu oikein on :( Toisinaan taas on hetken hyvä olla, mutta silti puristaa rintaa.
Viime yö oli jotenkin kummallinen, vuoroin oli kauhea hiki ja sitten taas paleli.
Psykologille on aika ensi maanantaille, mutten tiedä kuinka kestän sinne asti. Rintaa puristaa ja ahdistaa niin kovin :( Enkä oikein saa otetta, että mistä nyt puristaa. Kaikki lähti muutama viikko sitten siitä, kun pohdin rakastanko miestäni. Se asia pyörii ja pyörii päässäni kokoaika. Jos ja kun minun mieleni vaihtelee ja on hyvä olla miehen kanssa, väkisin ne negatiiviset ajatukset tulee päähän, rakastanko oikeasti jne. En enää osaa nauttia hänen huomiosta, koska pää on täynnä rakastanko kysymyksiä, vaikka oikeasti minulla olisi hyvä olla. Lapset hoidan, koska se on pakko. Ei toivoakaan, että kiinnostaisi ulos lähteä :( Päässäkin joku vanne kiristää. Mies on töissä ja kokoaika toivon, että tulisi kotiin niin minun ei tarvitsisi huolehtia kaikesta tästä kodista ja lapsista.
Myös lähiaikoina on muutaman kerran ollut tilanteita, että sanon aivan muuta kuin mitä pitäisi. Kuten esimerkkinä, isommalle lapselle olin sanomassa "laita pää tyynyyn nyt." sanoin kuitenki ihan tahtomattani: Laita se ovi kiinni nyt. Ja näitä tilanteita on siis ollut muutamia tässä muutaman viikon sisään, ehkä normaalia? Muttei minulla aikaisemmin ole tuollaista ollut. Onko minulla päässä mennyt jotkut piuhat sekaisin vai mitä ihmettä tämä ahdistus ja muu oikein on :( Toisinaan taas on hetken hyvä olla, mutta silti puristaa rintaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet ilmeisesti melkoisen ahdistunut.
Tietääkö miehesi tilanteesi? Ymmärtääkö?
Onko hän paljon poissa? Hänen pitäisi ottaa vastuuta lapsista.
Olisiko joku muu joka voisi auttaa lasten kanssa? Isovanhemmat? Muut sukulaiset? JOku ystävä?`Naapuri?
Jos tuntuu ettet jaksa, mene terveyskeskuksen päivystykseen.
Tietää mies, mutta ei ehkä siltikään ymmärrä vaikka koittaakin olla tukena. Auttaa kyllä lastenhoidossa ja kodissa, mutta töissä on klo 7-16 ja usein menee myöhempäänkin. Isovanhemmat ovat vielä itse työikäisiä, eikä viitsisi heitä vaivata ja ei oikein muita apuja ole. Ihmeellistä kropan tärinäänkin ollut tänään. Eikä ole edes nälkä, tai on varmaan nälkä muttei tee mieli syödä. Eilen näin pitkästäaikaa kavereita, jotka asuvat eri paikkakunnalla, mutten edes jaksanut oikein kiinnostua ja olinkin hiljaa lähestulkoon kokoajan, kun ei ollut mitään sanottavaa. Halusin vain kotiin,
Eihän tämä kiva tilanne ole lapsille, kun äiti on tälläinen. Mutten oikein tiedä mitä tehdä.. Odottaakko tuonne maanantaille vai mennä terveyskeskukseen, lasten kanssa sekin on eräänlainen operaatio. Ja sitten kun tulee hetkeksi parempi olo, ajattelen heti että kyllä tämä ohi menee. Mutta ei vaan tunnu menevän ei.
Mene päivystykseen, kun miehesi on lasten kanssa.
Olet yliväsynyt ja kuormittunut. Käyt vaatimuksisasi ylikierroksilla. Kuka sitä aina ihan tunteissaan kokee rakstaako vai ei. Tuskin sellasita on tänne syntynytkään. Eämä on sitä arjessa selvitymisiä. Eikähän rakkaus ole vastuullisuutta ja järjen ja tohdonkinlikoon asettamista. Tekee vain tuntui sitten miltä tuntui. Sitten joskus välillä kokee että kyllä minä sittenkin pidän noista läheisistäni.