Olen kuullut älyttömästi juttuja siitä, kuinka paljon paniikkihäiriöön kuuluu parempia ja huonompia jaksoja. Itse olen sairastanut n. 20v, mikä on ehdottomasti suurin osa koko elämästäni.
Tällä hetkellä kärsin pahemmasta vaiheesta, joka on ollut käynnissä tammikuusta asti. Tammikuu-elokuu, montako kuukautta se on, yli puoli vuotta. Näin pahoja oireita ei olekaan ollut sitten yläasteen, jolloin en kyennyt menemään kouluun. Siitäkin on jo reilu kymmenen vuotta.
Pelkään. Pelkään ihan älyttömästi. Olen päivittäin varma, että kuolen. Milloin aivoverenvuotoon, milloin sydänkohtaukseen, mikä tahansa äkkikuolema on mielestäni kohdallani väistämätön. En pysty ajamaan ajatusta pois, vaikka olen terve ihminen fyysisesti. Olen myös läpikäynyt tutkimukset pahenemisvaiheen alussa. Aivotkin kuvattu 2007. Täysin normaalit.
Silti istun yksin kotona ja odotan kuolemaa. Koska maltan lopettaa tällaisen ajattelun?
Kuolemanpelko ei koskaan aiemmin ole kuulunut paniikkihäiriööni. Olen aina aiemmin pelännyt vain kontrollin menettämistä.
Sosiaalinen elämäni ja työelämäni on kuolemassa käsiin, sillä en pysty ajattelemaan järkevästi. En pysty tekemään mitään. Istun kotona. Istun lisää. Saan paniikkikohtauksia. Pelkään.
Lääkitystäkin nostivat. Tuplasivat. Eipä siitä hyötyä ole liiemmin ollut.
Väsyttää.
En tiedä, onko tällä viestillä tarkoitusta. Ehkä haluan tietää, etten ole yksin.
Juuri nyt tunnen oireilua sydänkohtaukseen. Sattuu vasemmalle rintaan, kipu vetää hampaisiin asti. Tiedän sen johtuvan siitä, että luin juuri oireilusta ja nyt alitajuntani kehittää minulle kaikki nämä oireet, jotta saan kunnon kohtauksen päälle.
Oppisinpa edes sen, että kyse on sairaudesta, eikä siitä että olen itse heikko paskiainen.
Tällä hetkellä kärsin pahemmasta vaiheesta, joka on ollut käynnissä tammikuusta asti. Tammikuu-elokuu, montako kuukautta se on, yli puoli vuotta. Näin pahoja oireita ei olekaan ollut sitten yläasteen, jolloin en kyennyt menemään kouluun. Siitäkin on jo reilu kymmenen vuotta.
Pelkään. Pelkään ihan älyttömästi. Olen päivittäin varma, että kuolen. Milloin aivoverenvuotoon, milloin sydänkohtaukseen, mikä tahansa äkkikuolema on mielestäni kohdallani väistämätön. En pysty ajamaan ajatusta pois, vaikka olen terve ihminen fyysisesti. Olen myös läpikäynyt tutkimukset pahenemisvaiheen alussa. Aivotkin kuvattu 2007. Täysin normaalit.
Silti istun yksin kotona ja odotan kuolemaa. Koska maltan lopettaa tällaisen ajattelun?
Kuolemanpelko ei koskaan aiemmin ole kuulunut paniikkihäiriööni. Olen aina aiemmin pelännyt vain kontrollin menettämistä.
Sosiaalinen elämäni ja työelämäni on kuolemassa käsiin, sillä en pysty ajattelemaan järkevästi. En pysty tekemään mitään. Istun kotona. Istun lisää. Saan paniikkikohtauksia. Pelkään.
Lääkitystäkin nostivat. Tuplasivat. Eipä siitä hyötyä ole liiemmin ollut.
Väsyttää.
En tiedä, onko tällä viestillä tarkoitusta. Ehkä haluan tietää, etten ole yksin.
Juuri nyt tunnen oireilua sydänkohtaukseen. Sattuu vasemmalle rintaan, kipu vetää hampaisiin asti. Tiedän sen johtuvan siitä, että luin juuri oireilusta ja nyt alitajuntani kehittää minulle kaikki nämä oireet, jotta saan kunnon kohtauksen päälle.
Oppisinpa edes sen, että kyse on sairaudesta, eikä siitä että olen itse heikko paskiainen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Paniikkihäiriöön on olemassa hyvät lääkkeet, jotka varmasti auttavat.
Jos sinulla vain on varaa, käänny psykiarian erikoislääkärin puoleen, joka vain ja ainoastaan ne voi määrätä.
Toki Kelakin voi maksaa ao. lääkärin palkkiot.
Ei hätiä, mitiä.
Hei nim. mitä ? Et ole vaivasi kanssa yksin! Itsell'äni paniikkihäiriö myös, olen 20v nainen. Kaikki hyvin ja elämä hyvällä mallilla nyt mutta itsellänikin älyttömät sairauden pelot. Pelkään myös et kuolen. Millon mihinkin. Mulla kans nyt ollu sydämessä kipua ja kaikenlisäks puutunu kädet, viel vasen. Pelkään siis myös sydänkohtausta vaik uskon et kuuluu paniikkihäiriön taudinkuvaan, en tiiä. Mietin ja googletan ja en osaa nauttia elämästä, koska pelkään. Huomenna soitto lääkärii, ku en suostu antamaa enää tän helvetin sairauden pilaa mun koko elämää! :( Mulla muute lääkityksenä sepram 20mg. Mikäs sulla?
Itselläni oli jonkun aikaa Xanor (mikäli nimen muistan oikein). - Se tuntui menevän juuri oikeaan osaan aivoista.
Olen kärsinyt paniikkihäiriöistä yli kymmenen vuotta - siihen on mahtunut varsin paljon ilman että alkusyytä voisi muuttaa...
Viimeisimmän yhteyden oton itse lääkäriin otin kun kärsin neljä päivää pahoista sydänhäiriöstä, enkä luonnollisestikaan soittanut ambulanssia, koska se olisi nostanut pulssia vaarallisiin lukemiin ( koin sen varsin vaarallisena sydämen kannalta ).. Myöhemmin kun pääsin lääkäriin hän suorastaan nauroi päin naamaa, eikä uskonut jonkun "mitättömän" paniikkihäiriön ( josta kärsitään jopa 24/7 ja satunnaisten "sydänsurujenkin" on ilmeisesti todettu heikentävän radikaalisti sydäntä! ) vaikuttavan sydämeen. - Sen sijaan hän mittasi pulssiksi n.90 ja tarjosi rauhottavaa! - Pulssini kohoaa kyllä reilusti yli 200:n ( kahdella mittarilla luettuna ) kun lähelläkään tilanne on paniikkihäiriötä.
- Yksi syy monista, miksen ole "kroonisempaa" apua hakenut saati pitänyt yllä. Tuo on niitä asioita, joissa saastaa lentää niskaan - oli kyseessä suku tai "ammattilainen osaaja".
Toistaiseksi en ole vielä löytänyt lääkkeistä varsinaista pelastusta. Siinä olen lääkärin kanssa samaa mieltä - pelkästään lääkkeillä ei voi kuvitella saavansa minkäänlaista erävoittoa paniikkihäiriöstä. Ja siis Cipramil on nostettu tämän myötä 40mg asti 20mg:sta. Tupla-annoksella luulisi jotain tapahtuvankin, mutta eipä liiemmin. Olen kuitenkin kokenut ko. lääkkeen olevan paras mahdollinen, sillä muut kokeilut, no, olivat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita. Pahimpana tällainen vähän erilainen lääke, jonka nimeä en kuolemaksenikaan pysty muistamaan, joka lisäsi aggressiivisuutta ihan ääripäihin.
Mitä noihin paniikkikohtausten aikaisiin sydänoireisiin tulee, en ole ennen elämässäni kokenut niitäkään. Tähän asti se on ollut lähinnä levottomuutta, äärirajoille vedettyä pakonomaista liikkumisen tarvetta, lihasten pakotusta, nykimistä, huimauksen tunnetta ja hyperventilointia, mutta nykyään paniikki tuntuu alkavan nimenomaan sydämentykytyksillä. Yhtäkkiä tulee tunne, että sydän karkaa rinnasta ja hakkaa sellaista vauhtia ja voimakkuutta, että luulen, no ei, vaan olen varma, että kuolen. Hissitalon ylimmässä kerroksessa asujalle tämä on ollut hankala oire, sillä asuntoon tuntuu olevan loputon matka.
Kävin työterveyslääkärin puitteissa psykologilla viime viikolla. Puhuin tunnin, se kuunteli tunnin. Lopuksi sanoin, etten ole koskaan aiemmin saanut apua psykologilta, koska ne eivät tunnu osaavan johtaa keskustelua. Sitten se yritti skarpata, raukka. Nimesi mun elämästä tuhat asiaa, joista tämä nyt kyllä ihan varmasti johtuu, vaikkei mun elämässä ole mitään kovin jännää. Menen kuitenkin uudestaankin.
Viikon verran tuntui paremmalta. Nyt tuntuu kuin en saisi taas mistään kiinni. Pelkään ja pelkään. Kädet ei tunnu toimivan kunnolla. Mun aivoissa se tarkoittaa varmaan sitä, että kuolen. Hyvin todennäköisesti kuolen, joo. Se ei johdu liian lyhyistä yöunista tai siitä, että mua nyt vaan pelottaa, kun olen yksin, vaan mä siis kuolen. Tänne asuntooni yksin, ihan äkkiarvaamatta.
Miksen mä voi olla parempi? Miksen mä voi parantua? Miksi mä olen niin laiska ja ahne ja itsekäs, että vaadin jatkuvaa huomiota, jotta selviän? Miten ihmiset koskaan ikinä milloinkaan voi ylipäätään pärjätä yksin? Miten se on niille mahdollista, miten ne tekee sen?
Joo joo. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Viisi askelta eteen, kahdeksansataakolmekymmentäviisi taakse. Koska tämä loppuu? Mä en enää kestä.